Mieskirjailijat kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan?

Jatkan edellisestä päivityksestä. Tai oikeammin katson taaksepäin. En muistanut kolmen vuoden takaista tekstiä, mutta nostan sen tähän. Sisältö syventää viiime viikkoisen juttuni teemaa.

Muutamia vuosia sitten sain romaanin julkaisun jälkeen lukijapalautetta sähköpostiin: ”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri
Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri

Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa itse luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissaan Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

…………………………………………………

Jutun kuvituksena on Sandro Botticellin maalaus Camilla ja kentauri. Siinä Camilla (Pallas Athene) seisoo kentaurin vierellä kauneuden ja puhtauden kukin koristautuneena. Maalauksessa esiintyvää kentauria on käytetty yleisesti himon symbolina.

Metsälle aikova kentauri on varustautunut nuoliviinellä ja jousella. Camilla on tarttunut tämän hiuksista estääkseen lähdön. Varmemmaksi vakuudeksi hän nojaa kauniiseen, mutta pelottavan kokoiseen kirveeseen. Maalaukseen sisältyy 1400-luvun moraalinen opetus: se kertoo katsojalle miten siveys voittaa himon.

………………………………………………..

Kevättä Kiinassa ja kotimaassa

Kevät herättelee tunteita talven jälkeen, onko niissä aikojen kuluessa mikään muuttunut? Kaivan hyllystäni kirjan. Kukkien keskellä on kokoelma Pertti Niemisen suomentamia vanhoja kiinalaisia runoja, jotka on alkujaan laulujen säkeiksi kirjoitettu. Huomaan että tuhannessa vuodessa ihmisten tunteet eivät ole muuttuneet piirun vertaa.

Kuvakollaasi: Botticelli, La primavera, 1482 (osa) ja maatiaislammas.

Luen eron haikeudesta ja pelosta sotaan lähetetyn kumppanin puolesta. Vanhus suree menetettyä rakkautta ja vannoo, ettei jättäisi tilaisuuksiaan käyttämättä jos saisi ajan pyörää käännettyä. Keväästä kerrotaan vähintään joka toisella sivulla ja aina on ihmisellä ikävä toisen luo: ”Kuhankeittäjät kuin kultaa / laulavat pareittain, pareittain / suloisin äänin / oksien kasteisilla kaarilla. / Säkeiset oksat iloitsevat keväästä itse, / mutta kietovat haikeuteen / levottoman nuoren sydämen.”

Pari viikkoa sitten vein paksuimman talvipaltoon vintiin. Tarkistaessani sen, löytyi epätodennäköisimmästä taskusta rypistynyt lappu. Olin muutama vuosi sitten keskustorilla Pirkanmaan lastenkulttuuriviikon avaustapahtumassa, jonne Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaidon lukion oppilaat olivat pystyttäneet tilausrunoteltan. Vain sana, ja sain odottaessa henkilökohtaisen runon. Säkeitä oli jo syntynyt sellaisista aiheista kuin Traktori ja Merimetso.

Arvelin vain hetken kliseistä aihevalintaani. Kymmenen minuutin kuluttua pidin kädessäni Eevi Korhosen kirjoittamaa runoa Keväästä: ”Vuoden taitekohta, / vuosi kaksinkerroin. / Talvi uhkaa päälle kaatua, / kevät kirmaa alta pois. / Kevät on ihmisten lammas, / pehmeä, mutta likaisenruskea. / Keritään lämpövillaa, / kunnes sitä ei enää tarvita.” Hieno näkökulma kevääseen ja ihmisen mieleen: kun jotakin on kyllikseen saanut, siitä voi tarpeettomana luopua. Olin kantanut takkini taskussa tietoa keväästä läpi monen pimeän talven.

Jos otsikossa olisi sanojen lisäksi huomoitu myös kuva, olisi pitänyt ottaa Firenze mukaan. Varhaisrenessanssin neron, Sandro Botticellin (1444 – 1510) ”La primavera” on maailmantaiteen tunnetuimpia ikoneja. Maatiaislammas saa tuoda särmää päivän tulkintaan. Botticelli itse oli pankkiirien kaveri, jota mesenaatit rahoittivat. Paremmin ei Medicien suku olisi voinut aineellista pääomaansa käyttää.