Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?

Lahjapaperistani rapisteli esiin Rimminen ja Nenäpäivä. Kirjan luettuani koen esittää tulokulmani tekstiin ja oikoa yhden yleisemmän käsityksen. Ellei peräti väärinkäsityksen. Rimmisen on väitetty tehneen humoristista tekstiä. Ei pidä paikkaansa. Juhani Peltonen Elmoineen kaikkineen on raskasmielinen humoristi. Petri Tamminen on totinen humoristi ja Veikko Huovinen on humoristinen filosofi. Rimminen on koommikko.

Tausta: Lehtikuva/Jukka Ritola. Kuvamanipulaatio kirjoittajan.

Nenäpäivän teksti on silkkaa VAK-kieltä. Siitä löytyvät poikkeuksellisen voimakkaina kaikki kielen tasot: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Jälkimmäinen korostuu enemmän kuin kenelläkään lukemallani kirjailijalla. Ai mikä kinesteettinen? No, kaikki se mikä jää kahden ensimmäisen ulkopuolelle: liike, toiminta, fyysisyys ja tapahtumisen tunne.

Kinestesian keinot ovat perinteisen kohelluskomiikan käytössä. Nenäpäivän teksti on Chaplinin sukua, sen kirjallinen versio. Vielä parempi esimerkki saattaisi olla Mr Bean. Leffoissa ”nolojen tilanteiden miehen” aikeet eivät etene, vaan sotkeutuvat loputtomaksi sykeröksi. Myös Nenäpäivän Irma onnistuu kerrostalon portaikossa juuttumaan postiluukkuun ja jää hautajaisia seuratessaan kiinni katajaan. Tekstistä kutoutuu loputtomien aikeiden, vastuksien ja myttyynmenojen sarja.

Nenäpäivän rakenne on simppelin suora kronologia ilman taustoittavia takaumia. Tarinaa ei ole nimeksikään, kieli kannattelee romaania. Valistunut veikkaukseni on, että Finlandiavoittajien lukuprosenteissa on eroja. Rimmisen romaanilla on hyvät mahdollisuudet päätyä keskenheitettyjen porukkaan. Loppusijoituspaikka löytyy Bo Carpelanin Alkutuulen ja Antti Hyryn Uunin vierestä.

Veikkaukseni kaikella kunnioituksella. Omalla yöpöydälläni lepäilee Vihreä talo ja Maailmanlopun sota. Saan niitä tuskin koskaan päätökseen. Vain Vargas Llosan tämänvuotinen Nobel estää minua viskaamasta kirjoja divareiden ikuiselle kiertoradalle.

Tiivistys ja tekstin maneereiden vähentäminen tuskin sopisi Rimmisen tyyliin. Päähenkilö Irman autoilun kaoottisista kuvauksista puuttui tämän tarinan olennainen vastakappale, ihminen. Kärsivällisyyteni pettäessä piti lukunopeus tuplata. Nenäpäivä on lajissaan kelpo kirja, mutta minulle se ei tarjoa unohtumatonta elämystä. Päällimmäiseksi jää Irman hellyttävän koominen hahmo.

Jos (ja kun) kirjasta tehdään leffa, suositukseni pääosaan on Rowan Atkinson. Mr Beanille peruukki päähän ja pakkelit naamaan. Irman kehonkieli on jo valmiiksi sisäistetty. Ja ajatelkaa mitkä kansainvälisen elokuvalevityksen mahdollisuudet.

Lopuksi sanan sija Rimmiselle, jonka tekstitykityksestä poksahtelee aitoja helmiä, vaikkapa tähän tapaan: ” Ja kun ne sitten olivat aikansa kollottaneet niillä sijoillaan jokseenkin oudottuneen näköisinä niin pakkohan niiden oli siten osaltaan ruveta maanittelemaan, ja niin siinä oli vähän aikaa oviaukontäydeltä sellaista pitkänomaista, vokaaleja venyttävää, melkein ulisevaa sanaannusta jota ihmiset kohteliaisuuttaan ja hyvätapaisuuttaan päätyvät helposti pitämään miltei loputtomiin, vähän niin kuin jonkinlaista käänteistä tinkimistä.”

Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla

Tuore Finlandiavoittaja Mikko Rimminen on kuvannut runoutta kirjallisuuden kuningaslajiksi. Hesarin haastattelussa 3.12. hän sanoo: ”Yritän edelleen kirjoittaa runoja. Ne vaan ovat valitettavan huonoja.” Moni kovan tason prosaisti on Rimmisen tavoin aloittanut runoilla. Vaikkapa Hotakainen, Holappa, Melender, Tervo… palaan heihin vielä.

Toivottavasti Rimminen saa vielä runokoneensakin kuntoon. Tulos saattaisi olla mielenkiintoinen. Suuri osa suomalaisen lyriikan avantgardesta nuuskii edelleen Hugo Ballin, Tristan Tzaran ja kumppaneiden jalanjälkiä. Vaikka mikäs siinä, ei täällä kukaan merkittävä kirjailija tai siksi aikova perinteestä irrallaan juoksentele. (Saksalaissyntyinen Ball julkaisi Dadan manifestinsa jo vuonna 1916.)

Kurkataan Rimmisen runoilijanlaatua kolmentuhannen merkin kritiikillä, jonka tein Aamulehteen seitsemän vuotta sitten. Kyseessä oli hänen toinen julkaistu, ja toistaiseksi tuorein kokoelmansa Sumusta pulppuavat mustat autot. (Tammi 2003) Prosaisti Rimmisen tyyli taitaa olla jo kokoelmassa hyvällä idulla:

AIVAN KUIN RUNOILIJA VIRKKAISI

Luen Mikko Rimmisen uutta runokokoelmaa Sumusta Pulppuavat mustat autot. Huomaan heti, ettei tätä kokoelmaksi voi sanoa. Ei kirjaksikaan. Kyseessä on kolmekymmentä proosarunoa yksissä kansissa. Tai yhtä hyvin voisi ajatella, että kirjassa on yksi runo, otsikoilla katkaistuna ja kolmessakymmenessä osassa sivuille annosteltuna.

Kuka tämän tyylistä rakennetta on aiemmin käyttänyt? Ensimmäisenä tulee mieleen Pentti Saarikoski ja Hämärän tanssit. Rimmisen tekstin intiimiyden ja etäännyttämisen yhdistelmä tuo kuitenkin hänen riveihinsä erilaisen otteen. Runojen toisiinsa liittäminen on niin voimakas rakenteellinen tyylikeino, että päätän mielessäni nimetä tekstin Rimmisen runojatkumoksi.

Näin Rimminen vie ajatuksen lankaa eteenpäin: hänen runonsa nimi on aina seuraavan runon ensimmäisinä sanoina. Luen runon Meri särkee päätä, seuraava, nimeltään Joka päivä, alkaa: ”Meri särkee päätä laituriin, tuuli törmää vaahteroihin puistossa. Lehtikasan alta joku herää, vaatii aamiaista vuoteeseen.” Eväitä uuteen haetaan jo luetusta runosta. Niin kuin virkkuutyötä tehdessä pujotetaan lanka aina edellisen silmukan läpi. Rimmisen runo ottaa ensin taka-askeleen jatkaakseen eteenpäin – tekstit keskustelevat toistensa kanssa.

Runouden maaltapako jatkuu Rimmisenkin tekstissä. Runoissa on runsaasti kaupunkikuvia, joskus liian tiukkaan puristettuna, mutta parhaimmillaan loistavia ja moneen suuntaan aukeavia: ”Viikkoa päätettiin, päiviä, ruostetahrainen tehdas kirahteli virka-ajan jälkilämmössä.” Tai toisen runon lopetus: ”Hiekkalaatikolla lapsi kolhaisi lapiolla Kiinaa.”

Rimmisen runossa on sisään upotettuja merkitysketjuja niin tiheästi, että on oltava kohtalaisessa runonlukukunnossa. Dopingia ei tarvita, mutta harjoitus- ja lukukertojen toisto antavat paremmat valmiudet päästä aivan ydinmehun äärelle. Usein Rimminen kääntää odotuksenmukaiset tulkinnat vastakohdikseen tai hyödyntää puhekielen sanontoja: ”Kun sesonki oli kolmesti näyttäytynyt vääränä, koimme varustautua matkalle kohti suurta tunnettua.”

Runon olemusta pohtivassa esseessään (MotMot 2000) Rimminen itse kirjoittaa: ”Runon idioottimaiselta vaikuttava pakko harata vastaan, kiusata ystäviään ja lyödä sormille siihen ennalta ymmärtäväisesti suhtautuvia on tuhoon tuomitun ainoa keino tehdä suvustaan kuolematon tai edes oletetusti määräaikainen.”

Joskus runojatkumossa vilahtaa nokkelan sanaleikin taso: ”Oletko tulossa vai menossa mukana?” Valtaosin kuitenkin Rimmisen viileästä ympäristön tarkkailusta kehittyy oivaltavia ajatuspolkuja. Ne hahmottavat maailmankuvaa enemmän verbalistiikan – sanan varassa – kuin tunteiden kokemisen kautta. ”Aamupäivän istuin torilla kuuntelemassa kaukaisen salamoinnin rasahtelua aivokuoressa, raatihuoneen portailla pulisi lauma luisia ukkoja, ajattelin sää, sään seinä, ja sateen kalpean aavistuksen läpi puristuivat kellastuneet valokuvat, menneiden keväiden koteloituneet enteet.”