Avainsana: Albert Camus

Saatan syyllistyä tekijänoikeusrikkeeseen. Muutaman päivän takainen Fingerporin Heimo Hesarissa oli kuitenkin niin hauska, että tuikkaan sen tähän Camus´n romaanitekstiin johdattavaksi kuvaksi. Hauskuus ei tee minusta syyntakeetonta, mutta koko jutun aihe lähti sarjakuvan stripistä.

Albert Camus (1913–1960, nobelisti 1957) edusti ranskalaisessa kirjallisuudessa metafyysistä naturalismia. Suomeksi sanottuna suuntaukselle lienee ominaista keskittyä kohtalon filosofiaan ja moraalikysymyksiin. Sivullinen -romaanin tapauksessa moraali on sen näennäistä puuttumista. Ahdistuneessa eksistensissään kirjan kertoja, Meursault, sanoo ettei millään ei ole merkitystä. Kaikki on samantekevää… hän on Sivullinen.

Eksistenssi on paitsi olemista, myös Ei-olemista. Camus´n kirjassa poissaolon tunne kasvaa intensiiviseksi läheisyydeksi. Lukijalle tulee tunne, että hänen pitäisi puuttua päähenkilön valintoihin. Aivan kuin teatterissa istuva lapsi alkaa jännän paikan tullen huudella paljastuksia ja ohjeita näyttelijöille.

Romaanin avainkohtauksessa kertoja tappaa rannalla kohtaamansa arabin sen kummempia suunnittelematta, hän vain ajautuu tilanteeseen. Romaanin käsikirjoitusversion alkuperäisenä nimenä oli  ”Onnellinen kuolema.”  Se viittaa kirjan viimeiseen toiveeseen ja päähenkilön valintaan, joka ylittää elämän tarkoituksen. Säästetään lakoninen loppu niille, jotka eivät ole nobelistin pääteosta lukeneet.

Lainaan tähän kirjan käännekohdan ja Meursault´n rikoksen kuvauksen. Ei moraalista pohdintaa, vain teko. Kenties tämä on juuri sama sivu, joka riitti Fingerporin Heimolle. Itse luen kohtauksen aika ajoin uudelleen koska kestävässä taiteessa on aina salaisuus, joka ei lopullisesti aukea. Vähän lähemmäksi ydintä voi silti aina yrittää.

”Ajattelin, että minun tarvitsisi tehdä vain puolikäännös, ja asia olisi sillä selvä. Mutta takanani tunki kokonainen aurinkoa väreilevä ranta. Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin. Auringon paahtava hehku tavoitti poskeni, ja tunsin hikipisaroita kertyvän kulmakarvoihini. Aurinko paistoi niin kuin sinä päivänä, jona olin haudannut äidin, ja kuitenkin silloinkin, särki ennen kaikkea otsaani, jossa kaikki suonet takoivat ihon alla. Tuon paahteen vuoksi, jota en enää kestänyt, liikahdin eteenpäin. Tiesin, että se oli typerää, etten vapautuisi auringosta askelen verran siirtymällä. Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä. Samalla hetkellä kulmakarvoihini kertynyt hiki valahti luomiini ja peitti ne haalealla ja tiheällä harsolla. Silmäni sokenivat tuon kyynel- ja suolaverhon takana. En tajunnut enää muuta kuin otsallani helisevät auringon symbaalit ja epäselvänä säihkyvän säilän, joka sinkoutui edessäni olevasta puukosta. Tuo polttava miekka jäyti luomiani ja tunki kirveleviin silmiini. Silloin kaikki alkoi huojua. Meri päästi sakean ja tulikuuman henkäyksen. Tuntui kuin koko taivaan avaruus olisi auennut satamaan tulta. Koko olemukseni jännittyi, ja käteni kouristi revolveria. Liipaisin antoi perään, sormeni hipaisi perän sileää vatsaa, ja silloin, kuivan ja samalla huumaavan paukauksen kajahtaessa se alkoi. Ravistin pois hien ja auringonpaisteen. Käsitin tuhonneeni päivän tasapainon, poikkeuksellisen hiljaisuuden rannalla, jossa olin ollut onnellinen. Sitten laukaisin vielä neljä kertaa elottomaan ruumiiseen, johon luodit upposivat huomaamatta. Ja oli kuin olisin kopauttanut neljä kertaa lyhyesti onnettomuuden oveen.”