”Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista”

Miten nopeasti voi reilu vuosi vierähtää! Siirsin työhuoneeni Pyynikin Trikoon luoteissiipeen viime vuoden maaliskuussa. Entisen työtilani rakennukseen saneerataan luksusasuntoja. Ennen pitkää tulee lähtö tästäkin. Miten käy vielä täällä työskentelevien mikroyrittäjien: käsityöläisten, taitelijoiden ja kaikkien muiden itsensä työllistäjien. 

Lähikäytävillä työskentelee muun muassa arkkitehti, valokuvaaja, sarjakuvataiteilija, design-keraamikko, kirjankuvittaja, kuvataitelijoita ja graafikoita. Kaikki alansa huipputekijöitä valtakunnallisesti – jopa kansainvälisestä kulmasta katsottuna.

Näyttää siltä, että saneerattuihin tiloihin ei ole yksittäisillä pienyrittäjillä asiaa. Todennäköisesti ainoa vaihtoehto olisi perustaa osuuskunta tai yhtiö, joka vastaisi omistajalle suuremmasta kokonaisuudesta.

En tiedä mikä olisi ratkaisu. Sen tiedän, että uusi ja kasvava versoo ensin pienestä. Ja että kulttuurisesti yhdenkin henkilön panos voi olla maailmanluokan juttu. Nähtäväksi jää mistä kaikki vuokralaiset työtilansa löytävät – ja muodostuuko tämänkaltaista luovaa yhteisöä enää.

Signeerasin tuoreen kirjani Viggo Wallensköldille (vuoden nuori taitelija 2005, sekä kirjailija). Hän toi minulle maalauksensa, jonka taakse on omistuksen lisäksi merkitty: Jouluhapero, Russula Tannenbaumi. Trednekolymskin yliopiston kokoelma. Öljymaalaus 63 x 54. Tarkastanut Viggo Wallensköld 2016. Nyt taulu on ripustettu meidän makkariin.

Kuva- ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturi (Puupäähattu-palkinto 2011) signeerasi minulle hienon kirjansa Suurin piirtein Samuel. Ilmestymisvuonnaan 2016 se julkaistiin yhdeksässä massa, seuraavana vuonna myös Yhdysvalloissa.

Pointti on tämä: ”toimistohotelleja” piisaa ja lisää tulee. Luovat yhteisöt ja yksilöt tarvitsevat omanlaisiaan tiloja. Niiden ei tarvitse olla steriileiksi sliipattuja. Kohtuuhintaisia kyllä.

Picassonkin ihailema, itseoppinut taiteilija Niko Pirosmani piti Georgian taideyhdistyksen kokouksessa vuonna 1916 puheen. ”Se mitä tarvitsemme veljet, on tämä: keskelle kaupunkia, jokaisen tavoitettavaksi, meidän pitäisi rakentaa puinen talo, missä kokoontua. Meidän tulisi ostaa suuri pöytä ja suuri samovaari, juoda paljon teetä ja puhua maalaamisesta ja taiteesta. Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista.”

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Viggo Vallensköld ja Stroganoff

2. Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

………………………………

Päässäni puhuu Pikku apulainen

Blogin päivitysjonoon on kertynyt ruuhkaa, mutta sen purkaminen vaatisi kirjoihin perehtymistä ja muistiinpanoja. Nyt ei vaan jaksa. Huomiseksi on luvattu kaunista keliä, joten taitaa tulla vapaapäivä. Ehkä pilkkiavannon äärellä.

Hyvät uutiset uupumuksen hetkillä: tuoreen romaanini Yllämme kaartuva taivas hieno arvio viime sunnuntain Hesarissa ja Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä ylimääräinen taiteilijaeläke. Tunnustus merkitsee minulle työtä ja keskittymistä kirjoittamiseen.

Kuvassa on Tommi Musturin sarjakuvahahmo Samuel. Hankin signeeratun serigrafian häneltä muutama päivä sitten. Tommin työhuone on Pyynikin punatiilitehtaan samalla käytävällä kuin omani. Palaan myöhemmin kansainvälisen tason taiteilijan töihin.

Kuvassa viehättää erityisesti Samuelin olkapäällä istuva hahmo. Siinä on syvyyttä monin tavoin. Mieleen nousevat lapsuuden Aku Ankat, Pelle Peloton ja hänen Pikku apulaisensa. 

Lisäksi minulla on ollut aina ”outo” mielikuva: jossain kalloni takakomerossa istuu pieni poika. Tiukan paikan tullen hän tekee hommat puolestani – herättää vaikka keskellä yötä ja antaa ratkaisun eväät. Joku saattaisi sanoa tätä alitajunnaksi. Minua helpottaa, että voin joskus kertoa muillekin, ettei ”poika” ole koskaan laistanut hommistaan.

Reilut kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt kirjailijan duuneissa ja niihin liittyvissä oheistöissä. Tuikataan lopuksi proosaruno esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998). Löysin tämän vuodenajan tekstin, joka kurottaa kauemmas – lapsuuden lähteille saakka.

”Poika laski puukon portaille ja kaivoi taskustaan ahvenen. Se oli santainen ja jäykkä kuin voikukan juuri ja silmiä peitti nahkea kalvo. Kala oli ongittu rannan sulasta, sillä jäälle ei enää ollut menemistä kuin mustalla sekarotuisella, joka oli napannut kiveltä hänen hiestyneen karvalakkinsa. Takaisin se ei sitä tuonut edes itkemällä. Mustan pellon selässä hehkuivat viimeiset lumivanat, kun se hengitti routaisen maan sisään ja sulatti elämää itselleen. Poika lähti juoksemaan ohi puiden, joiden juurissa silmujen sytytyslanka paloi jo. Hengästyneenä, yhä eteenpäin hän jatkoi kuraista tietä, joka toisesta päästään suli messinkiseen taivaanrantaan.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Entä jos romaanin valmistuminen kestää kymmenen vuotta?

2. Mikä on romaanissa tarinaa tärkeämpää?

…………………………….