”Todella veteliä preludeja koiralle” 

Kun kuulet pari ensimmäistä piano-akordia, et voi erehtyä. Jos säveltäjän nimi ei heti muistu mieleen, hän on Erik Satie. Ja biisi on Gymnopédie No.1. Kun tekee jonkin asian täysin totutusta poikkeavalla tavalla, tulos jää laakista mieleen.

Erik Satie, kuva: thelistenersclub.com

Olen usein lainannut muutamaa riviä Raymond Carverin esseestä. Juttu pitää paikkansa kaiken lajin luovassa työssä ja leikissä: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Satie (1866 – 1925) sai kuvataiteista impressionistisia vaikutteita musiikkinsa. Hän kirjoitti myös absurdeja, lyhyitä tarinoita, joiden omaleimaisuudelle on vaikea löytää vertailukohteita. Kenties Daniil Harms, Jorge Luis Borges tai unkarilainen István Örkény minuuttinovelleineen voisivat olla sukulaissieluja.

Kapakkapianistista ja Pariisin konservatorion ”laiskimmasta oppilaasta” kehkeytyi lopulta vuosisadan vaihteen nuorten avantgardistien esikuva. Elämäntyyli vahvisti boheemin mainetta: ”Ja kaikki minua kohdannut onnettomuus on Musiikin syytä. Siitä taiteesta on ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä: se on saattanut minut riitoihin monen tärkeän, erittäin arvokkaan, vähintäänkin sivistyneen, täysin kunnollisen ihmisen kanssa.”

Satie asui muutaman neliön kopissa, jonka ovi ei mahtunut aukeamaan sänkyä siirtämättä. Hän hankki seitsemän samanlaista samettipukua ja käytti niitä aina tyyliään vaihtamatta. Hän perusti myös oman kirkon, jonka ainoa jäsen hän itse oli. Hänen erikoisin sävellyksensä lienee Vexations, kahdeksantoista nuotin melodia, joka on tarkoitettu toistettavaksi 840 kertaa peräkkäin. Esitys kestää vuorokauden.

Otso Kantokorpi, kulttuurikentän moniottelija, toimittaja, kriitikko, tietokirjailija… perusti 1994 kustannusosakeyhtiö jack-in-the-boxin, joka toimi vuoteen 2003 saakka ja julkaisi viisitoista kirjaa. Ehkä merkittävin julkaisu oli nobelveikkauksiinkin yltäneen John Ashberyn Vuokaavio, modernin runouden järkälemäinen merkkipaalu Leevi Lehdon suomentamana.

Vuonna 1996 Kantokorven kustantamo julkaisi Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat, jonka Silva Kauko suomensi. Ohut kirja, viisikymmentäseitsemän sivua, parikymmentä juttua. Satien tarinoita on dramatisoitu näyttämölle, kirjan voisi vielä löytää divarista tai kirjastosta.

Otsikossa mainittu preludin nimi on tyypillistä Satien parodiaa. Kun hänen sävellyksiään moitittiin muodottomiksi, hän alkoi säveltää ”Päärynänmuotoisia kappaleita”. Säveltäjän työkalupakki on kaikille sama, samoin kirjailijan äänteelliset aakkoset (tai kuvasymbolit). Kyse on assosiaatiokyvystä, elementtien ja asioiden yllättävästä yhdistämisestä. Satien esimerkkitarina on lyhyt. Minua se huvittaa suuresti. Siinä on jotain enemmän kuin silkassa huumorissa:

HUIMAUKSESTA

”Ollessani kerran maalla erään ystäväni kanssa puhuimme huimauksesta. Ystävääni ei ollut koskaan huimannut. Havainnollistin hänelle huimausta monta kertaa muta täysin tuloksetta. Ystäväni ei kyennyt ymmärtämään ahdistusta, jonka voi tuntea nähdessään katontekijän työskentelevän korkealla. Kaikille huomautuksille, joita minä esitin, ystäväni vain kohautti olkapäitään, mikä ei ole kovin kohteliasta eikä kovin ystävällistä.

Äkkiä näin rastaan, joka istahti oksan päähän, korkean oksan, vanhan oksan päähän. Eläimen asento oli mitä vaarallisin… Tuuli huojutti vanhaa oksaa, johon eläinparka takertui pienin kouristunein käsin.

Käännyin seuralaiseni puoleen ja sanoin: – Katsokaa, tuo rastas saa minut kananlihalle ja minua alkaa huimata. Nopeasti, kannetaan patja puun alle, sillä jos lintu menettää tasapainonsa, se katkaisee varmasti selkänsä.

Ja tiedättekö, mitä ystäväni vastasi?

Kylmästi,… yksinkertaisesti: – Olette pessimisti.

Ihmisten vakuuttaminen ei ole helppoa.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Musiikkia ja assosiaatioita: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. ”Joidenkin henkilöiden elämään alkaa kasautua Kristus-efektiä”

………………………………

Erik Satie – Gymnopédie No.1

………………………………

Christer Kihlman ja lentävä Lumiukko

Olen kertonut aiemminkin miten keskustelin kauan sitten Christer Kihlmanin (s.1930) kanssa ja uskaltauduin kysymään: ”Miten ikääntyminen vaikuttaa kirjoittamiseen?” Kirjailija vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Christer Kihlman, kuva HBL
Christer Kihlman, kuva HBL

Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan kaikille aisteille. Karkeasti ilmaistuna ohje merkitsee visuaalisten, auditiivisten ja kinesteettisten keinojen käyttöä.

Oma kirjoittamiseni perustuu siihen, että minun on ensin kuviteltava ja nähtävä mielessäni kohtaukset kuvina. Käytän myös valokuvamateriaalia ja elokuvia. Keskeneräisen käsikirjoitukseni avainkohtauksia on pimeä elokuvasali ja valkokankaalla välähtelevä elokuva Metropolis, jonka Fritz Lang ohjasi vuonna 1927.

Kipinä päivitykseeni syttyi toissapäivän Hesarista. Juttu (klik) kertoo poikasopraano Peter Autysta, jonka lauloi tunnussävelmän legendaariseen Lumiukko-animaatioon. Elokuvan pituus on noin 26 minuuttia. Käytin sitä kohtaukseen keväällä julkaistussa romaanissani IDOLI. (myös Helsingin sanomien valinta vuoden kehutuimpien kirjojen listalle)

Auditiivisuus jää katkelmassani vähimmälle. Visuaalisuutta, kinestesiaa ja elokuvamaisuutta tukee kohtauksen ensimmäinen virke, joka on sivun mittainen. Koko animaation puristaminen yhteen virkkeeseen vaatii tarinan kirjoittamista hengästyttävään vauhtiin:

”Lumiukko ponnistaa jo lentoon ja vetää punatukkaisen pojan mukanaan lumisateesta sakealle taivaalle, talot, pellot ja puiden rivistöt pienenevät heidän allaan, he levittävät kätensä, pojan siniraitaiset pyjamanhousut ja aamutakin liepeet lepattavat, Lumiukko hymyilee liehuvassa kaulaliinassaan ja lerppahatussaan, hän puristaa pojan kainaloonsa, kun Walking in the Air ja laulajan lasinkirkas ääni saattelevat ilmassa leijuvia: kirkontornit, kaupungin korttelit ja niiden yllä sinisenharmaana väreilevä taivas jossa heidän seuraansa liittyy hetkeksi kokonainen joulunviettoon liitävien lumiukkojen parvi, alla vilahtaa lumisateen sumentama moskeija, talojen ikkunoissa hehkuvat valot ja merenrannan laituri kurottaa horisonttiin, he nousevat yhä ylemmäs tummuvaan sineen, alhaalla höyrylaivan sakea savu ja joulua juhlivat matkustajat, kuva liitää lokkina ja löytää kylän Alppien kätköstä, ullakkohuoneessaan lettipäinen tyttö tuijottaa taivaalle, kun Lumiukko vilahtaa pojan kanssa ohitse ja lento käy kukkuloiden kylkiä hipoen jäämeren ylle, valaan selkä kaartuu, pyrstö kohoaa hetkeksi pinnalle ja jättiläisen varjo liukuu tummana syvyyksiin, jäävuorten päällä pyry yltyy ja pingviinit tuijottavat matkalaisten menoa, revontulet syttyvät vasten avaruuden äärettömyyttä ja ystävykset laskeutuvat hangelle.

Maria katsoo miten poika luulee aamulla lentoa uneksi vaikka kaikki on ollut totisinta totta. Ja ennen kuin punatukkainen poika juoksee ulos ja löytää jouluaamun lämpöön sulaneen Lumiukon, Maria napsauttaa television kiinni. Lumiukko jää henkiin hänen mielessään – jäinen sydän saa sykkiä lumen sisällä seuraavaan jouluun saakka.”

……………………………………………………………..

Ekstralinkit:

1. Vampyyrileffa inspiroi kiitettyä kirjaa

2. Tästäkin on tehty elokuva: Kuinka kirjaa luetaan?

……………………………………………………………..

Poplyriikan loppuliuku vai itsenäisyystaistelun ase

Hesarin kulttuuri kysyy tänään (13.7.) ”Voiko suomalainen poplyriikka vielä tavoittaa yhtä suuria joukkoja kuin Juice Leskisen tai Gösta Sundqvistin sanoitukset omana aikanaan?”

Helsingin Sanomat 13.7.2016
Helsingin Sanomat 13.7.2016

Oma vastaukseni on, ettei voi. Ja se on hyvä juttu se! Tai kuten jutun lopuksi Henri Pulkkinen eli Paperi T asian ilmaisee: ”Mut nykyajassa on hyvääkin se, että ihmiset tulee eri lähtökohdista, kaikki pirstaloituu ja sekoittuu. Se tekee hyvää kaikelle kulttuurille.”

Hesari haastattelee myös Paula Vesalaa ja Olavi Uusivirtaa, joka sanoo: ”Populaarimusiikki laskettelee hiljalleen elinkaarensa loppuliukua – eli on kertaalleen käyttänyt omat sisäiset mahdollisuutensa ja siirtynyt loputtoman retron kierteeseen.”

”Vanhojen hyvien aikojen” kauhuskenaariossa radiossa jauhettiin muutamaa hittiä puhki vuosikaupalla. Niin on osin vieläkin, mutta kaupalliset radioasemat sentään pyrkivät profiloitumaan valitsemansa musiikin myötä. ”Oon itse sulkenut itseltäni pois mahdollisuuden, että voisin upota kansan syviin riveihin.” Henri Pulkkinen sanoo.

Istun itse päivät työhuoneella, ja kirjoittaessani haluan hyvin harvoin kuunnella mitään, ehkä jazzia, vaikkapa Keith Jarretin pianoimprovisaatioita. Kun auton radiosta tulee räppiä, saatan biisin kuunnella. Jos esittäjä on Cheek, asema vaihtuu heti. Tämä koskee toki montaa muutakin artistia.

Kompetenssini ei siis riitä räppiin millään tavoin. Tsekkailin kuitenkin taustoja nelisen vuotta siten, kun kirjoitin 365 tekstin kokoelmaani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksenä teos käsittelee myös ”kaikki” musiikin kategoriat.

Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan
Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan

Kashmirilainen räppäri Roushan Illahi tekee musiikkia samoista lähtökohdista kuin mustien kansalaisoikeusliikkeessä taistellut, vuonna 1996 kuollut yhdysvaltalaisräppäri Tupac Shakur.

Illahi räppää nimellä MC Kash. Hänen tavoitteenaan on nostaa sanomallaan Intian, Kiinan ja Pakistanin puristuksessa olevan Kashmirin itsenäisyyskapina maailmankartalle. Maan tilanne on poliittisesti arkaluontoinen eikä kansainväliseltä yhteisöltä tukea löydy. Mellakoissa kuolee ihmisiä ja Intian poliisi on ajanut itsenäisyydestä taistelevan muusikon ahtaalle.

Tekstiä numero 180 tehdessäni hain pointtia, joka suhteuttaisi ja sekoittaisi rivit musiikin perinteeseen globaalisti. Myös vastakohtana sille, että Kashmirin vanhoilliset muslimijohtajat pitävät MC Kashia länsimaisen rappiokulttuurin edustajana.

Päivitykseni pointti ei ole politiikassa eikä räpissä. Ei puolesta eikä vastaan. Se on hatunnosto kaikille, jotka suhtautuvat asiaansa niin intohimoisesti, että tarttuvat aseen sijasta älyllisempiin keinoihin.

…………………………………………………………………….

Muusikko MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

(agitato – innokkaasti, kiihtyneesti)

hän kertoo miten yksinkertainen on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

(allegro moderato – nopeasti ja painokkaasti)

Separatistiräppäristä on tullut nopeasti underground-piirien tähti

I Protest on itsenäisyysmielisten epävirallinen tunnuslaulu

(molto ritmico – hyvin rytmikkäästi)

Intian poliisi kiinnitti huomionsa poliittisiin riimeihin

ja pisti pakettiin studiot, joissa niitä äänitettiin

(deciso – päättäväisesti, presto – kiireesti)

Muusikolle ei Kashmirissa ole liikkumatilaa

poliisille hän on muslimivillitsijä, vanhoillisille muslimeille

hän edustaa rappiokulttuurin uhkaa

(meno mosso – vähemmän liikkuvasti)

MC Kash käy salastudiossa johon kaikki on viritetty valmiiksi

”Nauhoitamme biisin mahdollisimman nopeasti.”

(prestissimo – erittäin nopeasti, attaca – keskeytyksettä)

Afroamerikkalaisen elämän ja esimerkin kautta

tähti on tajunnut että räppiä voi käyttää vaikuttamiseen

(molto allegro con fuoco – kiihkeästi ja tulisesti)

”Kaverini kuoli poliisin luoteihin, hänen hautajaisissaan

päätin etten unohda koskaan”, Kash kertoo

Niin hautajaisissa tehdään, vannotaan ettei unohdeta

(con amore – rakkaudella, affetuoso – tunteikkaasti)

……………………………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Koskettavaa suomisanoitusta: ”Olisiko liikaa vaadittu?”

2. ”Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy”

…………………………………………………………..

Paperi T ja nobelistin esimerkki

Proosan pyhä kolminaisuus syntyy kielestä, rakenteesta ja tarinasta. Siinä on työkalupakki ja tuossa tärkeysjärjestyksessä. Tuloksen laji, laatu, ajankohtaisuus tai kirjallinen merkittävyys syntyy kolmikon summasta.

Jussi Saarinen nosti Aamulehden toissapäiväiseen kolumniinsa juttuuni innoittaneen lainauksen. Kirjallisuudesta tykkäävä räppäri Paperi T sanoo: ”kirjoissa tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä ja miten hän hallitsee käyttämänsä tilan.” Räppiin ei kompetenssini riitä. Parempaan kirjalliseen kiteytykseen en olisi pystynyt.

Sama vähän pidemmin sanottuna: romaanin rakenteilla ja tarinalla ei ole mitään merkitystä, ellei niitä voi kuvata kielellä, jolla on oma itseisarvo. Kirjoittaessa ja lukiessa kieli on itselleni tärkein. Yksi huono lause riittää pilaamaan romaanin.

Paperi T mainitsee suosikkinaan Thomas Bernhardin. Hieno esimerkki. Omien idolieni listasta tulisi pitkä ja usea nimi on täällä jo ruodittu, joten tyydyn nyt nostamaan tähän vain yhden lainauksen ja pari toisiaan täydentävää linkkiä.

Herta Müllerin (s.1953, nobel 2009) viidestäkymmenestä pienestä tarinasta rakentuu romaani. Vain reilut sata sivua. Käytössä on siis Andrei Tarkovskin menetelmä, jossa vastaanottajalle annetaan vain vähän. Kun lukija tai katsoja rakentaa loput omassa päässään, tulos on mahdollisimman puhutteleva.

Päivän aiheesta voisi vääntää useammankin väitöskirjan, mutta käytän konkreettista esimerkkiä samoin kuin eräs merkittävä sanankäyttäjä parituhatta vuotta sitten. Tässä kokonainen luku Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani (Tammi1990, suom. Raija Jänicke)

MESSU

Windischin vaimo seisoo pihalla mustien viinirypäleiden takana. ”Etkö sinä mene messuun”, hän kysyy. Rypäleet kasvavat hänen silmistään. Vihreät lehdet kasvavat hänen leuastaan.

”Minä en lähde talosta”, sanoo Windisch, ”jotteivät ihmiset pääse sanomaan minulle: se on nyt sinun tyttäresi vuoro.”

Windisch nojaa kyynärpäänsä pöytään. Hänen kätensä ovat raskaat. Windisch hautaa kasvot raskaisiin käsiinsä. Kuisti ei kasva. On kirkas päivä. Kuisti putoaa hetkeksi paikkaan missä se ei ole vielä koskaan ollut. Windisch tuntee töytäisyn. Hänen kylkiluittensa alla riippuu kivi.

Windisch sulkee silmänsä. Hän tuntee silmämunat käsissään. Silmät vailla kasvoja. Silmät alastomina ja kivi kylkiluittensa alla Windisch sanoo ääneen: Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä” Eikä Windischin kuulema ääni ole hänen omansa. Hän tuntee alastoman suunsa. Ja seinät ne puhuivat.

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille kirjallisuuden tuleva nobelisti”

2. Ekstralinkissä lisää Herta Mülleristä: ”Kirjallisuuden nobel 2009”

………………………………………………….

In memorian Simo Salminen

Päivitän blogiin osan parin vuoden takaisesta julkaisusta. Simo Salminen (8.11.1932 – 2.9.2015) täytti tuolloin 80 vuotta ja sain tilaisuuden onnittelurunon kirjoittamiseen.

Kun nyttemmin jo kuopattu Runoraati täytti 10 vuotta, juhlalähetyksen ideana oli tehdä syntymäpäiväruno julkisuuden henkilölle. Minna Joenniemi pyysi minulta ohjelmaan tekstin. Sain pitkän nimilistan ja pari päivää funtsittuani valitsin sieltä leipuri-laulaja-näyttelijä-pellehyppääjä-taiteilija-koomikko Simo Salmisen.

Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.
Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.

Valitsemilleen henkilöille runon tekivät myös Jouni Tossavainen, Kirjoittajaryhmä Tapiiri, Riina Katajavuori sekä satunnaisohjelmoitu Runokone. Ideana oli, että runolähetit Joanna Haartti ja Juha Varis toimittivat ohjelmassa onnittelun perille ja lukivat sen päivän sankarille. Ja studioraati pui näkemyksiä tapansa mukaan.

Simo oli kiitollista runon ainesta lukuisten rooliensa ja esittämiensä laulujen sanoitusten myötä. Lisäksi multipersoonan monet minät, leipuri ja kuvanveistäjä löytyvät tekstistä, samoin Montreaux’n viihdeohjelmakilpailun kultainen ruusu vuodelta 1965. En ole erityisemmin pitänyt ”Spedehuumorista” muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Simo oli porukan surullisen hahmon ritari koomikon kyvyistään huolimatta. Hänen olemuksessaan oli aina jotain yksinkertaisen liikuttavaa ja liki tulevaa.

Simo Salminen 80 vuotta 8.11.2012

Ole sirkuksen tirehtööri, voimamies, klovni ja leijona

anna palaa ja loikkaa läpi liekkien renkaan, rakenna Lumilinna, särje jäätä

katko kahleet, leivo maailman kakku, kiipeä kymmeneen metriin ja hyppää

ole sankari ja Sancho Panza, salainen agentti ja Kuoleva Joutsen

pukeudu frakkiin ja haalariin, ole Kieku ja sen Kaiku

ole Hämeen hitain ja Euroopan nopein, huvita meitä henkesi edestä

aja nasta laudassa, soita torvea, tartu harppuun ja hiilihankoon

tempaise välissä neljänsadan aidat ja juokse läpi piikkilankojen

ole työmies ja tohtori – karski ja hellä – intohimoinen suutelija

veistä ihmisen kuva, puhalla kukkopilliin ja ala laulaa

ole listaykkönen ja unohdettu, katoa koriin, jonka läpi miekat työnnetään

ilmesty tyhjästä, lehahda lentoon kuin kyyhky taikurin takin alta

pidä

kahdeksan

palloa

ilmassa

yhtä

aikaa

maailma tanssittaa karhun kanssa, ottaa ja antaa – muttei unohda

ojentaa kultaisen ruusun, tekee taivaalle tähden ja yltyy aplodeihin,

katsoo ja kuuntelee miten monen elämässä yhä elät.

………………………

Blogin ekstralinkissä lisää huumorimiehiä: Kari Hotakainen ja Buster Keaton.

………………………

Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

Tällä kertaa Perjantairunon paikan saa rocklyyrikko. Kun edesmennyt Juice Leskinen oli 28.9.1984 Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa alustajana, hän kysyi: ”Mistä se johtuu, että niin sanotut oikeat runoilijat ei ole ikinä osanneet tehdä yhtä ainoaa rock´n roll -tekstiä. Ei todellakaan. Jarkko Laine, joka on paras teistä… sekin on ihan amatööri.”

En ollut paikalla, en edes jäsen tuolloin, mutta kokouksesta tallennettu nauhoitus kertoo, ettei Juicelle vastausta tullut. Ehkä väitteeseen palattiin myöhemmin, kun kokous jatkui epävirallisella ohjelmalla.

Twistaajat vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net)

Rock- ja laululyriikka hakevat askelmerkkinsä hieman eri tavoin kuin kansien väliin painettu runo, mutta yhtä pitkälle on kummallakin mahdollisuus ponnistaa. Itse en ole koskaan ollut kovin kiintynyt Juicen musiikkiin tai teksteihin.

Muutama päivä sitten avasin autoradion ja höristin korvia heti. Yön pimeydessä, kohti Tamperetta rullatessa, Juicen Twistin ylivoimaa kolahti niin, että päätin heti kaivaa tekstin tänne.

”Nerous” on assosiaatiokykyä. Asioiden laittamista ennen kokemattomaan järjestykseen. Tekstissään Juice törmäyttää kaksi näennäisesti täysin erilaista asiaa: maailmanhistorialliset näkemyksensä ja twistin. Tulos ottaa kipinää tehokkaammin kuin satasivuiset selitykset. Riveiltä rullaa twistin- ja runon ylivoimaa.

FPG/Archive/Getty Images.

”Mitä hallinnut ei Rooman sotilas? / Twistin ylivoimaa. / Mitä ristillä toteutti Messias? / Twistin ylivoimaa.

Ja kuivuttuansa ristillä, / Hän maailman hurmaa twistillä, / eikä aliarvioi twistin ylivoimaa.

Mitä Marx ei ottanut huomioon? / Twistin ylivoimaa. / Mitä käyttänyt ei rahan tuomioon? / Twistin ylivoimaa.

Hukkas aikaansa hän pääomalle, / voi kun oisikin lähtenyt lomalle / ja kokeillut twistin ylivoimaa.

Mitä Hitler unohti juonistaan? / Twistin ylivoimaa. / Mitä puuttuikaan verisuonistaan? / Twistin ylivoimaa.

Mies innostui väkijoukkoihin, / eikä kajonnut kallonsa loukkoihin / ja etsinyt twistin ylivoimaa.

Mitä Lammio inhosi Rokassa? / Twistin ylivoimaa. / Mitä tajunneet ei Stalin eikä Bokassa? / Twistin ylivoimaa.

Ei pystyneet maailmaa uudistaan, / kun eivät löytäneet ruudistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.

Mitä kaipaa maailma nykyinen? / Twistin ylivoimaa. / Mitä kaipaa mies iskukykyinen? / Twistin ylivoimaa.

Enemmän kuin neutroniaseistaan, / hän löytää keskiolutlaseistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.”

…………………………………………

Entä diktaattori taiteilijana. Juttu kolmen vuoden takaa: Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset? (linkki)

Twistaajien kuva vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net) Pommikuva, FPG/Archive/Getty Images.

Perjantairunot kaivetaan Poterosta

Laajennan edellistä juttua ja annan kahdeksantoista kirjailijan joukosta yhdelle tilaa Perjantairunon verran. Kun Markku Into kuvaa työtään sarjassa Miten kirjani ovat syntyneet, yhtäällä matkataan elämän valtaväylää, toisaalla nuuskitaan sivupolkujen detaljeja. Yhtä kaikki, tarina kulkee ja notkeaan kielenkäyttöön syntyy poikkeuksellista imua.

Markku Into. Kuva: Salla Keskinen

Into julkaisi esikoiskokoelmansa Tuonela rock, vuonna 1971. ”Maanalainen toiminta on alkanut Dostojevskistä, / hän näytti meille Idiootin, siksi meille ei mikään / ole pyhitettyä”. Esikoisen jälkeen on syntynyt tusinan verran runokokoelmia, proosaa, draamaa, radiotekstejä, laulujen sanoituksia ja kuusitoista käännöstyötä ”kulttikirjailijoiksi” luokiteltavien kirjailijoiden teoksista. Viimeksi Dada-trilogian päättävä Hans Arpin kokoelma Pilvipumppu (Palladium Kirjat 2011)

Intoon on isketty ”underground-gurun” leima, joka ei tee oikeutta hänen laajalle ja omaääniselle tuotannolleen. Kirjoitin aikanaan kritiikin Aamulehteen hänen valituista runoistaan Kiivaat tyvenet (Sammakko 2005) Lainasin juttuun rivit komeimmasta lukemastani yhdeksän sanan rakkausrunosta: ”Aivan kuin voisin syntyä, / niin syvällä sinä olet minussa.”

Omimmillaan Into paukuttaa päälauseen runoutta ja hajottaa kielen yllättäviksi assosiaatioiksi. Verbaalisella virtuositeetilla leikittely yhdistyy usein vakavampiin teemoihin. Tekstien ydintä kaivettaessa löytyy mies, jonka maailmassa jokin hiertää aina niin, etteivät palaset tahdo loksahtaa paikalleen. Runolla on haettava alati uutta lähestymiskulmaa elämään.

Tällä kertaa Perjantairunot kaivetaan kokoelmasta Potero (Sammakko 2006) Kaksi lyhyttä, nimetöntä tekstiä. Syvyyttä ja pintaa, jotka ottavat komeasti kipinää toisistaan.

"Hound Dog Taylor"

kuolema pilasi hänen elämänsä

hän ajatteli sitä joka päivä 20 vuotta

vainajuuden koitteessa hänen pönttönsä oli laho

oli unohtanut koko kuoleman

halusi vain nuolla likaista lattiaa

ylivertaisen puhtauden kirkkaudessa

käsittämättömän unohduksen maassa

…………………………………………

söin blinejä puutarhassa

ja älähdin naapurin koiralle

”pushkin”

ei se kumma kyllä tarttunut lahjukseen

tuijotti vain kita auki

kuin olisi ensi kerran kuullut

Hound Dog Taylorin kurittavan

pahaa skittaa

…………………………………………

Markku Into (s.1945) kuva: Salla Keskinen.

Theodore Roosevelt ”Hound Dog” Taylor (1915 – 1975) amerikkalainen blues&rock-kitaristi ja laulaja.

Perjantairunossa Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

Jos vilkaisee edellistä juttua, on selvää, että tämän perjantain runo pitää valita Babelista. Yhden tekstin irrottaminen yli kolmesta ja puolestasadasta on vaikeaa. Tekstit linkittyvät toisiinsa, kokonaisuus kehii sisäänsä sarjoja, jotka muodostavat draaman kaaren vaikka kokonaisuutta kannattelevat runot.

Beniamino Gigli (1890 - 1957)

On kyse kielestä. Babel sisältää paljon puhuttua ja hyödyntää repliikkejä. Raamatun kertomuksen mukaan Jumala rankaisi kansaansa korskeudesta ja sekoitti heidän kielensä. Tilanteen päivitys jäi meikäläisen tehtäväksi, kun kukaan muu ei ole urakkaan ryhtynyt.

Babel puhuu runoilijan ja muiden elävien, sekä kuolleiden kautta. Vai pitäisikö sanoa kuolemattomien. Kutsutaan siis päivän työvuoroon Beniamino Gigli, kaikkien aikojen tenori. Hän syntyi Italian Recanatissa 1890 ja kuoli Roomassa 1957. Nämä rivit hän halusi itsestään Babelin runoon numero 190.

…………………………………………………………….

Viileiden saksalaisten panssari murtuu 1924

kun Berliinin valtionoopperan lavalle nousee B. Gigli.

”Yleisö näytti riivatulta, se taputti ja hyppi hullun lailla.”

Sankaritenori laulaa tehtaissa, toreilla, teattereissa,

asemilla, laivoilla, junissa, urheilukentillä ja konserttisaleissa,

hän esiintyy elokuvissa ja tekee studiossa yli 400 levytystä,

Gigli saa kuninkaan kohtelua ja laulaa kolmessakymmenessä maassa,

tenorien tenorista kirjoitetaan kirjoja, hänelle

myönnetään arvonimiä, omistetaan sävellyksiä ja yli sata runoa

(miten Tampereen runot voisivat väistää velvollisuuksiaan)

konserttien tähti kiinnitetään Metropolitaniin,

Giglille myönnetään New Yorkin kunniapoliisipäällikön arvo,

hänen Rina-tyttärensä koira katoaa ja 10 000 poliisia

komennetaan etsintöihin kaupungin kaduille –

laulajan legato on täydellinen, myöhemmin ääni syvenee,

hän pystyy yhdistämään keveyden ja raskauden,

unenomaisuuden ja sankarin roolin, hän laulaa vaivatta

kaikissa rekistereissä pianissimosta fortissimoon

väsymättä, jopa neljäkymmentä aariaa yhdessä konsertissa

hän laulaa enkelten äänellä – tenore di grazia, tenore angelico

hän saa lempinimen il cantore del popolo – kansan laulaja

hän pitää jäähyväiskiertueellaan Suomessa kaksi konserttia

hän alkaa uupua ja kuolema korjaa hänet Roomassa

samana vuonna kun Osama bin Laden syntyy Riadissa.

……………………………………………………………………

Kuva: Franco Corelli – tenorisivustolta