Miten kirjoittaa romaani viikossa – entä jos se kestää kymmenen vuotta?

Georges Simenon oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimmista kirjailijoista. Hiottuaan tekniikkaansa, hän pääsi viimein tavoitteeseensa ja kykeni kirjoittamaan romaanin viikossa. Juttulinkki komisario Maigretin luojaan löytyy jutun lopusta.

Mikael Niemi julkaisi romaaninsa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä Ruotsissa vuonna 2000. Outi Mennan suomennos ilmestyi vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli pohjoismainen myyntihitti ja tekijänsä läpimurtoteos. Haastatteluissa Niemi sanoi kirjoittaneensa teosta liki kymmenen vuotta. Laura Lindsted on kertonut Finlandia-voittaja Oneironin olleen kahdeksan vuoden urakka.

Tuskin romaanikäsikirjoituksen parissa istutaan kymmentä vuotta täysituntisia työpäiviä. Mutta se voi olla paljon muuta ja muun ohessa: ideoiden kehittelyä ja kirjaamista, lähdeaineistojen lukua, arkistotyötä ja tutustumista tapahtumien miljööseen.

Olen julkaissut omalla nimelläni kymmenen kirjaa. Yhdestoista ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. Voin hyvin sanoa, että sen parissa on vierähtänyt kymmenen vuotta. Aihe on kaihertanut kaiken muun ohessa. Muistiinpanoja on syntynyt pitkin matkaa. Tuskin kymmenentuhatta sivua lähdekirjallisuuden kahlaamista riittää. Varsinainen kirjoitustyö otti kolme vuotta. Mutta tärkein: kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt enkä osannut rakentaa kirjaani.

Romaani avaa 103 vuoden mittaisen aikaikkunan. Kirja on universaali kertomus ihmisyydestä, kahdessa aikatasossa liikkuva tarina yhteiskunnista, joissa yksilön elämä on alistettu suuremman hyödyn periaatteelle. Tematiikka pohtii millaiseksi ihmisellä on mahdollisuus kasvaa pahan keskellä. Lopulta keskiöön nousee kysymys rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta.

Käsikirjoituksen työnimi on ollut Ilmestyskirja 2026. Kustantajan markkinointi-ihmiset ovat kuitenkin eri mieltä. Lopullinen nimi ratkaistaan elokuun alkupuolella. Tarina on raaka ja raadollinen. Mutta myös toivoa tarjoava ja lohdullinen. Muutaman rivin lainauksessa kysytään mitä niin kliseinen sana kuin onni saattaisi olla.

Makuuhuone, Palazzo Sagredo, Venetsia.

”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.

Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

2. Vieläkö on Vittulajänkä lukematta?

…………………………………………….

Oneiron ja taivaallinen orgasmi

Laura Lindstedt palkittiin Finlandialla romaanistaan Oneiron. Ehdin lukemaan kirjan loppuun vasta viime viikolla. Toisaalta, kaikilla teksteillä on oma lukunopeutensa ja Oneiron vaatii tavallista enemmän omaa ajattelua kirjailijan tekstin oheen.

Palkinnon saajan valinnut Hector perusteli puheessaan: ”Voittajateos kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiinsa, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin.”

Kriteerien alkuosasta olen eri mieltä. Lindstedin teos liikkuu sekä ideatasoltaan että kerronnaltaan niin omalakisissa maailmoissa, että assosiointi omiin kokemuksiin on turhan kaukaa haettua. Perusteluun nähden paradoksaalinen on jo Oneironin alaotsikko: ”Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”.

Sen sijaan Hectorin perustelujen loppuosasta olen yhtä mieltä. Romaanista muodostuu lukemattomien kulttuuriviitteiden ja intertekstuaalisuuden rihmasto. Sellainen voisi luoda helposti briljeeraavan ja päälle liimatun vaikutelman, mutta ei. Lindstedtin aseena on itse kieli, jonka rekisteriä hän vaihtaa notkeasti tilanteen ja kerrontafokuksen mukaan.

Oneironin keskiössä seitsemän naista kokee kuolemanjälkeisen välitilan valkoisessa tyhjyydessä. He eivät ole enää elossa, eivät vielä lopullisesti kuolleitakaan.

Kuva Me naiset / Satu Kemppainen
Kuva Me naiset / Satu Kemppainen

Amerikkalainen performanssitaiteilija Shlomith laihduttaa itsensä hengiltä, hollantilainen Wlbgis menehtyy syöpään, rekkamies surmaa itävaltalaisen Ulriken, brasilialainen Rosa menehtyy sydämensiirron jälkeen, senegalilainen Maimuna kuolee ennen unelmaansa, ranskalainen Nina ei ehdi synnyttää kaksosiaan ja venäläinen Polina menehtyy viinanjuonnin seurauksiin.

Romaania kuljettaa pääosin objektiivinen kertoja, välillä naiset pääsevät itse ääneen ja vielä vilahtaa kolmas taso, jossa lukija temmataan mukaan: ”Me lähdemme siis Shlomitin viimeiselle lenkille mukaan, emme säälistä, emme edes suojelusenkeleiksi, vaan pikemminkin oppaiksi.”

Tarina hyödyntää yhtä hyvin absurdia fantasiaa kuin lähes tieteellistä ja tietokirjamaista otetta. Vaikkapa ”Lyhyt oppitunti hengittämisestä” tai pidempi luentoperformanssi ”Juutalaisuus ja anoreksia” tuovat kerrontaan eri tasoja. Oneiron ei ole perinteisellä tavalla juonivetoinen kirja vaan pirstoo rakenteensa. Lopun ”yhteenveto” toteuttaa kuitenkin draaman kaaren.

Oneironista löytyy myös mustaa huumoria. Luvussa ”Polinan viinaikkuna”, naukkailuun mieltyneellä päähenkilöllä on kissa nimeltä Begemot. Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on saman niminen kissa, joka tarjoaa naisille mielellään viinaa. (ks. linkki lopusta)

Oneiron on täynnä oivaltavia viitteitä. Absurdiudessaan, yhteiskuntakritiikissään ja näkemyksellisessä otteessaan se on etäistä sukua Bulgakovin klassikolle. Mutta, mutta… suomalainen proosa ja romaanin käsite on murtamassa tietään aivan uuteen ilmaisuun. Soihtua kantavat Laura Lindstedtin kaltaiset, polttavan älykkäät naiset.

Entä otsikossa mainittu orgasmi? Sellainen koetaan heti kirjan alkulehdillä, kun porukan viimeinen kuoleman jälkeiseen tilaan tullut joutuu muiden käsittelyyn. Epäilin hetken turhaa tehokeinoa, mutta niin vain sekin kohtaus ottaa tarinassa merkittävän ja perustellun paikkansa.

……………………………………………

1. Ekstralinkki: blogin raportti Finlandia-palkintojen jakotilaisuudesta.

2. Ekstralinkki: Bulgakov ja Begemot.

……………………………………………

Kirjallisuuden Finlandia(t): Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

Ennen eilistä tripla-Finlandian jakotilaisuutta monen huoli oli, että yhteisjaossa julkisuuden kokonaismäärä vähenee. Niin ei taida käydä, hienoista voittajista riittää keskustelua pitkään. Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén perusteli palkintojen yhteisjakoa: ”Haluamme korostaa niiden yhtäläistä arvoa.”

Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.
Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.

Suurin jälkikohu nousi Laura Lindstedtin palkintopuheesta. Kieltämättä, henkäisin penkissäni pari kertaa tavallista syvempään hänen aloittaessaan. Puheen tulokulmasta kasvoi hieno, kirjailija käänsi fokuksen omasta navastaan ympäröivään yhteiskuntaan.

Totta kai Lindstedt provosoi, vähemmillä eväillä ei keskustelu lähde kunnolla käyntiin. Jakolinja on tullut nopeasti selväksi. Puhetta kokonaisuudessaan on jaettu SOS-mediassa ja lämmitelty sen rohkeuden jälkihehkussa. Toisaalla on paheksuttu uusia mekkoja ja virheetöntä habitusta, kaivettu esiin kirjailijan saamat apurahat, nimitelty tuottamattomaksi loiseksi, tekopyhäksi ja kusipääblondiksi.

Lindstedt käytti palkitun Oneironin kirjoittamiseen kahdeksan vuotta väitöskirjan valmistumisen ja muiden töidensä ohella. Perfektionisti haluaa ajatella ja tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Aamun Hesarissa hän sanoo: ”Väitöskirjani kielen vaihdoin taannoin ranskaksi, joten se muuttui minulle ikään kuin uudeksi työksi.”

Valovoimaiset ihmiset jakavat mielipiteet Kunnioittaviin ja Kampittaviin. Olen puhunut aiemminkin kahdesta kateuden lajista: negatiivinen kateus pyrkii alistamaan, positiivinen haluaa kurkottaa kohteensa kaltaiseksi. Silkat solvaukset johtuvat niiden esittäjien pohjattomasta alemmuudentunteesta.

Nostan tähän vielä palkintopuheen lopetuksen, joka sisältää enemmän kuin ensiluvulla näyttää: ”Meille eläville tämä elämä on välitila, jossa solidaarisuuden mahdollisuus on käytettävä. Toista tilaisuutta emme saa.” Maailmassa punnitaan ihmisyyden arvoja juuri nyt. Solidaarisuus ei ole enää ainoastaan se kaksikymppinen, joka lahjoitetaan katastrofikeräykseen.

Kun toimittaja Arto Nyberg jakoi Tieto-Finlandian Tapio Tammiselle teoksesta Kansankodin pimeämpi puoli, hän totesi: ”Yleisen kiihkon vallassa kansasta voi tulla joko sankari tai pyöveli.” Tamminen käsittelee Ruotsin historian yhteyttä natsismin oppeihin. Nybergin kiteytys pätee myös tässä ja tänään.

Suomen-Viron instituutin johtaja Anu Laitila jakoi Finlandia Juniorin Nadja Sumaselle hänen esikoisteoksestaan Rambo. Hän korosti empatian välittämistä yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: ”Jotta voisi ymmärtää ihmisyyttä, pitää lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta.”

Sumanen itse kiteytti palkintopuheessaan kirjoittamisensa motivaatiota ja merkitystä lasten ja aikuisten suhteissa: ”Jotta tavalliset Erkit ja Annikit ymmärtäisivät kuinka tärkeää heidän hyväksyvä läsnäolonsa voi olla.”

Blogi perehtyy kirjoihin aikanaan.

………………………………….

Ekstralinkki ottaa kontaktia aiempaan Finlandiaan ja kuoleman jälkeiseen ylösnousemukseen.

…………………………………