Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta.
Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.
Mistä kannattaa kirjoittaa?
Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.
Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”
Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.
Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”
Kenelle kannattaa kirjoittaa?
Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.
Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.
Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.
Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.
Työkalupakki
Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä.
Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.
Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”
Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.
Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”
………………………………………
Blogin ekstralinkit
1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti
2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018
…………………………………….