Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan

Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.

Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.

Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.

Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.

Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.

Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”

Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.

Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirjat, myös vapaasti käytettäviä runoja eri tilanteisiin ja linkki kuunneltaviin äänirunoihin.

2. Kustantajan syksyn 2022 katalogi, jossa Valovuosi on ”paalupaikalla.”

……………………………….

Matka suruun – elämän ja kuoleman kysymykset

Luin Krista Launosen teoksen Ofelian suru heti sen ilmestyttyä (Avain 2018). Päivitys jäi muiden menojen jalkoihin, mutta nyt ehdin nostamaan blogiin kirjan arvion ja suosituksen. Tekstille on tilausta monin tavoin.

Viikko pari sitten joku kyseli ”Kirjallisuuden ystävien” ryhmässä suosituksia surua käsittelevistä kirjoista. Launosen teos voisi vastata kysymykseen. Ofelian suru ei ole kliseistä tunneterapiaa, se ei kertaa tuhansien vuosien viisauksia vaan puhuttelee lukijaansa kirjoittajan kokemustasolta. Silti kirja kehii sisäänsä laajempaa näkemystä ja aihetta syventävää historiaa.

Esipuheen omistus tiivistää askelmerkit: ”Tämä kirja on omistettu sinulle lukijani. Toivon, että se antaa lohtua, jos suret. Kirja on omistettu myös kaikille niille naisille: malleille, taiteilijoille, muusille, rakastajattarille, äideille, siskoille, tyttärille ja vaimoille, jotka taiteen historia on unohtanut ja joiden tarinaa ei ole kerrottu. Siskoni muistolle”.

Otetaan tähän väliin kirjallisen genren määritys, jos se nyt on lainkaan tarpeen. Ofelian suru sukkuloi tietokirjan ja autofiktion välillä. Alussa lähtökohtaansa ja kulttuuriin painottuen, loppua kohti henkilökohtaisemmaksi käyden. ”Sukulaisteoksena” nousi mieleeni Miia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013. Blogin ekstralinkki lopussa).

Launosen kirjan lähtökohtana ja kansikuvana on kuuluisa maalaus, joka esittää hukkumaisillaan olevaa naista. Brittiläisen romantiikan ajan taitelija John Everett Millais maalasi näkemyksensä William Shakespearen Hamlet -näytelmän Ofeliasta 1852. Taulun (tai teoksen kuvan) nähtyään sitä on vaikea unohtaa. Näin kävi myös Launoselle, joka löysi Ofelian tarinasta lähtökohdan henkilökohtaisen menetyksensä käsittelemiseen.

Launonen suree tekstissä sisarensa kuolemaa. Millais’n maalauksen malli, karismaattinen Elizabeth Siddal kuoli epämääräisissä olosuhteissa vain 32-vuotiaana. Kirjan takakannen sanoin: ” Ofelian suru on tutkimusmatka Ofelian tarinaan ja Millais’n taulun taustoihin. Kirja tekee surun näkyväksi ja ymmärrettäväksi sekä tarjoaa surevalle välineitä toipumiseen.”

Käsittelykulma ja historia laajentaa kirjan aihetta ja näkemystä: ”Sureminen muuttuu koko ajan, koska se on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Viktorian aikana suru oli arjessa lähes aina näkyvillä, nyt se on melkein kokonaan piilotettu. 1900-luvulla  isoin muutos on ollut kuoleman laitostuminen. Nykyään ammattilaiset huolehtivat lähes kaikista kuolemaan liittyvistä toimista.”

Loppua kohden kirja nostaa pintaan yhä henkilökohtaisempia tunteita: ”Päätän Valon kuoltua, etten piilota surua lapseltani. Enkä edes pysty, koska itken koko ajan ja kaikkialla. Lasta varmasti pelottaa, mutta ehkä intuitiivisesti tajuan, että hän näkee minun vielä myös jonain päivänä lopettavan itkemisen. En halua piilottaa kuolemaa, se kuuluu elämään. Joten itken, kun itkettää.”

Blogi pyrkii lyhyisiin postauksiin. Tapa on perua päivälehtikriitikkoni ajan merkkiformaateista. Mutta on se niinkin, että tiukka kiteytys saa vastaanottajan kiinnostumaan yhtä hyvin kuin yritys koko tarinan avaamiseen. Ja lopulta on niin, että kirjat kirkastuvat vain lukemalla.

Päivän jutun lopuksi hyvin henk. koht. pointti. Krista Launosen kirja sysäsi liikkeelle muiston sisareni kuolemasta. Itselleni kävi niin, että nuorempi sisareni kuoli vuosia sitten. Rikkoi järjestyksen ja etuili elämän jonossa. En ole osannut surra kuolemaa Krista Launosen totaalisella tavalla. Olen sysännyt kokemuksen lokeroon, jonka kannessa on kysymysmerkki.

Ehkä olen tunnevammainen. Tai sitten on myös niin, että en koskaan pääse irti elämän ja kuoleman ikuisesta ja meitä kaikkia koskettavasta kysymyksestä. En muutaman viikon päästä ilmestyvässä romaanissani. Enkä sitä seuraavassa, jonka ensimmäinen luku on jo kirjoitettu. Ja lukijani, katsopa toi kakkoslinkki – se on edesmenneen ja voimakkaan äitini muistolle.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Elämä. Henk. koht.

…………………………….