Vanhus ja tori

Keskiviikkoisin Paparigopoulou -katu muuttuu toriksi parin korttelin mitalta. Paikalliset saapuvat vihanneskärryineen ja hankkivat koko viikon hedelmät, tomaatit, salaatit, sipulit, kaalit ja kastanjat… Tunnen kalapöydältä pari lajia, viisikymmentä muuta jäävät tunnistamatta.

Paparigopoulous -katu, Ateena 2.12.09Vanhus ja tori, Ateena 2.12.09

Muovikassillinen klementiinejä tai appelsiineja kustantaa alle kaksi euroa, granaattiomenoita saa samalla hinnalla kilon. Tuore makrilli vitosella. Itse jätän peratessa kalaan aina pään, mutta torikauppiaan tyyli on täällä toinen. Fileet päätyivät uunipellille sitruunan, tomaattimurskan, lohkotun tomaatin, mustapippurin ja oreganon seuraksi. Tämä pyrkii vielä kuitenkin olemaan kulttuuri- ja kirjallisuusblogi, joten päätän runoon. Saila Susiluoto debytoi muutama vuosi sitten valmiilla ja hienolla kokoelmallaan Siivekkäät ja hännäkkäät. (Tein kirjasta aikanaan kritiikin Kiiltomatoon, en linkitä sitä suoraan tähän, koska nettiyhteyteni pelaa tänään kuin hunajaan juuttunut etana. Kurkatkaa jos kiinnostaa.) Aloin muistella, että hänen toisessa kokoelmassaan Huoneiden kirja, on ”kalaruno”. Ja löytyihän se. Aasinsiltojen Einsteinina tarjoilen sen tämänpäiväisen juttuni päätteeksi.

Makrilli Ateenassa 2.12.09

Saila Susiluoto: Huone kalojen merkeissä

”Tyttö istuu akvaarion vierellä, liikkumatta, vuoden tai kaksi. Hänen / sydämensä lipuu sisällä hitaasti kuin kuu, hitaasti kuin kuu se liukuu / veren rauhaisaa virtaa pitkin. Silloin kalat uivat katsomaan välkehtivin / ihoin. Hän näkee niiden kuviot, suomut, evien hulmuavat kankaat. Hän / näkee meripihkaa valuvat sarvet, viitat, jotka ovat vartaloita, korvat jotka / haistavat kuohujen vihreän suolan. Hän näkee seitsemän meren ihmeet, / lopuksi silmät joilla syödään. Kala soljuu veden hiljaisuudesta, katsoo / lasin takaa, huutaa: saat nälän, saat kalan, pyyntö ja vastaus, näiden välille / loputon kaiku!”

Joulukalenterin luukusta löytyy Latino Club

Avasin eilen Jarkko Laineen kokoelman Sateen ääni on niin yksinäinen ääni. Sivulta 21 löytyi Ateenalaisten laulu. Teksti sopisi Unohdettujen runojen klinikan -sarjaan. Ainakin siksi, että Viktor Rydbergin kirjoittama, Eino Leinon suomentama ja Sibeliuksen säveltämä versio saattaa olla monelle tutumpi.

Itse havahduin taas siihen, miten komeita runoja Laine kirjoitti. Yöpöydälläni on lojunut huono romaani. Laineen koko maailman kirjavuuden sisäänsä syöneet ja rikkaina vyöryvät proosarunot virkistivät kuin rankka ryyppy ouzoa.

Cafe Latino, Iannou Soutsou -katu, Ateena -09.

Tänään avataan joulukalenterin ensimmäinen luukku. Kuvan otin yöllä parvekkeelta. Tekstiksi sopivat Laineen kuuden sivun mittaisen Ateenalaisten laulun aloitussäkeet. Niissä ollaan tässä samassa Iannou Soutsou -kadun kämpässä, jossa juttuani juuri naputtelen. Tänään pilvet pidättelevät sadetta Ateenan taivaalla. Laineen runossa eletään helmikuun ukkosillassa:

”Valot vapisevat, ulkona ukkostaa / pulut kyyhöttävät pimeässä seinäsyvennyksessä / paksuina kuin talvisulat kasvattaneina, / höyhennahkaiset kääpiöbiisonit yön preerialla / mykän odotuksen ja kärsivällisyyden symbolit / sadeyön lintupenelopet olemassaolonsa lankaa kehräävät, / koko seinä aamulla niiden kiimaista kujerrusta / nyt ujeltaa tuuli suoraan miestensyöjämereltä / huutaa kuin kallion läpi syöksyvä express-juna – / salamat sähkösormina soittavat taivasta / se loistaa Latino Clubin neonkylttiä kirkkaammin / on helmikuun 4. päivä Iannou Soutsou-kadulla / vastapäisen talon parvekkeilla palmut huojuvat / eläinkaupan naaapurissa videoliike Champion / saksanpaimenkoira makaa logona sen lattialla, / luen Odysseus Elitisiä, pääsiäismuistiinpanorunoja, / etäällä vuoret alkoivat hitaasti haihtua ja kohota niin kuin muistot, / tuuli mylvii kuin teatterin kulisseissa / keinutettaisiin valtavaa peltilevyä, / jumalat synnyttävät, tai syntyvät jumalat, / sama kelmeä sähkövalo / valaisee yliopiston luentosalin ja kalastajan torpan / energia virtaa…”

Konstantinos Kavafisin haamulla on asiaa

Kirjailijaliiton residenssin hyllyyn on kertynyt asukkaiden jättämiä kirjoja. Jotkut ovat tuoneet oman julkaisunsa, toiset jättäneet matkalukemisensa. Poimin hyllystä Konstantinos Kavafisin (1863 – 1933) kokoelman Barbaarit tulevat tänään. Tuomas Anhava on suomentanut kirjaan noin puolet Kavafiksen kypsän kauden tuotannosta.

Kavafis ja Kirjailijaliiton residenssi, Ateena I. Soutsou 25

Tämän jutun olisi voinut yhtä hyvin otsikoida: UNOHDETTUJEN RUNOJEN KLINIKKA II. Näinä aikoina on arveluttavaa avata muumiolaatikko ja tempaista esiin ”kreikkalaisten Eino Leino”. Kavafis on ollut itsellenikin hieman etäinen hahmo, jonka runot ovat jääneet sivuun niiden sisältämän antiikin mytologisen ja historiallisen aineiston tähden. Vähän kuin kertailisi Kalevalaa aina uudelleen.

Luettuani kirjan alusta C.M. Bowran esseen Kavafiksen runoudesta, alan ymmärtää mistä on kysymys. Kavafis on ratkaissut ongelman, joka on askarruttanut monia moderneja lyyrikoita. Runoilija tarvitsee symboleja ja myyttejä antaakseen jäsentymättömille ajatuksilleen universaalin, mutta yksilöllisen muodon. Paradoksaalista, mutta tarkemmin ajatellen ”välttämätöntä”.

On populaaria vedellä mutkat näin suoriksi, mutta mitäs muuta voin näin lyhyessä postauksessa kuin suositella Kavafikseen tutustumista niille, joille herra ei ole ennestään tuttu. Jos on innostunut runoudesta ylipäätään Bowran essee pitää lukea tajutakseen monen muunkin runoilijan tekstin näennäisen yksinkertaistamisen ja pelkistämisen voiman.

Kokoelman nimirunon innoittamana J.M. Coetzee kirjoitti romaaninsa Barbaarit tulevat. Olen maininnut kirjan tämänvuotista nobelistia, Herta Mülleriä käsittelevässä jutussani. Itse runo on pitkä tähän lainattavaksi. Valitsen tekstin, jossa ei ole Kavafikselle ominaista antiikin taustaa. Teema sen sijaan on hänelle tyypillinen. Runo on otsikoitu ”Minkä ikinä voit”

”Ja vaikka et saa elämästäsi sellaista kuin tahdot, / tätä ainakin yritä / minkä ikinä voit: olla halventamatta sitä / liian monilla yhteyksillä maailmaan, liian / paljolla toimekkuudella ja puheen paljoudella.

Älä halvenna sitä raahaamalla ympäriinsä, / paikasta toiseen, saattamalla se alttiiksi / jokapäiväisille joutavanpäiväisille / tuttavuuksille ja kutsuille / kunnes se alkaa muistuttaa vierasta joka ei lähde.”

Unohdettujen runojen klinikka I

Muutama rivi unohtuneista runoista sopii aloittaa tekstillä, joka on tipahtanut omalta kartalta. Muuten ei voisi ollakaan, se mikä on minulta hukassa, on tuttu toiselle.

Pari viikkoa sitten Aronpuron Karin kanssa tuli puheeksi Werner Aspenström, jota Kari on kääntänyt. Sitten Pier Paolo Pasolini, jonka ainokaista suomennettua runokokoelmaa hänelle kehaisin. Jotain pilkahti mielessä, en itsekään hahmottanut mitä. Kotiin päästyä kaivoin Pasolinin kokoelman esiin. Tuhkan laulaja julkaistiin 1999 Pentti Saaritsan käännöksenä.

Pasolini/project Zilda/Roma

Pasolini astui kulttuuriin kuvataiteen harrastajana. Sitten valmistui runokokoelma, jonka hän kustansi itse. Ensimmäinen romaani, Ragazzi de vita julkaistiin 1955. Seurasi kuuluisuutta ja skandaaleja. Romaania kuvattiin rivoksi, mutta Pasolinista alkoi kehittyä yksi sukupolvensa tärkeimpiä kirjailijoita ja runoilijoita.

Meillä Pasolini tunnetaan paremmin elokuvistaan. Accattone, Pummi aloitti uran 1961. Arvostavamman alun jälkeen filmit saivat yhä ristiriitaisempia vastaanottoja. Omaan mieleeni nousee ensiksi Matteuksen evankeliumi. Jeesus on esiintynyt monen elokuvan sankarina, mutta Pasolinin ohjausta parempaa tulkintaa aiheesta en ole nähnyt. Kahdenkymmenenkahden filmin jälkeen Pasolini murhattiin vuonna 1975. Täyttä selvyttä veritekoon ei ole saatu, ja tutkimukset aloitettiin uudelleen 2005.

Pasolinin runot ovat antaneet äänen Italian sodanjälkeiselle nuorisolle, toivon sukupolvelle, joista suurin osa syrjäytettiin poliittisen korruption ja mafian kovan pelin kustannuksella. Kun selasin Tuhkan laulajaa, sen kuusiosainen sikermä Kaivinkoneen itku ei tehnyt yhtä polttavaa vaikutusta kuin kymmenen vuotta sitten. Runo pysyy, ihminen muuttuu.

Kokoelmasta kääntyi kuitenkin koirankorvalle taitettu sivu. Olin unohtanut, että lainasin aikanaan Pasolinin runon kolme viimeistä säettä ensimmäiseen romaaniini Kuningatarperhonen. Tiedostaen tai tiedostamatta, en saata muistaa. Pienessä runossa on yhä salaisuus ja outo ristiriita, joka on jäänyt kipinäksi mielen pohjalle.

STELLA MATUTINA

Kova hiljaisuus

ja maaseudun linnut

puhkovat ilmaa

ja arkaa sydäntä.

Kuolemantyyntä!

Herätkää ja nouskaa,

sillä sydämillämme

on halu syntiin.

…………………………………………

LOPUKSI TÄTÄ PÄIVÄÄ. Jouni Tossavaisen romaani Koulu on lukulistallani. Hesarin arviossa Matti Mäkelä kirjoittaa tänään Tossavaisesta ”huomaamattomana” tekijänä, mutta kirjailijana, joka kirjoittaa ”hyviä kirjoja lukijoita liikuttavista aiheista.”