Julkaisen taannoisen Perjantairunon uudelleen, koska teksti täydentää edellistä juttua uskottavuuden illuusiosta. SOS-mediassa kommentoitiin, että lopulta kaikki on illuusiota. Näkemys miellyttää minua. Kuten Max Frisch sanoi: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan jota hän luulee omaksi elämäkseen.”
Runo tulee kotihyllystä intuition ohjaamana. Sormi liikkuu kirjojen selkämyksillä eikä kovin pitkälle pääse: F, niin kuin Tua Forsström. Kirjailijan palkintolista on pitkä, mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1998. Runokokoelmia tusinan verran, puolet suomennettuja.
Runon valinta tuottaa enemmän vaivaa. Teksti löytyy lopulta Caj Westerbergin suomennoksena kokoelmasta Lumileopardi. Lumi on Forsströmin kokoelmien hallitseva elementti, joka kulkee muodossa jos toisessa läpi koko tuotannon.
Runo on lopulta selittämätön, viime rivit jäävät askarruttamaan. Kokonaisuutena tekstistä kasvaa elämänkaaren metafora. Avainsäkeet kertovat kohtaamattomuudesta – siitä miten ihminen on ikuinen arvoitus myös itselleen.
Kuin rukouksessa
pieni tyttö seisoo liikkumatta
kädet kohotettuina
vedessä, lähtee uimaan. Niin kuluvat
kesämme: varjossa korkeitten
puitten alla, vastaranta valossa.
Saunan savu hivelee ihanasti rinnettä
Sumu ajelehtii veden yllä:
Hän, jota odotat ei saavu
Hän jota odotat matkaa muualla
Kaste lankeaa, omenat putoavat
Tyttö leikki rannalla vielä
niin kuin olisi pieni
”Mutta etkö näe? Minä se olen!”
Alkaa pyryttää rajusti lunta:
Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä
riittämättömässä valossa, mutta sekin
mikä näkyy on kaunista.
Halkeamat, vesi. Kuumeen
ja suolan kulhot.
……………………………………………
Ekstralinkissä kielen kubismia.
……………………………………………
Jutun kuvat: Samuli Heimonen (s.1975) valittiin vuoden nuoreksi taitelijaksi 2008. Jotkin Heimosen työt on ladattu turhan dekoratiivisiksi, mutta pidän kovasti hänen pelkistetymmästä tuotannostaan.
…………………………………………….
