Nostan blogiin merkittäviä kirjoja. Niiden ei tarvitse olla julkisuudella stailattuja tai myyntimenestyksellä silattuja. Vuorossa on Minna Marshin Henkäys. (Basam books 2021) Alaotsikkona ”Selviytymistarina särkyneille”. Siitä ainoa epäilykseni pointti. Selitys viittaa kirjallisuuden genreen, jossa kettu jakelee Saint-Exupéryn Pikku prinssi -kirjassaan kliseviisauksia. Mutta – nyt ollaan aivan eri tasolla, Henkäys on täysiverinen romaani.
Autofiktio on muodikas sana. Kriitikot, lukijoista puhumattakaan, arvailevat totuuden astetta. Sellaista ei ole, jokainen kertoo tarinat muistinsa värittäminä. Ja ihmisen muisti – sehän muokkaa kaiken mielensä mukaan. Uskottavuus on eri asia. Marshin kirja onnistuu sen tavoittamisessa koko tarinansa mitalta: ”Valehtelen miehille, että olen 17, vaikka en ihan vielä. En halua paljastaa, että olen vielä tyttö kaikin tavoin.”
Tarina kertoo lapsen kokemasta todellisuudesta ja moniväkivaltaisesta isästä, siitä miten miestään palvova äiti ei kykene katkaisemaan ikiaikaista ongelmaketjua, jossa ”perheen pää” sanelee kaiken ja alistaa muut fyysiselle ja henkiselle väkivallalle.
Kirjaa voisi lukea myös sukupolviromaanina, sen kuvauksena millainen perhe-elämä oli pahimmillaan muutama vuosikymmen sitten. Tai sitten miettiä tekstin suhdetta tai yhteneväisyyttä nykypäivään. Sellainenkin kipinä osui kohdalle, että luin Marshin kirjan parina Susanna Alakosken August-palkitun romaanin Sikalat (Svinlägorna, 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildt) Vaikuttavuudessaan ja kielellisessä ilmaisussaan Henkäys on aivan samalla viivalla Alakosken palkitun romaanin kanssa. Jos kotimaista vertailukohtaa hakisi, Taija Tuomisen Tiikerihai (wsoy 2000) osuu lähelle.
Marshin kirjasta muodostuu kolmio: tytär, isä ja äiti. Tarinalle sivuhenkilöt ovat enemmän tai vähemmän alisteisia. Kun tyttären käsi katkeaa, äidin äänessä on hätä: ”Kato Minnan kyynärpäätä. Isä vilkaisee minua ja kääntää sitten sanomalehden sivua ja toteaa: Poikki mikä poikki.”
Äiti tilaa taksin ja lähtee tyttärensä kanssa sairaalaan.
Henkäys ei ole rankasta aiheestaan huolimatta silkkaa ”lööppiluettavaa”. Tarinan kaaressa toteutuu myös minun, vanhan latinistin suosikkisanonta: Audiatur et altera pars – kuunneltakoon myös toista osapuolta. Romaanin kaarta tai tarinan lankaa on tässä(kin) tapauksessa turha setviä enempää. Tämä on suositus alussa vieroksumalleni alaotsikolle. Ehkä tarinasta on jollekin vertaistukea, vaikka romaani lunastaa paikkansa aivan omaehtoisena teoksena.
Marshin ratkaisu kielellisenä ja typografisena keinona on mielenkiintoinen. Runollisuuden, säeromaanin ja perinteen sekoitus, joka minua lukijana kiinnostaa kovin. Tekstin rytmi saattaa katketa lyhyisiin riveihin, jotka nostavat ja korostavat tunnetta.
” Kunpa ei murhaaja tulis,
kuiskaa joku korvaani.
Kunpa ei isä tulis,
ajattelen.”
Kirja on naiseksi kehittyvän tytön kirpeä kertomus. Ja paljon enemmän. Kuvaus perhettään tyrannisoivasta isästä, äidin alistumisesta, tyttären hitaasta kasvusta ja toipumisesta omaksi itsekseen. Tämä ei nyt mene lainkaan ”self help” -kirjallisuuden piikkiin. Henkäys on itsenäinen romaani, jolle blogin vahva suositus.
Minna Marsh on kirjoittanut aiemmin kolme tietokirjaa. Henkäys on hänen esikoisromaaninsa. Sellainen tunne tästä jää, että tarina on ollut ”pakko” kirjoittaa. Ja myös lukea yhdeltä istumalta.
……………………………………………
Blogin ekstralinkki:
Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?
……………………………………………
