Keskiviikkoisin Paparigopoulou -katu muuttuu toriksi parin korttelin mitalta. Paikalliset saapuvat vihanneskärryineen ja hankkivat koko viikon hedelmät, tomaatit, salaatit, sipulit, kaalit ja kastanjat… Tunnen kalapöydältä pari lajia, viisikymmentä muuta jäävät tunnistamatta.
Muovikassillinen klementiinejä tai appelsiineja kustantaa alle kaksi euroa, granaattiomenoita saa samalla hinnalla kilon. Tuore makrilli vitosella. Itse jätän peratessa kalaan aina pään, mutta torikauppiaan tyyli on täällä toinen. Fileet päätyivät uunipellille sitruunan, tomaattimurskan, lohkotun tomaatin, mustapippurin ja oreganon seuraksi. Tämä pyrkii vielä kuitenkin olemaan kulttuuri- ja kirjallisuusblogi, joten päätän runoon. Saila Susiluoto debytoi muutama vuosi sitten valmiilla ja hienolla kokoelmallaan Siivekkäät ja hännäkkäät. (Tein kirjasta aikanaan kritiikin Kiiltomatoon, en linkitä sitä suoraan tähän, koska nettiyhteyteni pelaa tänään kuin hunajaan juuttunut etana. Kurkatkaa jos kiinnostaa.) Aloin muistella, että hänen toisessa kokoelmassaan Huoneiden kirja, on ”kalaruno”. Ja löytyihän se. Aasinsiltojen Einsteinina tarjoilen sen tämänpäiväisen juttuni päätteeksi.
Saila Susiluoto: Huone kalojen merkeissä
”Tyttö istuu akvaarion vierellä, liikkumatta, vuoden tai kaksi. Hänen / sydämensä lipuu sisällä hitaasti kuin kuu, hitaasti kuin kuu se liukuu / veren rauhaisaa virtaa pitkin. Silloin kalat uivat katsomaan välkehtivin / ihoin. Hän näkee niiden kuviot, suomut, evien hulmuavat kankaat. Hän / näkee meripihkaa valuvat sarvet, viitat, jotka ovat vartaloita, korvat jotka / haistavat kuohujen vihreän suolan. Hän näkee seitsemän meren ihmeet, / lopuksi silmät joilla syödään. Kala soljuu veden hiljaisuudesta, katsoo / lasin takaa, huutaa: saat nälän, saat kalan, pyyntö ja vastaus, näiden välille / loputon kaiku!”
