Back to basic – takaisin Pyynikille!

Lupasin tänne vielä asiaa Guggenheimista. En muista hanketta, joka olisi aiheuttanut vastaavaa mielipiteiden vyöryä. Nyt Hesarin yleisönosastossa asiaan esittää aivan utopistisen kantansa jo Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittovaltuuston jäsenkin.

Kun soppa alkaa kiehua yli, kattila pitää nostaa levyltä. On syytä muistaa, että blogini tarkoitus on tukea kulttuurin sisältöjä. Ei kiistoja. Hanketta ajavat leijuvat toiveidensa todellisuudessa. Vastustajilla on esittää realistisia lukuja mielipiteidensä tueksi.

Pyynikin näkötorni, tammikuu 2012.

Edellisestä jutustani haluan nostaa tähän uudelleen vain Leif Jacobssonin virkkeen: ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituutioiden raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”

Tähän sopii naurettavan yksinkertainen esimerkki, jonka lupasin. Ei siitä sovi puhua Guggiksen kanssa samana päivänäkään, mutta hanke konkretisoi Jacobssonin ajatusta taiteesta, joka on vetovoimaista, läsnä olevaa ja kaikkien helposti saavutettavissa.

Tampereelle on laadittu MasterPlan: ”kokonaisvaltainen kaupunkivalaistuksen Suuri Suunnitelma, joka lisää kaupungin persoonallisuutta ja vetovoimaa valaistuksen keinoin.” Pimeyttähän meillä piisaa – ja ihan ilman lisenssimaksuja.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Valonauha-sarjateos sisälsi viisi osiota. Kuvani ovat Pyynikiltä. Harmi vain, että teos on jo purettu. Mutta voihan ajatella, että puhun ensi vuoden tapahtumista kerrankin ajoissa. Katsoin teoksen kolme eri kertaa ja väkeä oli aina valtavasti liikkeellä.

Teos koostuu kahdesta osasta. Valosuunnittelun opiskelija Carita Elkon ”Kätketty” keskittyy näkötornin ympäristöön: ”Torni näyttäytyy katsojalle uljaana maanmerkkinä, mutta sen huipulta paljastuu katsojalle vielä vaikuttavampi näköala. Ympäröivä metsä on täynnä liikettä ja arvoituksia.”

Kokonaisuuteen liittyy myös Satu Leskisen ”Kaiut” videoteos. Elämys hyödyntää historiallisia kuvia, jotka luovat paikkaan aivan uuden ulottuvuuden jokapäiväisestä elämästä tänään ja vuosikymmeniä sitten.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Nyt kun juttuni on lipsahtanut korskeasta kansainvälisyydestä vaatimattomaan kotiseutusarjaan, on syytä hakea tähän runo. Se löytyy Markku Toivosen kokoelmasta Kuka yössä herää (Savukeidas 2006).

Siinä puhutaan Guggenheimia isommista asioista: valosta, kotiharjusta ja elämästä. Ja ennen kaikkea, runoilija Toivonen asuu Pyynikin harjun Pispalan puoleisella rinteellä, joten tuntumaa on.

VALON IKÄ

Kun planeettamme / saapuu radallaan / lähimmäs aurinkoa, / vain kahdeksan minuuttia tarvitaan,

ja harhailematta valo tavoittaa vuoret, / merten aavikot, kotiharjulla / liekehtivän rinteen: / käppyräisen männyn sylissä / nyt katselen tuulta.

On aurinkoja.

Että ihmisen silmistä / virtaava valo minut / tavoittaisi, valo, / silmien sisältä virtaava – / siihen tarvitaan koko elämä.”

………………………………..

PS. Vaikka äiti kielsi, pistän seuraavaan postaukseen jotain hyvin henkilökohtaista.

Mitähän ne siellä Guggenheimin säätiössä ajattelevat meistä suomalaisista?

Aluksi lämpenin Helsingin Guggenheim-hankkeelle. Tutustuttuani asiaan tarkemmin käänsin takkini. Kyse on epärealistisesta toiveajattelusta ja taloudellisesta hirttosilmukasta, joka syö kohtuuttomasti kulttuurin niukkoja resursseja.

Guggenheim, New York.

Guggenheimin taidekokoelma perustettiin 1937. Arkkitehti Frank Lloyd Wright suunnitteli sille oman museon New Yorkiin 1959. Nykyään Peggy Guggenheimin lahjoittamaa kokoelmaa hoitaa Solomon R. Guggenheimin säätiö osana museon toimintaa. Muualla maailmassa museon nimeä kantaa neljä kaupunkia: Abu Dhabi, Berliini, Bilbao ja Venetsia.

Guggenheim, Abu Dhabi.

Brändillä on Euroopassa kova maine erityisesti Bilbaon museon ja Frank Gehryn Wau-arkkitehtuurin ansiosta. Lehdet kehuvat ilmiötä kilvan ja unohtavat säätiön toteuttamatta jääneet hankkeet.

Tiivistän Helsingin taidemuseohankkeen kritiikin kolmeen teesiin Alexander Stubbin tapaan. Haalin tueksi kovia nimiä, koska näin pieni piipittäjä tarvitsee niitä.

1. Leif Jacobsson toimi Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana, mutta loikkasi 2012 alusta Svenska Kulturfondeniin. Näin hän sanoo tasan vuosi sitten:

“En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota. Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön. Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”

2. Silja Rantanen on kansainvälisen tason taiteilija ja Suomen Kuvataideakatemian professori. Guggenheimille jyrkkä EI ja sen tiukat perustelut löytyvät Ykkösen aamu-tv:stä. (linkki) Rantasen mukaan jo kahden miljoonan euron selvitys on tyhjä kupla ja tiedot alakoulutasoa.

3. Olen pitänyt kriitikko Otso Kantokorpea taidekentän kovan luokan asiantuntijana. Hän ei innostu hankkeesta: ”Jos museo toteutetaan nykyisen suunnitelman mukaan, se ei tuo suomalaiselle kuvataidemaailmalle minkäänlaista lisäarvoa. Itse asiassa se vähentäisi kuvataidetarjontaa, koska kaupungin taidemuseo lopettaisi näyttelytoimintansa ja Guggenheim keskittyisi myös arkkitehtuuriin ja designiin.”

Guggenhein, Bilbao.

Summa summarum: Guggenheim ei ota riskiä eikä kanna vastuuta, vaan haluaa kerätä miljoonien lisenssimaksut. Kuvataideakatemian vararehtorin, Jan Kailan mielestä hommassa on kiristyksen maku: ”Tähän on kasvatettu sellainen tunnelma, että tarttukaa tarjoukseen tai muuten ette saa pitkään aikaan mitään.”

Hankkeeseen alkaa kertyä otsikon henkeä. Yllättäen ihan New Yorkista asti lähestytään Meitä kansainvälisellä brändillä. Kyllä pitäisi olla imarreltu ja kaivaa kukkaroa. Mutta miksi rahoittaisimme Guggenheimin säätiötä saamatta vastineeksi oikeastaan muuta kuin taidemuseon nimen?

Hanketta on puolusteltu taiteen kansainväistymisellä. En väheksy, mutta muistutan, että taiteen arvo on aina sen sisällössä. Ja tekijän voimassa. Tuskin Stefan Lindforsin kansainvälinen maine olisi Guggenheimilla rakentunut. Sen paremmin kuin Osmo Rauhalankaan, joka nyt on asettunut museohankkeen puolelle.

……………………………………………………………

ARVOSTELIJAN ON SYYTÄ ESITTÄÄ jotain mielipiteidensä vastapainoksi. Onko taiteen tehtävä kerätä turisteja Helsinkiin? Vai onko se aivan jotain muuta? Seuraavassa postauksessa naurettavan yksinkertainen esimerkki ihan toisesta todellisuudesta.

Maitomaaottelu Suomen pienimmässä museossa

Juuri saamani lehdistötiedotteen mukaan Suomen pienin museo iskee kesän suurnäyttelyitä ja megajättitapahtumia vastaan teemalla Maitomaaottelu – Mjölkkamppen. Taitelija Jyrki Nisosen veistos on ottanut suvereenisti haltuun koko Maitolaiturimuseon. Ja vähän enemmänkin. Museo löytyy osoitteesta Velaatantie 550 (n. 50 km Tampereelta pohjoiseen vanhaa Teiskontietä 338).

Maitomaaottelu - Mjölkkamppen, Jyrki Nisonen 2010

Maitolaiturimuseon Yli-intendentti Timo Malmi kiteyttää tiedotteessaan: ”Lehmän tila on kansakunnan tila: keltaiset laput korvissa, oma nimi on numerosarja.” Näyttelyn idea lähti Malmin mukaan päämisterin maitoboikotista: ”Maitomaaottelu – Mjölkkampen -teos ottaa kantaa pääministerin käynnistämään keskusteluun oikeasta, juotavasta maidosta. Voiko Suomessa ostaa ja nauttia ruotsalaista maitoa, virolaista, venäläistä, somalilaista? Muuttuuko maidon maku ruotsalaisen apilan syönnin seurauksena? Onko lehmillä kansallistunne? Sallivatko kotimaiset lehmät, että ulkomaalaiset juovat heidän maitoaan? Tilateos Maitomaaottelu-Mjölkkampen  pohtii onko mahdollista yhdistää eri kansakuntien tuottamat elämän eliksiirit.

Pääministeri boikotoi ruotsalaista maitoa, vaikka ruotsalainen maito pelasti Suomen sotalapset. Vuosisatojen kuluessa Ruotsi on ollut Suomelle ikkuna Eurooppaan ja ensimmäinen askel kansainvälisyyden ja sivistyksen tiellä. Voisiko ajatella, että ruotsalaista maitoa juomalla suomalainen yhä viisastuisi ja vahvistuisi, luukato ja puute poistuisi.

Suomalainen lehmä on suomalaisen kulttuurin symboli. Kun vaeltavat esi-isämme vihdoin pysähtyivät, uusi tulevaisuus perustui lehmään ja maanviljelyyn. Suomalainen lehmä on Suomen suunnannäyttäjä. Sota-ajan suomalaiselle hevoselle on pystytetty patsas, mutta suomalainen lehmä on niin sodan kuin rauhan oloissa taannut vitamiinit ja muut vaikuttavat aineet kasvavan nuorison voimajuomaksi.”

…………………………………………………………………………………………………………

Annetaan viimeiset rivit runoilijalle. Vilja-Tuulia Huotarisen hieno kokoelma ILOISEN LEHMÄN RUNOT ilmestyi 2009. Huotarinen näyttää miten hallitusti runokirja voi olla kokonaisuus ja toteuttaa draaman kaarta. Valitsemani teksti on viimeisestä sikermästä jossa jo solmitaan lankoja ja tehdän teemojen synteesiä:

”Kuningattaren selkä oli valkoinen kuin ensilumi, / tähdet hehkuivat otsassa ja lavoissa. / Putoan polvilleni kaipuusta. / Se mikä minut nostaa on Kuningattaren käsky, / säälimätön ja siksi täynnä lohtua. / Kun Kuningatar antaa maitoa puhutaan elämänjanosta, / siitä mitä ei voi hallita:

ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi käskeä voi pyytää / ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi kätkeä / täytyy pyytää lisää, jaksaakseen

Kuningattaren ääni kaikuu tyhjässä navetassa / läpi aikojen ajetun kellokkaan kutsu, / minä menen vaikka seinien läpi / jos se on hyvä joka minua johtaa.”

Töitä kuvien ja kirjainten kanssa

Kokoelmassaan Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) Kari Aronpuro kirjoittaa: ”Arki, / vastapäisen talon / vastapäisessä huoneistossa / hakkaa mies keittiön seinään / uutta eteisenovea. / Vasaran ja taltan äänet / tuskin häiritsevät minua. / Opettelen lukemaan / vanhoja käsialoja, / piirtelen uusia merkkejä, työskentelen / miltei ääneti.”

Teen itsekin työtä miltei ääneti. Vain barokkimusiikkia tai Chopinin nocturneja Brigitte Engererin soittamana. En väitä mielimusiikikseni, mutta kirjoittaminen ei salli taustakseen muutakaan, ehkä joskus Miles Davisia tai Keith Jarrettia.

Sauli Iso-Lähteenmäki: Beyond here lies nothing, 2009

Seinän takana työskentelee yhtä hiljaisesti kuvataiteilija kuparilaattansa ylle kumartuneena tai vedosprässiään käyttäen. Sauli Iso-Lähteenmäki soveltaa samoja menetelmiä, kuin hänen edeltäjänsä sukupolvia sitten. Itselläni on sentään tietokone, jolla käsikirjoituksen vedokset ja niiden muokkaaminen syntyvät yksinkertaisemmin. Siitä huolimatta ajattelen miten kirjailija ja kuvataiteilija ovat yhä ikiaikaisen käsityöläisperinteen jatkajia. Sanan etymologia on hauskan konkreettinen: käsittäminen (ymmärtäminen, oivallus) on jonkin tavoittamista käsiinsä, kiinni saamista.

Aronpuron runossa opetellaan lukemaan vanhoja käsialoja ja piirellään uusia merkkejä. Pidän asioista, joissa uutta luodaan ”ikuisen äärellä”, perinteen tiedostaminen auttaa matkalla ennen näkemättömään. Iso-Lähteenmäen maalauksellisessa grafiikassa on usein orgaanista, barokkimaiseksi kiertyvää sommittelua tai permutaatiota, jossa kuva-aihio voi jatkua loputtomiin. Töiden mittakaava saattaa vaihdella jäälakeudelta öisen puutarhan yksittäiseen kasviin.

Sauli Iso-Lähteenmäen teos Eden rakentuu galleria Himmelblaun avajaisiin.

Innostuksen ja kärsivällisyyden yhdistelmä lienee hyväksi sekä kirjainten, että kuvien kanssa työskennellessä. Seurasin syksyn- ja talven mittaan miten naapuri rakensi tulevaa näyttelyään kuva kuvalta: kaivertaen, syövyttäen, hioen, hyläten ja yhä uudelleen vedostaen. Käsitykset ja oivallukset kiteytyvät Iso-Lähteenmäen Grafiikkaa -näyttelyyn galleria Himmelblaussa Tampereella 2.4. – 9.5. 2010.

Muutama viimeaikainen näyttely Tampereella on ilahduttanut tarjoamalla odotuksia enemmän: Noomi Ljungel ja Anne Vatén galleria Rajatilassa: raikkaita kuvaa ja sanaa yhdistäviä teoksia. Vuoden lehtikuvat galleria TR1:ssä on kiinostavampi kuin vuosiin, bonuksena Hannu Kähösen muotoilua. Myös H.R.Giger Tampereen taidemuseossa yllätti, vaikka en varsinaisesti Alien- tai hirviöestetiikaa diggailekaan. Täydellinen näkemyksilleen antautuminen tekee aina vaikutuksen. Puolalainen Wilhelm Sasnal on kovassa kansainvälisessä nosteessa, näyttely Sara Hildenillä 30.4. saakka, suosittelen.

INNOSTAVIA PÄÄSIÄISEN PYHIÄ! Edellisessä jutussa lupaamani linnut ja lampaat seuraavaan postaukseen.