Lukusuositus: Miten kirjani ovat syntyneet 5

Tartuin hieman arvellen Markku Turusen toimittamaan teokseen Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012) Lukukokemus oli antoisa. Myös joidenkin yksittäisten kirjailijoiden kohdalla, mutta enemmän kokonaisuutena, vertailuna siitä millaisella otteella kirjailijat kertovat omasta työstään.

Markku Turunen kirjoittaa esipuheessaan: ”Kun kirjailijalle annetaan aiheeksi ’Miten kirjani ovat syntyneet’, he lähes vääjäämättä kirjoittavat otsikon vierestä. Hyvä niin, sillä heidän tehtävänsä on yleisemminkin katsoa ja nähdä toisin: ohi ja taakse.”

Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012)

Toisinnäkeminen on hyvin yksilöllistä. Kahdeksastatoista kirjailijasta yksi tekee työstään matemaattisten kaavojen soveltamista, toinen on tekstinsä rakenteita älyllisesti erittelevä ”insinööri”, erään tekstin takaa kuultaa pettymys kirjojen saamaan kritiikkiin, joku käyttää asiaproosaa, toinen osaa ottaa tässäkin kielen mahdollisuuksista ilon irti.

Nappaan tähän sitaatin teoksen kahdeksaltatoista kirjailijalta. Ei siksi, että rivit kykenisivät kertomaan kovin oleellista tekijästään. Mutta näin yksinkertaistettuna tulevat kirjailijat esiteltyä. Ehkäpä joku innostuu lukemaan viisisataa sivua siitä miten kirjailijat kuvaavat työnsä edellytyksiä.

Claes Andersson: ”Vanhenemisen portaita laskeutuessani minun sävyni on muuttunut vähemmän kujeilevaksi, vähemmän ylimieliseksi tai ironiseksi.”

Helena Anhava: ”Mutta enemmän kuin mikään, minusta kirjoittajaan vaikuttaa aika, ilmapiiri jossa eletään. Koska aina on esiintynyt ryhmiä ja yksityisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin omistaisivat totuuden, sitä provosoituu ja haluaa kommentoida ainakin räikeimpiä muoti-ilmiöitä vastaan.”

Agneta Enckell: ”kieli on siellä missä minä olen kun kirjoitan, kieli on välttelevä, se on alkuperäisseutu… siksi minun täytyy kirjoittaa: kirjoittaminen koti-ikävänä kieleen.”

Monika Fagerholm: ”On niin paljon… mitä haluan tehdä, ajatella, kokeilla. I´ll try everything once. Mutta aikakin on äärellinen, se valuu pois.”

Laila Hirvisaari: ”Isovanhempieni talot olivat polkupyörämatkan päässä toisistaan. Minä poljin tuota väliä vanhalla pyörällä nimeltä Miina Sinkko. Pyörälle oli annettu nimi erään sukulaistädin mukaan.”

Simo Hämäläinen: ”Puhelin kuulijoille Kätkäläisestä, myös kirjan taustoista. Kun enin väki jo nyhti nuttua niskaan, jokunen viipyi vielä sen tuntuisena, että asiaakin olisi. Jäin tietysti juttusille, keräilyähän kirjoittaminen on.”

Anna-Leena Härkönen: ”Huomaan haukkuneeni tätä ammattia pää punaisena viimeiset kymmenen liuskaa. Olisi ehkä syytä puhua myös hetki ilosta. Myös sitä on.”

Markku Into: ”Meillä on vielä puutalomme, kissat, / joki ja vaahterat. / Ruoho on hyvää, linnut kovia kundeja, / virtaava vesi halukas kuin kevätmorsian. (…) Tänään kotona liittyy vinhasti ja tiukasti asuinpaikkaani, sikäli se on hyvin helppotajuinen kirja, kaukana avantgarden pilvenhuitomisesta.”

Marja-Leena Mikkola: ”Minkään suunnan poliitikot tai puoluevirkailijat eivät ole eivätkä voikaan olla maailman taiteellisen haltuunoton asiantuntijoita. Taiteilijat eivät ole ohjattavissa, he rimpuilevat vastaan ja ottavat oman vapautensa.”

Pertti Nieminen: Suvussa ei ennen minua ollut kirjoittajia. En voi syyttää perintötekijöitä. Ympäristö oli mitä suotuisin: lukevat vanhemmat ja seinittäin täysiä kirjahyllyjä.”

Sinikka Nopola: ”Yleensä kuvitellaan, että kirjailijat tuntevat elämää sen kaikilta laidoilta. Minä kuulin vasta 23-vuotiaana, mitä tarkoittaa ’pohjanmaan kautta’, 45-vuotiaana että ’jallu’ tarkoittaa jaloviinaa ja vasta kaksi vuotta sitten, että ’skumppa’ on sama kuin kuohuviini.”

Aulikki Oksanen: ”Juuri tässä elämän vaiheessa olen enemmän runoilija kuin prosaisti. Lukiessani runoja ihmisille saan sitä välitöntä vastakaikua, jota tavattomasti kaipaan. Runojen kuulijat antavat minulle loitsunlukijan nostetta ja yhteistä sielunvirtaa.”

Veronica Pimenoff: ”Kirjoitan koska kirjoittaminen on kiihottavaa. Kirjoittaessa olen yksin ja tutkin ja kokeilen vastuuttomasti mitä mieleen tulee. En ajattele tuhoa, en seuraamuksia, en vaikutusta.”

Hannu Raittila: ”Romaani on kuitenkin elokuvan ja stadionrockin tapaan lähtökohtaisesti suuren yleisön taidemuoto, ja romaanikirjailijan ammattieettinen velvollisuus on tehdä työnsä tämä lähtökohta mielessään. Tässä on ammattietiikan ja ammattitaidon leikkauspiste.”

Lars Sund: ”Kirjailijan täytyy olla eräässä olennaisessa seikassa hiukan tyhmä. Järjissään oleva ihminen aristaa romaanin kirjoittamisen suunnatonta urakkaa – yritystä rakentaa tyhjästä kuviteltu maailma.”

Harri Tapper: ”Olen päätellyt, että kerrontataidot ovat tulleet Tapperien suvulta. Heidän on sanottu olleen ’tielle tulemattomia vääräleukoja’. He ilottelivat kielellä.”

Arja Tiainen: ”Ja hetken aikaa vielä jos saisi iloa ja onnea, jos osaisi lohduttaa, tehdä jotain hyvää ihmiskunnalle.”

Ilpo Tiihonen: ”Mikä tahansa voi olla runon materiaalia. Tavattu ihminen, kaikki luettu ja nähty, jokainen korviin heilahtanut repliikki, haju ratikassa, kalamyyjän ilme, matkalippu märällä asfaltilla. (…) On etsiskeltävä.”

Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset?

Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.

Suuri ruorimies Mao ui Jangtsejoen yli 1956.

Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.

Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanisssa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”

Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.

Sosialistista realismia. Puhemies Mao kansan parissa.

Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”

Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on taas aivan ajan hermolla!

”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.

Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!

Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”

Kevättä Kiinassa ja kotimaassa

Kevät herättelee tunteita talven jälkeen, onko niissä aikojen kuluessa mikään muuttunut? Kaivan hyllystäni kirjan. Kukkien keskellä on kokoelma Pertti Niemisen suomentamia vanhoja kiinalaisia runoja, jotka on alkujaan laulujen säkeiksi kirjoitettu. Huomaan että tuhannessa vuodessa ihmisten tunteet eivät ole muuttuneet piirun vertaa.

Kuvakollaasi: Botticelli, La primavera, 1482 (osa) ja maatiaislammas.

Luen eron haikeudesta ja pelosta sotaan lähetetyn kumppanin puolesta. Vanhus suree menetettyä rakkautta ja vannoo, ettei jättäisi tilaisuuksiaan käyttämättä jos saisi ajan pyörää käännettyä. Keväästä kerrotaan vähintään joka toisella sivulla ja aina on ihmisellä ikävä toisen luo: ”Kuhankeittäjät kuin kultaa / laulavat pareittain, pareittain / suloisin äänin / oksien kasteisilla kaarilla. / Säkeiset oksat iloitsevat keväästä itse, / mutta kietovat haikeuteen / levottoman nuoren sydämen.”

Pari viikkoa sitten vein paksuimman talvipaltoon vintiin. Tarkistaessani sen, löytyi epätodennäköisimmästä taskusta rypistynyt lappu. Olin muutama vuosi sitten keskustorilla Pirkanmaan lastenkulttuuriviikon avaustapahtumassa, jonne Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaidon lukion oppilaat olivat pystyttäneet tilausrunoteltan. Vain sana, ja sain odottaessa henkilökohtaisen runon. Säkeitä oli jo syntynyt sellaisista aiheista kuin Traktori ja Merimetso.

Arvelin vain hetken kliseistä aihevalintaani. Kymmenen minuutin kuluttua pidin kädessäni Eevi Korhosen kirjoittamaa runoa Keväästä: ”Vuoden taitekohta, / vuosi kaksinkerroin. / Talvi uhkaa päälle kaatua, / kevät kirmaa alta pois. / Kevät on ihmisten lammas, / pehmeä, mutta likaisenruskea. / Keritään lämpövillaa, / kunnes sitä ei enää tarvita.” Hieno näkökulma kevääseen ja ihmisen mieleen: kun jotakin on kyllikseen saanut, siitä voi tarpeettomana luopua. Olin kantanut takkini taskussa tietoa keväästä läpi monen pimeän talven.

Jos otsikossa olisi sanojen lisäksi huomoitu myös kuva, olisi pitänyt ottaa Firenze mukaan. Varhaisrenessanssin neron, Sandro Botticellin (1444 – 1510) ”La primavera” on maailmantaiteen tunnetuimpia ikoneja. Maatiaislammas saa tuoda särmää päivän tulkintaan. Botticelli itse oli pankkiirien kaveri, jota mesenaatit rahoittivat. Paremmin ei Medicien suku olisi voinut aineellista pääomaansa käyttää.