Perjantairuno: Haluaisitko enkelin hommiin?

Tyttäreni näki unen. Voimakkaammin asiaa kuvailevat käyttäisivät sanaa ilmestys. Niin todelliseksi hän tunteen kuvasi.

Keskellä yötä soitettiin salatusta numerosta. Toisessa päässä puhui kaksi vuotta sitten kuollut perhetuttumme: ”Sain luvan soittaa täältä sinulle. Ole varovainen sillä vesillä sattuu onnettomuus, jossa menehtyy useita ihmisiä. Jos olet heidän joukossaan, menetät henkesi.” Viesti oli lyhyt, mutta nainen lisäsi vielä: ”Ai niin, olen saanut täällä töitä – olen saanut töitä enkelinä.”

Rembrant, Arkkienkeli ilmestyy Tobiakselle 1637.

Minulle kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Ne tavoittelevat maailmankaikkeuden järjestyksen takaa jotain suurempaa salaisuutta. On selvää, että sellainen on. Ja ehkä sen takana taas uusi. Aivan kuten tieteelliset ”faktat” korvataan kerta toisensa jälkeen kehittyvillä teorioilla.

Suhteeni enkeleihin on selvä. Isompiakin ihmeitä on. Me pidämme niitä aivan arkipäiväisinä. Istun juuri koneen takana, josta aukeaa koko maailma. Kävin juuri katsomassa Kabulin maisemia. Qalai Kululapushtan kujalla paistellaan jotain paikallista herkkua, katukeittiö käryää.

Jos tuonpuoleisessa tarjotaan enkelin duuneja, järkevä henkilö eläisi niin, että työhaastattelussa hommaan olisi jo hankittuna sopivia meriittejä. ”Hyvät teot” ja lähimmäisten huomioiminen eivät liene haitaksi koskaan.

Kuvaksi tarjoan Rembrantin maalauksen, jossa arkkienkeli ilmestyy Tobiakselle. Tekijä oli köyhän myllärin poika, joka uudisti aikanaan maalaustaidetta radikaalisti. Tuskin kukaan muu olisi 1637 keksinyt maalata näkyviin enkelin jalkapohjat.

Enkeleissä ja klassisessa musiikissa on minulle jotain samaa. En aivan ymmärrä, mutta aavistan. Pitäisi perehtyä paremmin, jotta voisi nauttia tuloksista. Perjantairuno katselee maailmaa tältä kantilta. Tekstileike numero 194 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.

………………………………………………………..

Musiikki saa joidenkin elämän syttymään

avaa suuren selvittämättömän rakkauden

kykenee vaihtamaan Bachin ja Händelin

Jumalan ja hänen poikansa paikalle, kuulemaan

lumihuiput ja orjantappurapensaan liekkien kielen

näkemään pimeässä, uskomaan ikuiseen elämään

taivaan ja maan yhteyteen – he ovat hartauden vallassa

eivät pelkää pyöveleitä, heidän uskonsa ei horju

he saattavat syleillä ja yhtyä enkelten kanssa.

Niin yksinkertaista on antautua

jos jumalista tulee hyvän päivän tuttuja.

Astu Vermeerin aikakoneeseen

Jan Vermeer maalasi Maitotyttönsä 1658–1660. Näin taulusta kuvan jossain varhaisessa koulukirjassa. Se syöpyi kerrasta mieleen eikä varmasti katoa koko elämäni aikana.

Jan Vermeer: Maitotyttö 1658-1660

Tuskin kaikki kokisivat da Vincin Mona Lisan äärellä mitään elämää suurempaa, jos heille ei niin olisi väitetty. Harva tietää miten radikaalisti Leonardo tai Rembrant uudistivat maalaustaiteen tekniikkaa ja näkemisen konventioita. Heidän maalauksistaan saatetaan pitää vain niiden valokuvantarkan estetiikan perusteella.

”Natura non facit saltus”, sanoo antiikinaikainen viisaus. Rento käännökseni latinasta on: Luonto ei kehity loikkien. Kaikki siis tapahtuu vääjäämättömien lakien mukaan, evoluutio ei voi jättää yhtään kehitysvaihetta väliin. Myös taiteen muutos itää aina edellisen sukupolven töissä.

Maitotytön realismi lattialta lakaisemattomine roskineen ja maalauksen väärentämätön valo ei olisi sopinut renessanssimaalarin ajatusmaailmaan. Ja mikä radikaaleinta, tytön taustalla on tyhjää, arkisen rapistunutta seinää.

Leonardo ja Rembrant oivalsivat, että katsojan mielikuvitukselle tehdään tilaa varjostuksella, kaikkea ei tarvitse maalata näkyväksi. Vermeer vei ajatuksen pidemmälle. Katsokaa naulaa, siitä oikealle piirtyvä hienoinen pölyjälki ilmaisee, että seinään on ollut kiinnitettynä jotain. Se on vain kuviteltavissa. Samoin kuin ulkomaailma ikkunan takana.

Veikkaan, että Kasimir Malevits on tutkinut tarkkaan Vermeerin työt matkallaan kohti mustaa neliötä. Hänen tyhjyyttä ylistävä maalauksensa ei ole voinut syntyä tyhjästä. Ja toisin päin: kun mitään ei ole, on kaikki.

Analyysi ei ole tärkeää. Selittämätön on – se että taide antaa lohtua ja voimaa. Kliseisesti ilmaistu, mutta totta ja toimivaa. Maitotyttö nosti mieleeni kolmentoista vuoden takaisen runon esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. Ihmisen elämänvaiheet muuttuvat ja ehdin jo katua, että lupasin tehdä jutun Maitotytöstä. Tässä runo kuitenkin tulee, koska tekstini ajatus ei ilman sitä loppuun saakka toimi:

”Sakea vesi ei lakkaa suutelemasta / mustaa gondolia, jonka alla leijun / silmät kohti mutaista pohjaa. / Huutoni pitkä jälkikaiku kiirii katujen kuilussa, / korva viilletään irti ja luoti pysähtyy selkärankaan. / Lentäessään moottoritiellä betonikaiteeseen / auto musertuu haahkan munaa helpommin.

Oi, miten monin tavoin voisin jättää elämän.

Sukellusveneitten sisuksissa tikittävät / kuoleman kronometrit. / Kellosepän työhuoneeseen siivilöityvässä / auringossa aika pysähtyy. / Seuraan valoa Vermeerin maalaukseen: / huoneessa leivän, naisen ja kivikannusta / valuvan maidon pyhä kolminaisuus.

On kuljettava satojen vuosien lävitse / saadakseen toivoa yhteen päivään.”