Kari Hotakainen ja Buster Keaton

Ajatus tämän päivän postaukseen syntyi Facebookista. Jaakko Heinimäki oli jakanut päivitykseensä Kari Hotakaisen virkkeen: ”Teki mieli aukaista ikkuna ja huutaa: Buster, älä mene tai jos menet, puhu jotain!” Lainaus on kirjasta Buster Keaton Elämä ja teot. (wsoy 1991)

Uransa alkuun Hotakainen kirjoitti neljä runokirjaa. Tragikoominen ja kulmikkaasti assosioiva kieli oli hallinnassa heti. Hotakaisen lyriikka kolahti silloin – ja yhä edelleen.

Silen movies, Buster Keaton

Runous johti alussa mainittuun pienoisromaaniin, jota pidän edelleen Hotakaisen proosallisen ajattelun perusteoksena. Siinä hänen kielellinen valmiutensa ja yllättävistä kulmista tarkasteltu maailmansa on jo täysin valmiina. Lyhimmät katkelmat ovat silkkaa runoa… niin kuin hyvässä proosassa pitääkin. Kaikki jälkeen syntyneet romaanit ulottavat juurensa jollain tavoin B K:n elämään ja tekoihin.

Annetaan kirjailijan määritellä tekstinsä tavoitteet itse. Lopusta löytyy mainitsemaani tragikomiikkaa. Toivottavasti myös jotain hyväksi enteeksi luettavaa. Ote Buster Keatonista:

”En ole persoonallisuus, kaadan mielelläni pahvimukiin pikakahvia. En lähde töihin yksilöllisyyttäni tyrkyttämään, työajalle pitää löytyä muuta käyttöä. Persoonallisuus on jotain mikä tarttuu vaatteisiin matkan varrella, päämäärä se ei ole.

Pukeudun mielelläni kuin Virtanen, minusta Virtanen pukeutuu hyvin. Harmaan sävyttämästä mustasta puvusta puhutaan suotta pahaa. Jos kävelisin töihin joulukuusena, minua voisi luulla värikkääksi saneeraajaksi.

Puhun mielelläni kuin Smith, pidän lyhyistä päälauseista, joissa on subjekti, predikaatti, objekti ja välissä töitä tekevä verbi. Pitkät sivulauseet kuuluvat vapaa-aikaan, niillä voi kertoa etelänmatkoista ja aviorikoksista, töissä röyhelöiset lauseet sotkeentuvat vaatteisiin ja niihin kompastuu portaissa.

Niin, tuosta läiskästä? Jotta se ei konsultin mieltä askarruttaisi, paljastan sen alkuperän. Ajoin pienenä poikana kolmipyörällä likakaivoon ja satutin otsani niin pahasti, ettei sitä enää voinut korjata ennalleen. Näin arkisia ovat kummallisten asioiden taustat. Ihan vaan vinkiksi, konsultti, näin syntyvät legendat: unohda nenäsi sirkkeliin, anna haavan arpeutua ja levittele asiasta totuutta vältteleviä lausuntoja.”

Menestys vainoaa Hotakaista!

Kari Hotakainen sanoo saaneensa jo palkintoja tarpeeksi. Siitä huolimatta: Onnittelut romaanista Ihmisen osa… sekä Runeberg-kirjallisuuspalkinnosta! Ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Olli Lyytikäinen: Hi Folks, What Are You Doing 1983 (detalji)

Harvempi muistaa miten Hotakainen aloitti runoilijana. Esikoisteos Harmittavat takaiskut ilmestyi 1982. Vuonna 1988 julkaistu Runokirja saattaa jäädä viimeiseksi lyriikan saralla. Kokoelmassa Hotakaisen viiston huumorin silaama ja kielelle alisteinen maailma on jo valmiiksi kiteytynyt. Omin tyyli on löytynyt samaan tapaan kuin Jari Tervon (toistaiseksi) viimeiseksi jääneessä runokokoelmassa Muistoja Pohjolasta.

Jutun kuva on osa Olli Lyytikäisen akvarellista, joka on Hotakaisen Runokirjan kannessa. Sivulla 22 lyyrikko Hotakainen kirjoittaa menestyksestä näin:

”Menestys vainoaa minua. / Minne menenkin / menee hyvin. / Minulle maksetaan / ihmisten huijauksesta / huimia summia, / ja vastakkainen sukupuoli / nojaa vartaloani vasten. / Menestys on kummallista, / pahaa aavistamatta / hyvä tulee. / En tunne / olevani erityisen hyvä missään, / kaikkialla osaan jotain. / Kun puhun / sanat tipahtelevat / parijonoon ja muodostavat / lauseita, jotenkin näin: Aurinko laski oikein. / Säteet kannattivat itse itsensä.”

Marilyn & Runeberg-ehdokkaat

Alkusyksystä julkaistu romaanini Marilynin hiuspinni on ehdolla Runeberg-palkinnolle. Olen ilahtunut. YLE:n sivuille on koottu kompaktiin pakettiin esiraadin arviot valitusta kirjoista. Itse en ole vielä ehtinyt tutustua kuin Carlsonin kirjaan ja Suomeen palattua uuden käsiksenkin jatko jää hetkeksi jäihin, hoidettavia asioita on kertynyt. Onneksi hyvät kirjat eivät happane vaikka aina kypsyy uusi sato.

Carlson, Fagerholm, Hotakainen, Karlström, Verronen, Ilvesheimo, Siro

MISTÄ NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN TULEE?

Olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa tänne varsinaisesta rakkaudestani runoudesta. Vai meneekö jako sittenkään niin? Kenties sitä ei ole. Hyvä proosa on aina velkaa lyriikalle. Kari Hotakainen on kertonut saaneensa kirjallisen herätyksen luettuaan Sirkka Turkan runoutta. H e m m e t t i,  n o i n k i n  v o i  k i r j o i t t a a !

Kun pistän muistiin muutaman rivin runosta, väliin tunkee toinen idea lupaa kysymättä. Niin kuin nyt tämä Juhani Ahon (1861) romaani Juha (1911). Kääntelin klassikon viimeiset sivut sunnuntaina. Luin kirjan kahden keskeneräisen romaanin välissä, Philiph Rothin Haamukirjailija ja Virginia Woolfin Jaakobin huone saavat odottaa. Kesken olevia kirjoja lojuu yhtä hyvin työhuoneella kuin yöpöydällä.

Olen kartellut Ahon kirjoja. Syykin on selvä: Rautatietä pakkoluetettiin kouluaikoina. Peräkylän ukko ja akka ensimmäistä kertaa junassa… muistan pitkästyneeni liki hengettömäksi. Miksi tartuin nyt Juhaan? Vahingossa, kirjahyllyä kaivellessani. Juonen toki tunsin elokuvista, mutta sitten teksti vei. En ole oopperan harrastaja, mutta ne joita se kiinnostaa voivat katsoa Aarre Merikannon oopperan viimeisen kuusiminuuttisen täältä. Kirveshän siinä kohoaa, mutta lopussa käy huonosti sille, joka on sympatiat kerännyt.

Loppukohtaus Aarre Merikannon oopperasta Juha.

Romaanin luettuani tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Vertaus ei ole niin kaukaa haettu kuin äkkiä vaikuttaa. Sukulaisuus syntyy antiikin tragedian luonteesta ja tarinan katharsiksesta. Tragedian kaavoja ei ole monta, ne on sormista laskettavissa. Päähenkilöidensä sisäistä maailmaa Aho kuvaa hienosti ja sensitiivisesti. Vallankäyttö, alistaminen, vuoroin syttyvä ja sammuva halu ja toivo ovat alituisessa ja toisiaan peilaavassa liikkeessä.

Juhani Ahon kirjailijanvaistossa ja psyykessä on täytynyt olla tavallista suurempi annos naisen mieltä,  a n i m a a.  Jos nyt asioista mitään ymmärrän… hän kuvaa kolmiodraaman naisen, Marjan ajatuksia todenmukaisin tuntein: uskottavuuden illuusio kaikessa ristiriitaisuudessaan on poikkeuksellisen vahva ja monelta kantilta punnittu. Myös Juha on rooliinsa hienovireisesti personoitu ja motivoitu. Shemeikka jää tarinan suoraviivaiseksi toimijaksi, joka tehtävänä on pitää yllä romaanin näkökulmien vaihdoksia.

Voi miten paljon on maailmassa luettavaa, voi miten vähän kaikesta tiedän. Palaan runoon vielä, jossain kohden pitää puhua Mirkka Rekolasta, joka uudisti suomalaisen aforismin: ”Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.”