Blogin piti ruotia tänään Juha Hurmeen ”romaani” Nyljetyt ajatukset. Siirrän sen tulevaan päivitykseen, koska luin aamulla Hesarista suomenruotsalaisen kirjailijan, Lars Huldénin (5.2.1926 – 11.10.2016) muistokirjoituksen.
Huldén ei ole ollut erityinen suosikkini. Muistan silti hetken yli kaksikymmentä vuotta sitten. Avasin ensi kertaa Pentti Saaritsan suomentaman kokoelman Taivas tummuu, mutta valkoisiin pilviin osuu valo. ”Jävla bra dikter”, ajattelin.
Nappasin kokoelman hyllystä ja tarkistin mielikuvani. Kääntelin koirankorvilla merkittyjä sivuja ja ensimmäinen mielikuvani kirjallisesta sukulaissielusta oli puolalainen nobelisti Wislawa Szymborska. Kummatkin päättävät runonsa hienosti: ei kaiken kiinni naulaavaan maksiimiin, vaan oivallukseen, joka jatkaa tekstiä.
Huldénin bibliografiaan ehti kertyä reilusti yli viisikymmentä julkaisua. Valtaosa runoutta. Hän oli myös kielentukija ja kääntäjä, eikä karttanut muitakaan ilmaisun lajeja: lauluja, näytelmiä, kabareeta…
Lainaan tähän kaksi tekstiä mainitusta kokoelmasta. (wsoy 1991) Ensimmäinen, aforistinen kiteytys kertoo kirjailijasta itsestään. Toinen on osoitettu meille kaikille.
…………………………
Mielikuvitukseni lentää nyttemmin matalalla.
Haaverien vaara on sen takia
suurempi kuin ennen.
…………………………
Tärkeä tehtäväsi, narri, on saada
ihmiset käsittämään itsekkyytensä.
Totuuden sanominen heille suoraan
ei käy päinsä, kiihtyisivät vain,
lähtisivät ehkä kesken kotiin
tai kapakkaan.
Totuuden täytyy iskeä heihin
vasta kotimatkalla
tai yöllä, kun he heräävät
ja ovat nähneet unta.
Tai kenties paljon myöhemmin
kun he kokevat jotakin joka
tuo heidän mieleensä sen mitä teit ja sanoit.
Totuuden itsekkyydestä
on oltava kuin kulkutauti joka tarvitsee
itämisaikansa ennen kuin se puhkeaa.
Mitäkö sitten tapahtuu?
Useimmissa tapauksissa ei mitään.
……………………………………………..
Blogin ekstralinkeissä aiheesta lisää:
Suomenruotsalainen runous ja pitkät tauot lemmensanojen lomassa (23.8.2010)
Sensuroitu typeryksiltä ja diktaattoreilta (12.12.2013)
……………………………………………..