Kävin viikonloppuna katsomassa Roman Polanskin uuden leffan. The Ghost Writter on varma suoritus, mutta klassikkoksi se ei kykene kiteytymään. Moraalisten valintojen syövereitä luotaava kansainvälinen agenttitarina osuu silti ajan hermoon hyvin. Ja tottakai kaiken takana häärii jälleen CIA.
Haamukirjoittajan roolissa Ewan McGregor, Britannian ”ex-pääministeri Adam Langia” näyttelee Pierce Brosnan. Hänen vaimonaan Olivia Williams tekee eleettömän ja hienon roolityön, elokuvan parhaan. Tarina perustuu Robert Harrisin romaaniin. Leffan käsis toimii ja onnistuu karttamaan juonen ennalta-arvattavuudet. Se ei sorru omaan näppäryyteensä vaan säilyttää uskottavuuden illuusion loppumetreille saakka.
Mutta, mutta… pimeässä katsomossa nautin asiasta, joka alkaa varastaa yhä enemmän huomiotani. Viis siitä, että elokuvassa on ”tuotesijoittelua”, Adam Langin talo on upea ja askeettinen betoniarkkitertuuri istuu karuun maisemaan. Alan odottaa sisäkuvia, Walter Knoll -kalusteet sopivat miljööseen hiton hyvin. Hemmetti… miksei tauluja näytetä paremmin! Osa niistä voisi olla Mark Rothkon, vilahtiko tuossa Anselm Kiefer? Voisiko talossa olla aito Jasper Johns. Ollaanko jonkin keräilijän kodissa vai onko kuvauksiin haalittu tusinatauluja? Hitto, näyttäkkää nyt siitä kämpästä mahdollisimman monta nurkkaa!
Mitä leffasta jää? Se, miten tärkeässä roolissa on yhden sanan yksikkö- tai monikkomuoto. Yksityiskohta sopii elokuvan nimen teemaan ja sillä arvoitus lopulta ratkeaa. Mutta se talo, taulut ja kalusteet… ne taitavat jäädä mieleen, kun tarina haalistuu. Se on elokuvaa, paino sanan viidellä viimeisellä kirjaimella.