Mestarin sana

Parin jutun takaisessa postauksessani puhuin rutiinien suomasta turvan tunteesta. Lauantai-aamuisin olisi tähdellisimpiäkin toimia, mutta on nautittavaa lojua sängyssä päivän lehtien kanssa.

Tampereen ev.lut. seurakunnan paimenet saavat vuorollaan lauantain Aamulehteen tuhannen taalan paikan. Jutun otsikkona on SANA. Tuhannenviidensadan merkin mahdollisuus tarjota lukijoille lohtua, toivoa, tietoa, armoa ja iloa.

Kuva Budapestin Terrorismin museosta.

Aloitan lukemisen usein, vain lopettaakseni parin kappaleen jälkeen. Tässä päivässä elävän sanan sijaan ne tarjoavat tuhannesti toistettuja kliseitä, saippuapallon liukkaita ajatuksia ja raamatun sitaatteja, joiden yleispätevyyteen sopii haudata konkreettisten kysymysten ongelmat.

Silloin, kun näin ei tapahdu, sopii antaa palautetta ja pistää kiitokset. Joskus olen lähettänyt ne henkilökohtaisesti. Nyt pistetään kaikkien tietoon. Erosin kirkosta aikanaan. Heinimäen Jaakko, pappi ja kirjailija, on toivottanut tervetulleeksi takaisin. Se pistää jo funtsimaan.

Viime sunnuntai oli Vainojen uhrien muistopäivä. Aamulehden lauantaikolumnissaan 26.1. Reijo Ylimys ei pelkää. Hän uskaltaa ottaa kantaa sellaisen etiikan puolesta, jonka uskon kirkon tehtäväksi. Hyvää kieltä ja kirkas ajatus. Ei oletettavaa vastausta ja valmiita sitaatteja vaan kysymys, jota sopii punnita. Olkaa hyvä, tässä koko juttu:

Menkää ja tutkikaa

Huomenna on vainojen uhrien muistopäivä. Tärkeä päivä, jokainen päivä kun näyttää olevan vainojen päivä. Kaukana ja lähellä.

Meidän aikamme, ihmiskunnan ajoista kirjaviisain ja vaurain, on synnyttänyt miljoonien ihmisten kodittoman joukon. Se vaeltaa nälän, köyhyyden, vainon tai sodan vuoksi kuin outo lauma maasta ja mantereelta toiselle. Tämän joukon eteen nostetaan  käsi, kiväärin piippu, ympärille muuri, piikkilankaeste. Me sanomme heille: menkää kotiinne. Ja hyvin tiedämme, ettei sitä kotia ole missään.

Yhtä lailla rauhanomaisimmissa korkean elintason maissa on moni koditon, turvaton, osaton, vieras ja muukalainen.

Muistakaamme, kenen kuva on ihmisessä. Rahassa on keisarin.

Pelosta teemme niin paljon, ja niin paljon hyvää jätämme peloissamme tekemättä. Luulisi meillä kristityillä olevan sydän nähdä ja perustavaa syytä puuttua kaikkeen vainoon.

Tiedämme, että Vapahtajamme joutui henkensä säilyttääkseen viettämään elämänsä ensi vuodet pakolaislapsena vieraalla maalla. Valtansa menettämisen pelossa silloinen hallitsija värjäytti miekat. Nyt sama käy siistinä sisätyönä budjettipunakynällä. Ja aina kolmanteen ja neljänteen polveen, vaikutuksiltaan kertautuneena, ulottuvat nämä raakuudet. Pelko lienee maailmaa eniten ohjaava tunne ja voima, ja jalostaa omantunnon ongelmajätteeksi.

Ihmispolttoainetta, Jumalan kuvalla käy vapaan markkinatalouden kone. Ja se ei käy. Älä pelkää.

Mitä tämä tarkoittaa: Armahtavaisuutta minä tahdon, on Mestarin sana.

…………………………………………………………………

Kuva Budapestin Terrorismin museosta.

Kari Hotakainen ja Buster Keaton

Ajatus tämän päivän postaukseen syntyi Facebookista. Jaakko Heinimäki oli jakanut päivitykseensä Kari Hotakaisen virkkeen: ”Teki mieli aukaista ikkuna ja huutaa: Buster, älä mene tai jos menet, puhu jotain!” Lainaus on kirjasta Buster Keaton Elämä ja teot. (wsoy 1991)

Uransa alkuun Hotakainen kirjoitti neljä runokirjaa. Tragikoominen ja kulmikkaasti assosioiva kieli oli hallinnassa heti. Hotakaisen lyriikka kolahti silloin – ja yhä edelleen.

Silen movies, Buster Keaton

Runous johti alussa mainittuun pienoisromaaniin, jota pidän edelleen Hotakaisen proosan perusteoksena. Siinä hänen kielellinen valmiutensa ja yllättävistä kulmista tarkasteltu maailmansa on jo täysin valmiina. Lyhimmät katkelmat ovat silkkaa runoa… niin kuin hyvässä proosassa pitääkin. Kaikki jälkeen syntyneet romaanit ulottavat juurensa jollain tavoin B K:n elämään ja tekoihin.

Vaikka olisi vain pari kertaa puhunut jonkun kanssa nokakkain, ihmisestä tulee ”puolituttu”. Hyvä uutinen – ja ikävä, koskettaa jollain tavoin enemmän kuin tuntemattoman tai telkkarista tutun kohtalo. Voin vain toivoa Hotakaiselle voimia ja tervehtymistä.

Annetaan kirjailijan määritellä tekstinsä tavoitteet itse. Lopusta löytyy mainitsemaani tragikomiikkaa. Toivottavasti myös jotain hyväksi enteeksi luettavaa. Ote Buster Keatonista:

”En ole persoonallisuus, kaadan mielelläni pahvimukiin pikakahvia. En lähde töihin yksilöllisyyttäni tyrkyttämään, työajalle pitää löytyä muuta käyttöä. Persoonallisuus on jotain mikä tarttuu vaatteisiin matkan varrella, päämäärä se ei ole.

Pukeudun mielelläni kuin Virtanen, minusta Virtanen pukeutuu hyvin. Harmaan sävyttämästä mustasta puvusta puhutaan suotta pahaa. Jos kävelisin töihin joulukuusena, minua voisi luulla värikkääksi saneeraajaksi.

Puhun mielelläni kuin Smith, pidän lyhyistä päälauseista, joissa on subjekti, predikaatti, objekti ja välissä töitä tekevä verbi. Pitkät sivulauseet kuuluvat vapaa-aikaan, niillä voi kertoa etelänmatkoista ja aviorikoksista, töissä röyhelöiset lauseet sotkeentuvat vaatteisiin ja niihin kompastuu portaissa.

Niin, tuosta läiskästä? Jotta se ei konsultin mieltä askarruttaisi, paljastan sen alkuperän. Ajoin pienenä poikana kolmipyörällä likakaivoon ja satutin otsani niin pahasti, ettei sitä enää voinut korjata ennalleen. Näin arkisia ovat kummallisten asioiden taustat. Ihan vaan vinkiksi, konsultti, näin syntyvät legendat: unohda nenäsi sirkkeliin, anna haavan arpeutua ja levittele asiasta totuutta vältteleviä lausuntoja.”