Tein kolmen viikon takaisen päivityksen Ellen Gallagherin näyttelystä. Napsiessani kuvia Sara Hildénin avajaistilaisuudessa, tuttu mies kommentoi: ”Olet sitten alkanut valokuvaamaan.” Kaveri on itse valokuvaaja, joka toimi yhtä aikaa kanssani Pirkanmaan taidetoimikunnassa.
Ei minulla kommenttiin vastausta ollut, mutta tottahan se on. Aloitin hieman toisella kymmenellä. Ensimmäinen kamera oli isäni arpajaisvoitto, kaksisilmäinen peiliheijastuskamera Yashica D.
Seuraava löytyi divarista, Voigtländer Vito, jonka optiikka kääntyi palkeella kameran sisään. Sitten Yashica TL Electro X järjestelmäkamera. Ensimmäisen digitaalisista Canoneistani hankin, kun kuvien resoluutio ylitti kolme megapikseliä. Sillä ylsikin jo Kamera-lehden kansikuvaan.
Tuoreinta kameraa harkitsin kauan. Mieluusti pokkaria parempi, toisaalta en halua kuljetella järkkärin varusteita reissatessa. Valintani oli Panasonic Lumix DMC-FZ200, jossa on Leican kiinteä optiikka. Polttovälin kinovastaavuus 25-600 mm. Ja mikä merkittävintä, valovoima säilyy heikentymättä 24 kertaisen zoomin loppuun saakka.
Olen ollut hankintaan sekä tyytyväinen, että tyytymätön. Harjoiteltavaakin on vielä, mutta kameran automaattiasetusten pitäisi olla niin hyvät, etteivät tilanteet katoa säätöjen kanssa sählätessä. Lumixissa on myös valmiita tehosteasetuksia, mutta niitä on syytä karttaa. ”Luonnolliset” kuvat kestävät paremmin aikaa ja katselukertoja.
Tähän juttuun poimin yhdeksän kuvaa parin viikon takaiselta Toscanan reissulta. Napsin yli 1500 otosta ja karsin niistä kannettavalle 432 kuvan albumin. Viimeisessä kuvassa on mielenkiintoinen yksityiskohta, Mona Lisan silmien takaa häämöttää Medicien, firenzeläisen mahtisuvun (v. 1200-1700) vaakuna. Toscanassa renessanssi on yhä kaikkialla läsnä.
