”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut!”

Viime viikko vierähti kalastuspuuhissa Keski-Suomessa: haukee ja hyttysiä, särkiä, säynettä ja ahvenia. Suurin hauki yli kahdeksan kilon. Perattavaa piisasi kiitettävästi. Nyt istun taas Pyynikin työhuoneella ja on spontaanin pikapäivityksen paikka.

Hieronymus Bosch (Pyhä Johannes)

Tein blogiin viime vuoden marraskuussa jutun otsikolla ”Diletantti Tampereelta todistaa: taidehistorian hintavin maalaus on väärennös?” (linkki jutun lopussa) Nyt kirjoitan laajempaa juttua Hieronymus Boschista ja törmäsin juuri kiintoisaan kuvaan hänen tuotannostaan.

Hieronymus Bosch (1450-1516) syntyi Hollannin Hertogenboschissa ja eli seudulla koko ikänsä. Leonardo da Vinci (1452-1519) syntyi Italian Toscanassa, matkusteli elinaikanaan ja kuoli Ranskan Amboisessa. Heidän maalaustensa päähenkilöissä on selkeä yhdennäköisyys. Leonardon maalaamaksi väitetyssä Salvator Mundissa näyttää olevan sama henkilö kuin Boschin taulussa – vain muutamaa vuotta nuorempana. Samoin sama maailmankaikkeutta symboloiva pallon muoto.

Huomioilla ei sinänsä ole mitään merkitystä. Toisistaan vaikutteita hakevia ja kopioituja maalauksia on taidehistoria täynnä. Itseäni huomio ilahdutti ja ”inspiroi”, kun koetan funtsia mistä lähteestä kummankin taiteilijan luovuus pulppusi. Leonardo oli keksijä ja insinööri taitelijan kaavussa. Bosch moralisti ja puhdas mielikuvituksen visionääri.

Leonardolta jäi myös mittava muistiinpanojen arkisto, jota hän ei saanut koskaan koottua suunnittelemaansa järjestykseen. Lopuksi lyhyt lainaus, jossa da Vinci jälleen kerran pohtii kuvataiteilijoiden paremmuutta runoilijoihin – noihin tyhjäntoimittajiin – nähden.

”Kuningas Matiaksen syntymäpäivänä muuan runoilija toi hänelle teoksensa, jossa hän ylisti tuota päivää, jolloin kuningas oli syntynyt siunaukseksi maailmalle. Eräs maalari taas toi muotokuvan, joka esitti kuninkaan rakastettua. Kuningas sulki nopeasti runoilijan kirjan, kääntyi muotokuvan puoleen ja uppoutui katselemaan sitä suuren ihastuksen vallassa. Runoilija sanoi silloin harmistuneena: ”Kuningas, lue, lue, niin löydät enemmän sisältöä kuin mykässä maalauksessa!”

Kun kuningas kuuli, että häntä moitittiin mykän esineen katselemista, hän sanoi: ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut! Tämä maalaus palvelee parempaa aistia kuin sinun teoksesi, joka on sokeita varten. Anna minulle sellaista, mitä voin katsella ja kosketella enkä vain kuunnella!

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Taidehistorian hintavin väärennös

2. Maailman kaunein maalaus

………………………….

Diletantti Tampereelta todistaa: taidehistorian hintavin maalaus on väärennös?

Jeesusta esittävä maalaus ”Salvator Mundi” myytiin äskettäin Christie’s-huutokaupassa reilulla 450 miljoonalla dollarilla, joka vastaa noin 381 miljoonaa euroa. Viidensadan vuoden ikäisen maalauksen aitoutta epäiltiin pitkään, kunnes se ”todistettin” renessanssinero Leonardo Da Vincin tekemäksi. Edellinen huutokauppaennätys tehtiin Pablo Picasson teoksella, josta maksettiin 151 miljoonaa euroa.

(Leonardo Da Vinci?) Salvator Mundi

Mikä on väärennetty maalaus? Nykytaidetta on ”helpompi” väärentää, koska aikakauden materiaaleja on saatavilla. Satojen vuosien takaisten töiden materiaalit kemiallisine analyyseineen rajaavat petosmahdollisuuksia. On löydettävä aikakauden maalaus, mahdollisesti jäljennös mestarin työstä, jolle aletaan rakentaa historiaa ja väärennettyjä dokumentteja. Salvator Mundi oli pitkään kateissa, kunnes nousi esille ja tutkimusten kohteeksi 2011.

Ikäni taidehistoriaa tutkineena ja täydellisen diletantin varmuudella väitän, että Da Vincin tekemäksi väitetty työ on väärennös. Tai vähän loivemmin, tukijat ovat liian syviin vesiin upotessaan erehtyneet. Jospa joillekin on maksettu siitä? Kuka tietää. Satojen miljoonien potissa riittäisi jakamista.

En ole nähnyt Salvator Mundia, mutta eivät vakuutuslääkäritkään potilaitaan. Minulla on sentään hyvä kuva ja runsaasti aitona pidettyä vertailumateriaalia. Tässä väitteeni perustelut.

Leonardo Da Vinci: Pyhä Johannes Kastaja

1. Plastisuus. Kyseenalainen työ on lattea, Kristuksen kasvoista puuttuu Da Vincille tyypillinen veistosmaisuus ja plastinen kolmiulotteisuus. Kannattaa verrata vaikkapa liki samoin rajattuun Johannes Kastajan kuvaan. Myös vasemmassa kädessä lepäävä lasiprisma on mieluummin suurennuslasin linssi kuin pyöreätä maapalloa kuvaava objekti.

2. Kasvot ja kaula. Jeesuksen ilmeessä on outoa haparointia. Katsokaa vasemman silmän ”epävarmaa” alaluomea, samoin kasvojen symmetriaa. Vaikka ihmisen kasvonpuoliskot ovat keskenään erilaiset, Leonardon ilmeiden sommittelu on aina tasapainossa. Entä kaula, joka näyttää varjoineenkin oudosti pään paksuiselta?

3. Drapeeraukset. Jeesuksen vasemmalta olkapäältä laskeutuva kangas on kauttaaltaan epävarmasti maalattu, sopii verrata vaikka neitsyt Marian pukuun. Oikean etumuksen koristenauhan alla laskokset ovat jo silkkaa suttua ja oikean käsivarren kolmiulotteisuus häviää kokonaan.

Leonardo Da Vinci: Neitsyt ja lapsi

4. Taustat. Leonardo teki useisiin maalauksiinsa loputtomiin jatkuvan taustan: Luolamadonnaan, Mona Lisaan ja Viimeiseen ehtoolliseen… Liki mustatkin taustat hengittävät hienoisin sävysiirtymin ja niiden valo muokkaa mallin kolmiulotteisuutta ja kasvojen eloisuutta.

Summa summarum: Leonardon työksi väitetyssä maalauksessa on taitelijalle tyypillisiä elementtejä, mutta kokonaisuuden jännite hajoaa ja kyseessä on vähäisemmän mestarin maalaus, kenties luonnosten pohjalta tehty kopio. Näin helppoa tämä on. Jään odottelemaan taidemaailman vastausta ja kansainvälistä kuuluisuutta.

…………………………………………….

BLOGIN EKSTRALINKEISSÄ LISÄÄ LEONARDOA

1. Leonardon uni. Nero nousee lentokoneella Venetsian ylle.

2. Tarkkaile kärpästä! Lapset ajattelevat toisin. Ja nerot.

…………………………………………….

Astu Vermeerin aikakoneeseen

Jan Vermeer maalasi Maitotyttönsä 1658–1660. Näin taulusta kuvan jossain varhaisessa koulukirjassa. Se syöpyi kerrasta mieleen eikä varmasti katoa koko elämäni aikana.

Jan Vermeer: Maitotyttö 1658-1660

Tuskin kaikki kokisivat da Vincin Mona Lisan äärellä mitään elämää suurempaa, jos heille ei niin olisi väitetty. Harva tietää miten radikaalisti Leonardo tai Rembrant uudistivat maalaustaiteen tekniikkaa ja näkemisen konventioita. Heidän maalauksistaan saatetaan pitää vain niiden valokuvantarkan estetiikan perusteella.

”Natura non facit saltus”, sanoo antiikinaikainen viisaus. Rento käännökseni latinasta on: Luonto ei kehity loikkien. Kaikki siis tapahtuu vääjäämättömien lakien mukaan, evoluutio ei voi jättää yhtään kehitysvaihetta väliin. Myös taiteen muutos itää aina edellisen sukupolven töissä.

Maitotytön realismi lattialta lakaisemattomine roskineen ja maalauksen väärentämätön valo ei olisi sopinut renessanssimaalarin ajatusmaailmaan. Ja mikä radikaaleinta, tytön taustalla on tyhjää, arkisen rapistunutta seinää.

Leonardo ja Rembrant oivalsivat, että katsojan mielikuvitukselle tehdään tilaa varjostuksella, kaikkea ei tarvitse maalata näkyväksi. Vermeer vei ajatuksen pidemmälle. Katsokaa naulaa, siitä oikealle piirtyvä hienoinen pölyjälki ilmaisee, että seinään on ollut kiinnitettynä jotain. Se on vain kuviteltavissa. Samoin kuin ulkomaailma ikkunan takana.

Veikkaan, että Kasimir Malevits on tutkinut tarkkaan Vermeerin työt matkallaan kohti mustaa neliötä. Hänen tyhjyyttä ylistävä maalauksensa ei ole voinut syntyä tyhjästä. Ja toisin päin: kun mitään ei ole, on kaikki.

Analyysi ei ole tärkeää. Selittämätön on – se että taide antaa lohtua ja voimaa. Kliseisesti ilmaistu, mutta totta ja toimivaa. Maitotyttö nosti mieleeni kolmentoista vuoden takaisen runon esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. Ihmisen elämänvaiheet muuttuvat ja ehdin jo katua, että lupasin tehdä jutun Maitotytöstä. Tässä runo kuitenkin tulee, koska tekstini ajatus ei ilman sitä loppuun saakka toimi:

”Sakea vesi ei lakkaa suutelemasta / mustaa gondolia, jonka alla leijun / silmät kohti mutaista pohjaa. / Huutoni pitkä jälkikaiku kiirii katujen kuilussa, / korva viilletään irti ja luoti pysähtyy selkärankaan. / Lentäessään moottoritiellä betonikaiteeseen / auto musertuu haahkan munaa helpommin.

Oi, miten monin tavoin voisin jättää elämän.

Sukellusveneitten sisuksissa tikittävät / kuoleman kronometrit. / Kellosepän työhuoneeseen siivilöityvässä / auringossa aika pysähtyy. / Seuraan valoa Vermeerin maalaukseen: / huoneessa leivän, naisen ja kivikannusta / valuvan maidon pyhä kolminaisuus.

On kuljettava satojen vuosien lävitse / saadakseen toivoa yhteen päivään.”

Leonardon uni

Aloitin uuden romaanikäsiksen Ateenassa viime vuoden marraskuussa. Jatkoin täällä vuoden samaan soittoon. Maanantaina nousen koneeseen ja vietän samassa kirjailijaliiton kämpässä kuukauden. Käsikirjoitus valmistuu. Palattuani luetan sen psykologian asiantuntijalla ja luovutan sitten kustannustoimittajani käsiin.

Pidän reissussa blogia mikäli yhteydet eivät takkuile. Sitä ennen tähän saattaisi sopia matkanovellini, jonka Finnairin Blue Wings -lehti tilasi ja julkaisi kesänumerossaan. (kuvitus Markus Majaluoman)

Piirros Markus Majaluoma, julkaisu Blue Wings -lehti/ kesä 2010.

”Kun aurinko kiertyi paistamaan Dei Fabbrin kujan suuntaisesti, Leonardo avasi makuuhuoneensa ikkunaluukut. Kattojen yli saattoi nähdä Pyhän Markuksen torille, jossa basilikan kupolit kimmelsivät aamun valossa. Ja Dogen palatsissa Agostin Barbagiro makasi vielä katosvuoteessaan, kihti oli valvottanut häntä koko yön ja turvonnut vasen jalkaterä oli sietämättömän kipeä.

Leonardo ei välittänyt pukeutua vaan haki toisesta huoneesta liinalla peitetyn pajukorin, johon Salai oli varannut aamuksi syötävää: leipää, vuohenjuustoa ja kuumassa tuhkassa kypsennettyjä viiriäisen munia. Hän kulki yöpaidassaan parvekkeelle, josta näkymä avautui etelään.

Syödessään hän tarkkaili lintuja. Leonardo oli alkanut suunnitella codexia lintujen lennosta ja kirjoittanut edellisenä iltana työpäiväkirjaansa: ”Päättelen, että lintu voi nousta siipiään liikuttamatta korkeammalle sen vuoksi, että se kaartaa tuulen liikkeen mukana.”

Leonardo kääntyi kutsumaan Salaita. Heidän käytössään oli talon ylin kerros, ja vaikka Leonardo karjui parvekkeen ovella apulaisensa nimeä, hän ei saanut vastausta. Pojan olisi pitänyt hakea hänelle väriä hierrettäväksi, puuttui karmosiinia, lapis lazulia ja malakiittia. Kaikki oli valmiiksi muistilapulle kirjoitettuna, mutta Salai, se paholaisen riiviö oli ehtinyt livistää jo aamusta!

Leonardolla oli mukanaan Venetsiassa pieni luonnos Lisa del Giogondon kuvasta, hän olisi halunnut kokeilla värejä siihen. Ei auttanut kuin lähteä itse, vaikka käveltävää kertyisi Ponte Rialton toiselle puolelle saakka. Hän heitti viitan ylleen ja sujautti sen poimuihin yrttipussin – kanaalien vesi löyhkäsi helteellä sietämättömältä.

Juuri kun hän oli kääntymässä sivukujalta kohti Canal Grandea, hän huomasi miten Salai seisoi kaariholvin varjossa kahden muun pojan kanssa, heidän naurunremakkansa kajahteli kanaalin kuilussa. Poika säpsähti kuullessaan nimeään huudettavan, Leonardo ei ollut lainkaan hyvällä tuulella, mutta Salai vastasi hänelle, että voisi juosta koko matkan ja värit tulisivat tuota pikaa.

Kun Leonardo mietti miten saisi muistilapun kanaalin toiselle puolelle, hän huomasi maassa muurista lohjenneen marmorinkappaleen. Käärittyään paperin sen ympärille hänen oli helppo viskata kivi suoraan Salain jalkojen juureen. Pienessä tapahtumassa oli jotain sellaista, joka jäi vaivaamaan Leonardoa koko päiväksi ja askarrutti vielä illalla vuoteeseen käydessäkin. Jos ilmaa halkova siipi saisi voimaa tarpeeksi – ja lentonsa aikana yhä lisää, se kykenisi kantamaan miten raskasta kuormaa tahansa. Ajatus oli mykistävä. Suorastaan pelottavan kiehtova.

Nukahtaessaan aamun ensimmäiseen sarastukseen Leonardo näki ihmeellisen unen: siinä oli valtava, marmorikappelin kokoinen lintu, joka hohti auringossa kirkkaana kuin sveitsiläiskaartin haarniskoitu joukko. Oudosti pukeutuneiden ihmisten jono nousi portaita ja katosi jättiläislinnun sisään, eikä Leonardo voinut olla liittymättä heidän joukkoonsa. Sisällä avautui eriskummallisten tuolien rivi, joista yksi oli tyhjänä kuin häntä varten.

Hän istui paikallaan oudon näyn sokaisemana kunnes kuva alkoi uudelleen kirkastua. Pienestä aukosta hän erotti linnun suunnattoman siiven ja siihen kiinnittyneen hopeisen munan. Jättiläislintu alkoi liikkua yhä vavisuttavamman jylyn saattelemana kunnes sen ote kirposi alla vilistävästä maasta. Valtava koura tempasi linnun tyhjyyteen ja kuljetti sitä päin pilviä. Leonardo erotti talojen katot, kanaalien verkoston, meren laguunin ja Markuksen torin kainalosta jyrkästi kiertyvän Canal Granden, joka halkaisi Venetsian kuin nurin käännetty s-kirjain.

Hän piirsi käsittämättömän linnun työpäiväkirjaansa, mutta katui jo seuraavana päivänä muistiin merkitsemäänsä näkyä, koska ei voinut selittää sitä. Leonardo repi lehden päiväkirjastaan, mutta outo uni ei lakannut vaivaamasta häntä. Hän ei voinut kuin ajatella miten hänelle oli näytetty jotain sellaista, josta tulisi totta vasta satojen vuosien kuluttua.”