Kari Aronpuro – viisikymmentä vuotta avantgardea, nyt pelkkää barnumia

Kari Aronpuro julkaisi esikoiskokoelmansa Peltiset enkelit vuonna 1964. Nyt ntamo on ottanut kirjasta näköispainoksen. Tekijän esikoinen oli uutta avaava askel suomalaisen modernin runon alkutaipaleella. Aronpuron onni oli saada tulevan klassikkonsa kätilöksi ja kannustajaksi itse ”Ojakadun yksinäinen”, Eeva-Liisa Manner, jonka kokoelma Tämä matka (1956) mainitaan usein sodanjälkeisen modernismimme avainteoksena.

Kuluvana vuonna Aronpuro on ehtinyt julkaista myös 22. kokoelmansa pelkää barnumia, sekä esseekokoelman pyydettyä eli Miten ihmeessä kokoelmani ovat syntyneet. Viidenkymmenen vuoden mittaista kulttuurityötä juhlisti lisäksi Tampereen pääkirjasto Metsossa juuri päättynyt Aronpuron & hänen alter egonsa Banks L Steppburnin kuvataidenäyttely Pyöreitä Half-Centennial kapaa ja kollaasia. Kirjailija tunnetaan myös lukuisista tilaustöistä, yksittäisistä runoista artikkeleihin ja kirjoihin saakka.

Aronpuro jäi eläkkeelle Lamminpään kirjastonhoitajan virasta 2004. Sen jälkeen hän on tämänvuotisten teosten lisäksi julkaissut kolme muuta runokokoelmaa, sekä kahden maailmanluokan tekijän tuhdit käännöskokoelmat: Hans Magnus Enzensbergerin Mausoleumin vuonna 2013 ja Werner Aspenströmin Vuosikertomuksen 2011. (Linkit arvioihini löytyvät jutun lopusta)

Tuore kokoelma pelkkää barnumia on hengästyttävä kollaasi ja yli kolmesataasivuinen rihmasto, joka kerää ”kaiken mahdollisen” historian ja yhdysvaltalaisen sirkus- ja showmies P.T. Barnumin elämäntyön ympärille. Kokoelman runsaudensarven voisi kiteyttää Barnumin Humpuukien Kirjasta (1865) muokattuun runon aloitukseen, joka pitää yhä kutinsa:

”Vähän asiaa pöyhittyäni / ymmärsin, että humpuuki on / laaja-alainen ilmiö. / Sitä ilmenee kaikessa ihmisten tekemisissä, / ajatellaan vaikka politiikkaa tai hallintoa, / toteamusta: kieli on annettu meille / ajatustemme kätkemiseksi. Diplomaatti / on herrasmies, joka lähetetään asemamaahansa / valehtelemaan maansa parhaaksi.”

Aronpuron barnumista ei selviä kahdella tai kolmella istumalla. Yöpöydän inspiraatiolukemiseksi se on mitä mainioin. Kirja päättyy 18-sivuiseen kollaasitekstiin, joka peilaa koko P.T. Barnumin elämänkaaren. Tekstin rakenteessa historiallinen fakta kohtaa runon ilmaisun ja päättyy säkeisiin: ” Minä olin ylpeämpi nimityksestä Lasten ystävä kuin arvonimestä Maailman kuningas. / Minä menin toisten luo.”

Kokoelmaan pyydettyä on koottu liki kahdensadan sivun mitalta Aronpuron eri yhteyksiin kirjoittamia, ”pyydettyjä” esseitä. Lyhyessä esipuheessaan Leena Kirstinä sanoo: ”Hän ei tee itsestään numeroo, vaan kertoo luontevasti, mistä kirjallisuuden kentästä ja laajemmasta kulttuurikontekstista Aronpuron runous on syntynyt ja miten se on kehittynyt.”

Nostan esimerkiksi anekdootin, jossa Aronpuro kirjoittaa kokoelmansa Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) saamasta vastaanotosta. Lukijat kuvittelivat kirjailijan käyvän dialogia toisen, lyyrisemmistä lähteistä ammentavan aikalaisrunoilijan kanssa. ”Näin ei kuitenkaan asia ollut. Olin näet jo tuolloin kiinnostunut enemmän kielen kirjaimellisuudesta kuin sen metaforisuudesta.” Kiteytys sopii avaimeksi koko Aronpuron tuotantoon.

Kriitikot saattavat joskus tehdä turhan kimurantit tulkintansa kirjailijan teksteistä. Kannattaa kuunnella runoilijaa. Varsinkin sellaista, joka on äärimmäisen tietoinen oman ilmaisunsa perusteista ja tavoitteista. Aronpuron esseet ovat kaikille kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneille avartavaa ja mitä kiinnostavinta luettavaa.

Lopuksi lainaus runoilija- ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapalaiselta: ” Hän (Aronpuro) kuuluu niin aikamme avantgarden klassikoihin kuin uuden runon hienoimpiin tekijöihin.”

………………………………………………….

Linkit edellä mainittuihin käännösteoksiin: Mausoleumi sekä Vuosikertomus.

…………………………………………………

Harmaavarpusen projekti

Sarjaan tuoreita kulttuuritekoja: Kari Aronpuro on suomentanut Werner Aspeströmin runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Vuosikertomus -kokoelman julkaisi ntamo syyskuussa.

Ruotsalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Werner Aspenströn (1918-1997) on julkaissut 18 runokoelmaa, esseeteoksia, draamaa, lastenkirjan, sekä kääntänyt mm. Majakovskia ja Brodskyä.

Werner Aspenström

Aronpuro on kirjoittanut käännökseensä mielenkiintoiset jälkisanat. Hän oli tutustunut ja tykästynyt kollegansa runouteen valitessaan kirjastonhoitajana Lamminpään lähikirjaston kokoelmaan Saarikosken suomentaman suppeahkon valikoiman Aspenströmin runoja. Vuodesta 2003 hän on kääntänyt järjestelmällisesti läpileikkausta koko tuotannosta.

Aronpuro kokee sukulaisuutta Aspenstömiin, joka oli menettänyt isänsä parin kuukauden ikäisenä: ”Hänestä tuli rakastavan, mutta arkihuolten painaman äidin poika, jonka ajoittaista melankolisuutta ja ahdistuneisuutta tämän maailman keskellä minun on samasta lähtökohdasta käsin helppo ymmärtää.”

Aspenström oli ja on Ruotsissa suosittu runoilija. Hän sai useita kirjallisuuspalkintoja ja istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisessa Akatemiassa tuolilla n:o 12.

Aspenströmin aiheiden kirjo on laaja, yhteiskunnallisista kannanotoista hän zoomaa aivan pieneen ja merkityksettömään – joka kasvaa merkitykselliseksi. Hän kokee kiusalliseksi vastata kenelle kirjoittaa: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen vastauksen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.”

SARDIINI T-BAANALLA on Ruotsissa aikanaan oppikirjoihinkin painettu, hyvin suosittu runo:

En halua peseytyä tuolla saippualla.

En halua harjata hampaitani tuolla tahnalla.

En halua nukkua tuossa vuodesohvassa.

En tunne tarvetta käyttää tuota vessapaperia.

En ole kiinnostunut tuosta vakuutuksesta.

En ole aikeissa vaihtaa savukemerkkiä.

Minua ei huvita nähdä tuota elokuvaa.

Kieltäydyn jäämästä Skärholmenissa.


Sardiini haluaa rasian avautuvan merelle.

…………………………………………………………………..

Vuosikertomukseen Aspenström on omistanut runon ystävälle Puolasta. Hänen oma tuotantonsa on sukua Wislava Szymborskan teksteille. Melankolia, huumori ja lukijan liki tuleva teksti sekoittuvat samalla tyylillä.

Harmaavarpunen

Jälkisanoissaan Aronpuro kertoo myös taitelijan työn edellytyksistä ja niistä tunteista, joita se herättää. Yllättävää kyllä, kumpikin kirjailija on kokenut itsensä ulkopuoliseksi eikä ole koskaan tuntenut lukeutuvansa ”oikeisiin” kirjailijoihin. Tällainen itsensä jatkuva haastaminen on varmasti ollut kummankin pitkän ja ansiokkaan tuotannon edellytys.

Lopuksi mainitsemani ”mitätön” josta kasvaa iso metafora:

HARMAAVARPUNEN

Harmaavarpunen on harvinainen lintu.

Se kätkeytyy

kuin tähkä peltoon.

Kellertävänruskeat höyhenet,

yhtä kysyttyjä kuin katukivet.

Sillä on iso projekti meneillään:

elää vielä päivä ja vielä yö

ja vielä päivä…