Oppineita ja opetettuja

Vieläkin saattaa törmätä mielipiteeseen, ettei luovaa kirjoittamista voi opettaa. Kirjailijan ammattia pidetään syntymässä saatuna lahjana, joka väistämättä murtautuu esiin riittävän ”boheemin” elämän ja kärsimysten kautta. Taustalla kummittelee yhä hulluksi heittäytyvän neron, Aleksis Kiven kuva. Sitä täydentää juopotteleva kansallisrunoilija Leino ja viinaan kuoleva Saarikoski.

Mielikuvan voi kruunata parilla Erno Paasilinnan aforismilla: ”Kirjailijaksi ei synnytä. Tehokas valmentautuminen kirjailijaksi tuntuu mahdottomalta. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Tai ”Itseoppineet ovat ainoita oppineita. Muut ovat opetettuja.”

Köynnöspoika. Hugo Simberg/pastissi.

On selvää, ettei jokaisesta musiikinopiskelijasta tule konserttipianistia. Ja hyvin harva luovan kirjoittamisen opiskelija saa julkaistua oman kirjan. Viime kädessä julkaisukynnyksen ylittävät ne, joilla on lahjakkuuden lisäksi riittävästi ahkeruutta. Ja jotka pitävät katseen suunnattuna kirjan sivuille. Saman asian voi ilmaista myös aikanaan Helena Sinervolta saamani ohjeen mukaan: ”Lukeminen on tärkein kirjoittajakoulu.”

Luovassa kirjoittamisessa on siis kyse myös lukemisesta. Ei vähäinen taito, vaikka sen huomioiminen aina unohtuu. Mainitsin aiemmassa jutussani Kullervo Järvisen. Tampereelle perustetiin Viita-akatemia hänen ideoimanaan. Muitakin toteuttajia ja vastuunkantajia tarvittiin toiminnan pyörittämiseen. Järvinen itse toimi akatemian pääopettajana 1989 – 2001. Opettajan aikanaan hän näki 14 oppilaansa julkaisevan oman teoksen. Mainitaan tässä vaikka kanssani samalla vuosikurssilla aloittanut Sanna Ravi. Hän voitti Runeberg-palkinnon 2007 romaanillaan Ansari.

Viita-akatemia viettää 20-vuotisjuhlaansa 21.11.2009. Olen silloin Kirjailijaliiton kämpässä Ateenassa jatkamassa käsikirjoitustani. Tulen jouluksi kotiin, mutta nostan Kreikassa akatemialle maljan tai kaksi.

Seuraavaan postaukseen kuvataidetta. Sitten alkaakin muun oheen hauska sarja: Unohdettujen runojen klinikka. URK, eli Urkki vaan. Ehkä pohdin ensimmäisenä oliko Pier Paolo Pasolini parempi palkittuna runoilijana kuin elokuvaohjaajana.

MISTÄ ÄIDILLE AMMATTI?

Lupasin seuraavaan postaukseeni jotain aivan arkista. Työnteko on sitä. Useimmiten. Ammatikseen kirjoittavakaan ei jouda odottelemaan inspiraatiota vaan istuu koneensa taakse ja alkaa tehdä tekstiä. Jonain päivänä syntyy muutama rivi, joskus muutama liuska. Joskus iskee blokki, tai on edennyt sellaiseen suuntaan, että kirjoitettu pitää pyyhkäistä yli ja ottaa uudet askelmerkit.

Minulle psykologisen uskottavuuden illuusio on ollut tärkeä. Ehkäpä siksi joku on aina joskus tunnistavinaan tekstistä tutun henkilön. Sellaisia ei fiktiivisessä tarinassa ole. Henkilöt ovat aina muutaman totuuden jyvän ympärille kasvaneita itsenäisiä persoonia. Esimerkiksi näin: mietin tuoreen romaanini Marilynin hiuspinnin päähenkilön äidille ammattia. Yhtenä aamuna tuttu keramiikkataiteilija availi työhuoneensa ovea, kun tulin töihin. Samalla sekunnilla päätin tehdä äidistä taiteilijan ja käsityöläisen. Haastattelin Merja Koivistoa, joka piti minulle yksityiskohtaisen esitelmän siitä miten ikivanha japanilainen Raku-keramiikka syntyy.

Taiteilija Merja Koivisto & rakukeramiikkalautanen

”Mies ajattelee äidin tarinaa suurista samuraisotilaista. Silloin astioiden lasitteeseen oli lisätty lyijyä, jotta se olisi paremmin sulanut matalassa lämpötilassa. Kuuma juoma liuotti myrkkyä lasitteesta ja teeseremonioista oli lopulta muodostunut hitaan kuoleman rituaaleja.”

Viikonloppuna kuulin mielenkiintoisen elämäntarinan merikapteenista, jonka laiva kuljetti aikanaan Puolasta Suomeen kreosiittia, kivihiiliöljytislettä, jolla kyllästettiin ratapolkkyjä. Myrkkyliemi oli lempinimeltään ”Mustaa likööriä”. Itse muistan lapsuudestani helteisen, tervalta ja öljyltä tuoksuvan ratapihan. Miten kapteeni ja kreosiitti päätyy seuraavaan romaaniin – en tiedä vielä.

LOPUKSI JATKOA APURAHAUUTISEEN, joka tuntuu kiinnostavan Aamulehden päätöimittajaakin. Hän kirjoittaa Sunnuntaikronikassaan 27.9.09: ”Jari Tervo sai valtion 5-vuotisen apurahan, vaikka oli saanut valmiiksi kirjan Koljatti, josta tuli menestys. Nyt on kuulemma väärin, että Tervo sai apurahan. Voisikohan Tervo ratkaista aiheuttamansa ongelman esimerkiksi kirjoittamalla hiukan huonompia kirjoja?”

Kyllä voisi. Pelkään kuitenkin, että kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuva kirjailija ei niin tee. Lisäksi Tervo on nokkela ja huumorintajuinen tyyppi, joka tuskin jättää rahaa hakematta, kun sitä on tyrkyllä. Suomessa saa rikastua työllään ja taidoillaan. Kirjailijakin.

A p u r a h a n  tarkoitus on kuitenkin turvata kirjailijoiden työskentelyedellytyksiä. Suora sitaatti valtion taidetoimikunnan omista perusteluista: ”Käyttötarkoitus: Työskentelyedellytysten turvaamiseen sekä kotimaassa ja ulkomailla tapahtuviin opintoihin ja jatkokoulutukseen. Taiteilija-apurahat ovat 0,5-5-vuotisia työskentelyapurahoja. Valtion taidetoimikunta voi asettaa valtion taiteilija-apurahan saamisen ehdoksi, ettei apurahan saaja ole apurahakautenaan palkatussa tehtävässä.”

Ymmärrän kyllä hyvin mitä tarkoittaa ”palkattu tehtävä”. Kyse apurahoituksen kohdalla on vain siitä, että se ei taida nyt täyttää tehtäväänsä poikkeustapauksissa sillä tavoin kuin pitäisi. Toimittajien viisastelut sikseen. Olen esittänyt, että asiasta voisi keskustella. Kun yhteiskunta muuttuu, vanhoja tapoja on syytä tarkastaa. Juuri niin tehdään nyt poliitikkojenkin kohdalla.

Seuraavassa postauksessa: Älä usko nobelistia!