”Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler”

Florian Huberin Saksassa 2015 ilmestynyt teos Lupaathan tappaa itsesi, julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena vuoden 2016 tammikuussa. Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

Oma romaanini Yllämme kaartuva taivas (Like 2019) avaa aikaikkunan vuosiin 1923 – 2026. Fasisimin nousu kuvataan pienen pojan kautta, arjen keskeltä, kun kansallissosialismi kehittyy aluksi kuin huomaamatta. Vuosi 1951 syventää tarinaa, selviytyjien syyllisyyttä ja rakkauden mahdollisuutta. Vuonna 2026 ihmiskunnalle tarjotaan yllättävästi uusi mahdollisuus. Romaania kirjoittaessani 80 pros. oli lähdetyötä, loput tekstin yhä uudelleen hiomista. Tykkään lähdetöiden tekemisestä, aina on tilaisuus oppia uutta.

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Blogin ekstralinkki: Adolf Hitler ja Etty Hillesum

”Minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

…………………………………..

Matka suruun – elämän ja kuoleman kysymykset

Luin Krista Launosen teoksen Ofelian suru heti sen ilmestyttyä (Avain 2018). Päivitys jäi muiden menojen jalkoihin, mutta nyt ehdin nostamaan blogiin kirjan arvion ja suosituksen. Tekstille on tilausta monin tavoin.

Viikko pari sitten joku kyseli ”Kirjallisuuden ystävien” ryhmässä suosituksia surua käsittelevistä kirjoista. Launosen teos voisi vastata kysymykseen. Ofelian suru ei ole kliseistä tunneterapiaa, se ei kertaa tuhansien vuosien viisauksia vaan puhuttelee lukijaansa kirjoittajan kokemustasolta. Silti kirja kehii sisäänsä laajempaa näkemystä ja aihetta syventävää historiaa.

Esipuheen omistus tiivistää askelmerkit: ”Tämä kirja on omistettu sinulle lukijani. Toivon, että se antaa lohtua, jos suret. Kirja on omistettu myös kaikille niille naisille: malleille, taiteilijoille, muusille, rakastajattarille, äideille, siskoille, tyttärille ja vaimoille, jotka taiteen historia on unohtanut ja joiden tarinaa ei ole kerrottu. Siskoni muistolle”.

Otetaan tähän väliin kirjallisen genren määritys, jos se nyt on lainkaan tarpeen. Ofelian suru sukkuloi tietokirjan ja autofiktion välillä. Alussa lähtökohtaansa ja kulttuuriin painottuen, loppua kohti henkilökohtaisemmaksi käyden. ”Sukulaisteoksena” nousi mieleeni Miia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013. Blogin ekstralinkki lopussa).

Launosen kirjan lähtökohtana ja kansikuvana on kuuluisa maalaus, joka esittää hukkumaisillaan olevaa naista. Brittiläisen romantiikan ajan taitelija John Everett Millais maalasi näkemyksensä William Shakespearen Hamlet -näytelmän Ofeliasta 1852. Taulun (tai teoksen kuvan) nähtyään sitä on vaikea unohtaa. Näin kävi myös Launoselle, joka löysi Ofelian tarinasta lähtökohdan henkilökohtaisen menetyksensä käsittelemiseen.

Launonen suree tekstissä sisarensa kuolemaa. Millais’n maalauksen malli, karismaattinen Elizabeth Siddal kuoli epämääräisissä olosuhteissa vain 32-vuotiaana. Kirjan takakannen sanoin: ” Ofelian suru on tutkimusmatka Ofelian tarinaan ja Millais’n taulun taustoihin. Kirja tekee surun näkyväksi ja ymmärrettäväksi sekä tarjoaa surevalle välineitä toipumiseen.”

Käsittelykulma ja historia laajentaa kirjan aihetta ja näkemystä: ”Sureminen muuttuu koko ajan, koska se on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Viktorian aikana suru oli arjessa lähes aina näkyvillä, nyt se on melkein kokonaan piilotettu. 1900-luvulla  isoin muutos on ollut kuoleman laitostuminen. Nykyään ammattilaiset huolehtivat lähes kaikista kuolemaan liittyvistä toimista.”

Loppua kohden kirja nostaa pintaan yhä henkilökohtaisempia tunteita: ”Päätän Valon kuoltua, etten piilota surua lapseltani. Enkä edes pysty, koska itken koko ajan ja kaikkialla. Lasta varmasti pelottaa, mutta ehkä intuitiivisesti tajuan, että hän näkee minun vielä myös jonain päivänä lopettavan itkemisen. En halua piilottaa kuolemaa, se kuuluu elämään. Joten itken, kun itkettää.”

Blogi pyrkii lyhyisiin postauksiin. Tapa on perua päivälehtikriitikkoni ajan merkkiformaateista. Mutta on se niinkin, että tiukka kiteytys saa vastaanottajan kiinnostumaan yhtä hyvin kuin yritys koko tarinan avaamiseen. Ja lopulta on niin, että kirjat kirkastuvat vain lukemalla.

Päivän jutun lopuksi hyvin henk. koht. pointti. Krista Launosen kirja sysäsi liikkeelle muiston sisareni kuolemasta. Itselleni kävi niin, että nuorempi sisareni kuoli vuosia sitten. Rikkoi järjestyksen ja etuili elämän jonossa. En ole osannut surra kuolemaa Krista Launosen totaalisella tavalla. Olen sysännyt kokemuksen lokeroon, jonka kannessa on kysymysmerkki.

Ehkä olen tunnevammainen. Tai sitten on myös niin, että en koskaan pääse irti elämän ja kuoleman ikuisesta ja meitä kaikkia koskettavasta kysymyksestä. En muutaman viikon päästä ilmestyvässä romaanissani. Enkä sitä seuraavassa, jonka ensimmäinen luku on jo kirjoitettu. Ja lukijani, katsopa toi kakkoslinkki – se on edesmenneen ja voimakkaan äitini muistolle.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Elämä. Henk. koht.

…………………………….

Ravut olivat syöneet Seppo Murajan kasvot

Päivän postaus aloittaa makaaberilla ”klikkiotsikolla”. Mutta ei perusteettomasti. Turkulainen rakennusmestari Seppo Muraja nousi julkisuuteen vuonna 1970. Hän oli juuri ylittänyt Atlantin 4,3-metrisellä moottoriveneellä ja Hymy-lehti teki juttuja Murajan ja hänen toverinsa Arto Kulmalan hullunrohkeasta matkasta.

Joulukuussa 1972 Muraja jätti raskaana olevan vaimonsa kotiin ja lähti uudelle matkalle. Tarkoituksena oli kiertää maailma 5,7 metrisellä lasikuitukipolla. Siitä alkoi vaikeuksien sarja, jonka kirjailija Pete Suhonen on saattanut kansien väliin kirjassaan Myrskyn ratsastaja (Samakko 2018). Tulosta voi pitää dokumenttiromaanina, nonfiktiona, jossa todellisuuteen perustuvat tapahtumat kerrotaan kaunokirjallisella otteella.

Suhonen käyttää fiktiivisten osuuksien pohjana Murajan muistiinpanoja, kirjeitä vaimolle ja Hymyn toimittajalle sekä lehtijuttuja. ”Kierrän maapallon tai kuolen, mutta luovuttaneena en enää palaa takaisin.” Suhonen on myös käynyt tutkimusmatkalla seikkailijan viimeisellä lähtöpaikalla Ranskan La-Trinité-sur-Merissä.

Kuva: Iltasanomat. Marino Mustang, jolla ylitettiin Atlantti 1970.

En syyllisty juonipaljastuksiin, sillä retken lopputuloksen voi lukea kirjan takakannesta: ”Myrskyn ratsastaja on dokumentaarinen romaani levottomasta ja pelottomasta miehestä ja hänen viimeiseksi jääneestä matkastaan. Samalla se on luku pohjoismaisen merenkulun historiaa. Maaliskuussa Psychopath II ajautui tuhoutuneena Biskajanlahden rannikolle. Seppo Murajasta ei havaittu merkkiäkään.”

Kirjan pääosassa on tarina, ja sen yllä alusta saakka leijuva lopputuloksen aavistus. Kieli ei ole kirjallista juhlaa, eikä voikaan, muodon ja rakenteen on oltava yhteismitallisia käytettyjen dokumentaaristen osuuksien kanssa.

Seppo Muraja ylittämässä Atlanttia 1970.

Myrskyn ratsastaja avautuu 70-luvun ajankuvaksi ja luotaukseksi levottoman miehen mieleen, jota ajoi pätemisen tarve ja julkisuudenkipeys. Polttoaineena oli vaaran kokemisen viehätys. Seppo Muraja oli varmasti itsetuhoinen – tietäen tai tietämättään. Kirjan luettuani en osaa kuvitella hänelle toisenlaista loppua. Ruumis löytyi 28. maaliskuuta 1974 Contisin hiekkarannalta, noin 40 kilometriä veneen löytöpaikasta. ”Ravintoketju on kääntynyt makaaberisti: ravut ovat syöneet miehen kasvot.” Muraja tunnistettiin vihkisormuksesta.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kertausjuttu keväältä: ”Terveiset tuonpuoleisesta”

2. Edelleen: ”Päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava”

……………………………

Vastasyntyneet suoraan laskiämpäriin

Duunien ruuhka helpottaa ja blogi päivittää tietokirjallisuudella. Atena julkaisi Xue Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret Taina Wallinin suomennoksena 2013. En muista mistä kirja on tarttunut matkaan, todennäköisesti jostain kirppikseltä. En muista myöskään päivää, jolloin en ole lukenut kansien väliin painettua tekstiä. Xinranin kirja on mennyt siinä samassa imussa.

Karl Marx vietti juuri 200-vuotissynttäreitään. Kiinan pressa Xi Jinping nosti yhteiskuntafilosofin näyttävästi esiin juhlapuheessaan. Vallankumoukset Venäjällä, Kiinassa, Vietnamissa ja Kuubassa tehtiin marxilaisuuden nimissä. Marxin oma tavoite oli viimekädessä panna materiaalinen todellisuus palvelemaan vapautta tavoittelevaa idealismia. Vallanpitäjät tekivät marxilaisuudesta poliittisen uskonnon palvelemaan omia päämääriään.

Marx kannatti kapitalismia ja näki sen välivaiheena työläisten vapautumiseen. Kiina on koko telluksen seuraava ja ehdoton supervalta. Seuratessani telkasta johtaja Jinpingin puhetta, mietin millaisesta historiasta valtio ponnistaa asemaansa. Pitkällä perspektiivillä maan kulttuuriperintö on uskomattoman rikas. Lähimenneisyydestä löytyy mustia aukkoja. Kiinan kadotetut tyttäret kertoo yhden nykyhistorian rankimmista jaksoista.

Kiinan ikiaikaisen perinteen mukaan perheen ensimmäisen lapsen tulee olla poika. Kun siihen lisätään valtion määräys yhden lapsen politiikasta, syntyy kovaa jälkeä. Vastasyntyneen tyttären matka saattaa päätyä suoraan kohdusta laskiämpäriin. Vuoteen 2020 mennessä Kiinassa on 30 miljoonaa miestä enemmän kuin naista. No, täytyy myös muistaa, että satoja tuhansia kiinalaisia tyttöjä on adoptoitu muihin maihin.

Xue Xinran, kuva: lehtikuva

Xue Xinran (s.1958) on työskennellyt toimittajana Kiinassa. Nykyään hän on Lontoossa asuva kirjailija. Kiinan kadotetut tyttäret on tarinavetoista tietokirjallisuutta, joka perustuu dokumentaarisiin haastatteluihin. Xinran hakee myös ymmärrystä äideille, jotka ovat päätyneet äärimmäiseen ratkaisuun tai luovuttaneet tyttärensä muiden kasvatettaviksi. Hän yrittää oikeasti ymmärtää miten vaikeaa on luopua lapsestaan.

Xinran kertoo kymmenen kiinalaisnaisen tarinan, myös omansa. Yhteiskunta, puolueen mielivalta ja yksilöiden oikeuksien rajoittaminen nousevat vahvasti esiin. ”Tasa-arvossa on kyse oikeudenmukaisuudesta”, hän kirjoittaa. ”Ensiksi täytyy ymmärtää, miksi näin toimitaan. Me elämme miesten kulttuurissa.”

Kiinan kadotetut tyttäret on rankka kirja, mutta kuljettaa lukijaa sujuvalla kielellä ja (kaikesta huolimatta) mielenkiintoisilla tarinoillaan. Mikä olisi yhteenveto? Ymmärrys jatkuvasta muutoksesta. Toivo tulevasta, ja siitä miten historian ei tarvitse toistaa itseään, että ihminen voisi oppia.

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja

…………………………

 

Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

Olen esittänyt mielipiteenäni, että joskus on luettava huonoja kirjoja ymmärtääkseen miten hyvät rakentuvat. ”Huonon” kirjan määritelmä on häilyvä, joten tarkennan: on luettava myös oman makunsa vastaista kirjallisuutta.

Tartuin kirppiksellä Norman Mailerin (1923 – 2007) viimeiseksi jääneeseen teokseen Adolfin linna. Gummerus julkaisi romaanin kirjailijan kuolinvuonna Kalevi Nyytäjän ja Tommi Uschanovin suomennoksena. Maileria pidetään syystäkin ansioituneena kirjailijana. Lisäksi aihe kiinnosti.

Kansi: Timo Mänttäri
Kansi: Timo Mänttäri

Viittaan edelliseen päivitykseeni nonfiktiivisestä kirjallisuudesta. Mailer tunnettiin tyylilajin edelläkävijänä.  Siitä on myös Adolfin linnassa lopulta kyse. Historiallisia faktoja löytyy sitomaan tarinaa, jonka kertoo paholaisen kätyri. Jumalan ja Saatanan sanansaattajat taistelevat kasvuikäisen Adolfin sielusta.

Tarina rihmastoituu Hitlerin sukuun ja Mailerin perusideana on osoittaa miten sukupolvesta toiseen jatkuva insesti on toiminut poikkeuksellisesti jalostavana tekijänä ja luonut yksilön, jolle on kasautunut ylivertaisia vaikuttamisen kykyjä, joita paholainen hienovaraisesti ohjailee.

Mailerin kuusisataasivuinen romaani on liian moneen suuntaan rönsyävä, fokuksensa pirstova ja pitkästyttävä. Kielellisesti lattea ote jää pinnallisen kuvailun tasolle. Tarina on tylsä ja toisteinen selostus sellaisesta, jonka kirjailija olisi voinut luoda nähtäväksi, aistittavaksi ja koettavaksi.

Päivitykseni aloittavasta mielipiteestä huolimatta olisin heittänyt Adolfin linnan kesken, ellei romaani olisi liittynyt tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähdeaineistoihin. Mielikuva vastustamattomasta pahasta on ollut kautta historian voimakkaimpia vallankäytön välineitä, jota myös uskonnot kärkkäästi hyödyntävät.

Mailerin kirja toimi itselleni eräänlaisena vastamyrkkynä: tähän tapaan en halua käsitellä hyvän ja pahan problematiikkaa. Ja kuitenkin, romaanin helmi vierähtää vasta sivulta 519. Ajatus, joka vaikuttaa jo itsestään selvältä. Juuri siksi se kannattaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen.

”Kun on tullut kuoleman työnjohtajaksi, jolla on valta likvidoida joukoittain ihmisiä, tarvitsee myös hyvin kovan kuoren minälleen, jotta ei kokisi syvää kauhua siitä hinnasta, mitä tämä vaatii sielulta. Useimmat sodan aikana menestyksekkäiksi johtajiksi tulleet valtiomiehet ovat jo valmiiksi nousseet tällaisiin korkeuksiin. He ovat saavuttaneet kyvyn olla menettämättä yöuniaan toisen puolen ihmisuhrien vuoksi.

Heillä on nyt hallussaan tehokkain yhteiskunnallisen psyykkisen turruttamisen keino – isänmaallisuus! Se on yhä luotettavin massojen johdattamisen väline, vaikkakin sen saattaa vielä joskus korvata ilmoituksellinen uskonto. Rakastamme fundamentalisteja. Heidän uskonsa tarjoaa meille kaiken mahdollisen lupauksen siitä, että se saattaa kehittyä lopullisen joukkotuhon aseeksi.”

………………………………….

Aihetta sivuavat ekstralinkit blogissa:

Köykäinen megamenestys

Helvetin käkikello ja Äiti yö

………………………………….