Kevät herättelee tunteita talven jälkeen, onko niissä aikojen kuluessa mikään muuttunut? Kaivan hyllystäni kirjan. Kukkien keskellä on kokoelma Pertti Niemisen suomentamia vanhoja kiinalaisia runoja, jotka on alkujaan laulujen säkeiksi kirjoitettu. Huomaan että tuhannessa vuodessa ihmisten tunteet eivät ole muuttuneet piirun vertaa.
Luen eron haikeudesta ja pelosta sotaan lähetetyn kumppanin puolesta. Vanhus suree menetettyä rakkautta ja vannoo, ettei jättäisi tilaisuuksiaan käyttämättä jos saisi ajan pyörää käännettyä. Keväästä kerrotaan vähintään joka toisella sivulla ja aina on ihmisellä ikävä toisen luo: ”Kuhankeittäjät kuin kultaa / laulavat pareittain, pareittain / suloisin äänin / oksien kasteisilla kaarilla. / Säkeiset oksat iloitsevat keväästä itse, / mutta kietovat haikeuteen / levottoman nuoren sydämen.”
Pari viikkoa sitten vein paksuimman talvipalttoon vinttiin. Tarkistaessani sen, löytyi epätodennäköisimmästä taskusta rypistynyt lappu. Olin muutama vuosi sitten keskustorilla Pirkanmaan lastenkulttuuriviikon avaustapahtumassa, jonne Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaidon lukion oppilaat olivat pystyttäneet tilausrunoteltan. Vain sana, ja sain odottaessa henkilökohtaisen runon. Säkeitä oli jo syntynyt sellaisista aiheista kuin Traktori ja Merimetso.
Arvelin vain hetken kliseistä aihevalintaani. Kymmenen minuutin kuluttua pidin kädessäni Eevi Korhosen kirjoittamaa runoa Keväästä: ”Vuoden taitekohta, / vuosi kaksinkerroin. / Talvi uhkaa päälle kaatua, / kevät kirmaa alta pois. / Kevät on ihmisten lammas, / pehmeä, mutta likaisenruskea. / Keritään lämpövillaa, / kunnes sitä ei enää tarvita.” Hieno näkökulma kevääseen ja ihmisen mieleen: kun jotakin on kyllikseen saanut, siitä voi tarpeettomana luopua. Olin kantanut takkini taskussa tietoa keväästä läpi monen pimeän talven.
Jos otsikossa olisi sanojen lisäksi huomoitu myös kuva, olisi pitänyt ottaa Firenze mukaan. Varhaisrenessanssin neron, Sandro Botticellin (1444 – 1510) ”La primavera” on maailmantaiteen tunnetuimpia ikoneja. Maatiaislammas saa tuoda särmää päivän tulkintaan. Botticelli itse oli pankkiirien kaveri, jota mesenaatit rahoittivat. Paremmin ei Medicien suku olisi voinut aineellista pääomaansa käyttää.