Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.
Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)
Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.
”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”
Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”
Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.
Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.
”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”
………………………………………….
Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa
1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.
………………………………………….