Duuneja Jumalan hirttosilmukassa

Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta kävi korskeaksi ja alkoi rakentaa Babelin tornia. Moista julkeutta ei Jumala kauan katsellut vaan sekoitti ihmisten mielet ja kielet. Tarvittiin tuhansia ja tuhansia vuosia, uudet profeetat ja uusi Jumala, jotta ihmiskunta saataisiin jälleen kommunikoimaan keskenään ajasta ja paikasta riippumatta: ”Connecting people” ja ”On line”.

Jumala (tai vastakkaisen puolen edustaja) lähetti uusiksi profeetoikseen ensin vähäisempiä, sitten Steve Jobsin, Bill Gatesin ja Mark Zuckerbergin. Keskuuteemme kehittyi kaksi suurta uskontoa: toinen sai tunnuksekseen Omenan, toinen halusi avata ikuisuuden Ikkunat. Liityin ison Omenan seuraajaksi heti ensimmäisten joukossa. Uskoin ”Desktop publishingiin”, maksoin ”Kottaraispöntöstä” ja tulostimesta 10.000 silloista markkaa ja luotin, että se valaisisi oman ja opetuslasteni tien tulevaisuuteen.

Niin kävi. Rahaa tuli ja meni – yhä uusia näyttöjä, keskusmuisteja, tulostimia, liittimiä, kovalevyjä, kilotavuja ja gigabittejä, kannettavia ja taskussa kulkevia, ohjelmia, päivityksiä ja käyttöjärjestelmiä. Viimein halusin valita elämääni oman ja uuden tien, mutta Omenasta en voinut luopua. Kaikki työni edellytykset ja yhteydet katkeaisivat.

Kaikilla uskonnoilla on haittansa, hyötynsä ja hintansa. Ja niistä luopuminen on tehty äärimmäisen vaikeaksi. Iso Omena on johtava toimija menetelmissä, joissa käyttäjiltä kerätään mahdollisimman paljon kapitaalia. Laitteisiin ja ohjelmistoihin on sisäänrakennettuja sovelluksia, jotka pakottavat uskovat säännöllisiin uhrauksiin.

Edward Hopper: Office at Night (1940)

Niin on kaikkialla. Kodinkoneet käyvät yhä lyhytikäisemmiksi, ei autollakaan loputtomiin ajeta. Ero on siinä, että Omenan toiminta käy yhä häikäilemättömämmäksi. Stoori on pitkä, tähän vain kaksi esimerkkiä. Edellisestä koneesta ”paloi” virtapiuha. Uutta et enää saa. Yksi käytetty löytyi Hollannista. No, kone piti kohta vaihtaa uusien ongelmien vuoksi. 

Pari viikkoa sitten työkoneeni lähti aivan omille teilleen. Syyksi paljastui ”hajonnut” näppis, joka suolsi virheellisiä komentoja. Uusi ei tietenkään enää toiminut entisen käyttöjärjestelmäni kanssa. Tukeni ”MacHelp-Mika” kyseli mitä tehdään, kun 5-6 vuoden ikäiseen koneeseeni ei voi enää asentaa uutta päivitystä – se hidastuisi powerin puutteessa tahmeaksi kuin muurahainen hunajassa.

Ratkaisu oli työnäyttööni kytkettävä kannettava. Se on helppo napata mukaan, kun kirjoitan tulevan joulukuun Ateenassa kirjailijaliiton residenssissä. Omena osaa hinnoitella, pakollisine lisälaitteineen ja ohjelmineen (vanhat ei tietty pelaa uudessa käyttiksessä) kovan paketin hinnaksi tulee 2500 eur. Mikan lasku päivityksistä, vanhojen tiedostojen siirroista ja asennuspaketista on maltillisempi, 388 eur. Kahdennentoista koneeni ja nykyisen työvälineeni hinnaksi käy kirjailijan tuloille hengästyttävät liki kolme tonnia.

Mitäs tahdon tällä sanoa? Tuskin ainakaan, että ennen oli paremmin. Tekstiduuni kaikkineen ja toimivat yhteydet ovat kirjailijantyöni edellytys – ei pääasiassa toisiin ihmisiin, mutta myös nettiverkon arkistoihin: kuviin, filmimateriaaleihin, karttapalveluihin ja ties mihin, vaikkapa uuden romaanini toiseen maailmansotaan ja Franchettin palatsiin Venetsiassa vuonna 1951.

Kaikki edellä kuvattu säätö viivästytti blogin päivitystä – ja muutakin. Nyt homman pitäisi pelata. Hain uuden koneeni taustakuvaksi Edward Hopperin maalauksen vuodelta 1953: ”Office in a small city”. Se kannustaa minua oleellisen äärelle. Teknologista huolimatta. Tai juuri sen tähden.

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

2. Millaiset isät arvostavat naisten kirjoittamaa – vieläpä novelleja

………………………………….

Apua! Olen jäänyt vangiksi valaan vatsaan

Apple julkaisi Macintosh 128K tietokoneensa tammikuussa 1984. Vuoden kuluttua hankin edellisen elämäni toimistoon ensimmäisen ”kottaraispöntön”. Koneiden kapasiteetti parani – ja kun muut alan yritykset olivat hitaassa Hämeessä vasta toimeen tarttumassa, olin jo hommannut tietokoneen jokaisen työntekijän käyttöön.

Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media
Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media

Nyt olen havahtunut siihen, että 30 vuotta päivittäistä yhteiselämää tietokoneiden kanssa on johtanut vakavaan addiktioon. Unen ja valveen rajamailla huomaan miten mielikuvat ketjuuntuvat ja liikun eteenpäin kuvitteellisin klikkauksin.

Verkottuminen on omillaan työskentelevälle siunaus ja samalla saatanasta. Keskittymiskykyni on heikentynyt. SOS-mediaa pitää kurkkia liian usein. Hakiessani kirjoittamisen lähdetietoja, jään selaamaan kaikkea muuta mielenkiintoiseksi kokemaani. Ajankäytölle on vaikea vetää relevantteja rajoja.

Yksinäisyys on kirjailijan työn kirous ja edellytys. Ihmissuhteiden kirjo kuihtuu ja ajatukset kulkevat fiktiivisessä todellisuudessa. Mutta tätä minä olen halunnut. Pohdin paradoksia yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä kirjoittaessani kollaasiteostani Babel. Tunsin olevani toisessa todellisuudessa, valaan vatsassa kaikkien kaltaisteni kanssa. Säkeet tulevat Babelin teksteistä 230 – 234:

”Teemme matkaa valaan vatsaan, lihan lämmin hämärä tuo turvaa, ehkä meri ulkona on rannaton, ehkä ohitsemme ui toinen lihapalatsi, kolmas ja neljäs – loputtomiin.

Valaiden uni on katkonaista, ne torkahtelevat vain, vajoavat pinnan alle noustakseen taas hengittämään. Happi riittää, meitä suojaa elävä panssari ja kaikkialla tuntuu mätänevien krillien tuoksu, joita valas siilaa sisäänsä kymmeniä miljoonia joka päivä.

Suoliston sokkeloihin ei ole asennettu valvontakameroita, sinä vastaat teoistasi täällä itse – kukin itsestään. Ehkä tunnistat pimeydessä tutut kasvot kumartuneena näyttöpäätteen himmeän hehkun ylle, aiot kysyä jotain, mutta vastauksen pelossa jätät sikseen.

Täällä kumajaa sydämen raskas kirkonkello, elämän punainen öljy virtaa verisuonimetsässä, solut palavat hitaalla liekillä ja hengitysilman urkupatsaat pärskyvät pilviin saakka. Traanikerroksen takana, toisessa todellisuudessa antennit haravoivat taivaan kaistoja, avaruus sähköttää bittejä kaipuun katedraaleihin joissa ylevä ja esteettinen sekoittuu turhaan ja tarpeettomaan.

Pimeyden lämmössä haet lohtua, valaan vatsassa näyttöpääte valaisee kasvosi ja olet sivujesi ja selaustesi keskipisteeksi kutistunut. Verkkojen välisistä yhteyksistä ja hakukoneista huolimatta varmaa on vain, että yksi kysymys jää vastaamatta. Miten meidän kaikkien käy?”

………………………

Ekstralinkki kertoo mikä ihmisen aivoja muuttaa: ”Adolf Hitlerin aivot”

………………………

Kuinka kaivaa oma hautansa?

Talous ja markkinointi on jäänyt blogissani syrjään. Tehdään kerrankin poikkeus. Nokian viestintäponnistukset ovat olleet harvinaisen epäonnistuneita koko yhtiön toiminnan ajan. Tekniset innovaatiot takasivat Nokian menestyksen, mutta eivät ole riittäneet enää vuosikausiin.

Markkinajohtajakin saa hautansa kaivettua kymmenessä vuodessa. Todisteeksi viestinnän harhapoluista käy ote esseestäni Paluu elävien pariin. (MotMot vuosikirja, wsoy 2001)

Lumia 900 mainontaa, kesäkuu 2012.

”TEE LÄPIMURTO. Tee vähemmän töitä ja saa enemmän aikaan. Kirjoita Word-dokumentti taksissa palaverin jälkeen ja lähetä se sähköpostilla. Tarkista sähköpostisi lentokentällä ja katso kalvoesitys. Työskentele taulukkolaskentaohjelmalla junassa matkalla töihin. Tarkista tuotteen saatavuus yrityksen internetsivustolta. Lähetä muutama faksi ja soita puhelu. Ota ajasta enemmän irti ja tee ajansäästöstä hauskempaa. Nokia Communikatorissa on myös neljä peliä.

Ettei vain tulisi Communikatorin käyttäjälle tunnetta, että vapaus on sen hirttoköyden mittainen, joka on oman kaulan ja työnantajan vaatimusten välillä. En voi välttyä tunteelta, että aikamme mainostekstit naurattavat makeasti muutaman vuoden kuluttua.”

Mitä tekee Nokia tänään? Pipa on vieläkin kireämmällä ja leluja entistä vähemmän. Puhelin näyttää työpisteeltä. ”Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän.” Elämä ja puhelimen tärkein myyntiargumentti on vain loputonta työtä, kiitos evankelisluterilaisen moraalikäsityksen.

Kuvan mainoksen toteutus on ankea, päälle liimatun oloinen ja harrastelijamaisen kömpelö. Lumia 900 on ymmärtääkseni käypä puhelin. Sitä vain ei halua kukaan ja mainos karkottaa viimeisetkin uskolliset.

Entä kilpailija? iPhonen omat mainokset ovat itsetietoisen tyylikkäitä ja muutamaan hyvään ominaisuuteen keskittyviä. Visuaalisen ilmeen sukunäköisyys koko tuoteperheessä on niin tiukka, että viestin ohittaessaankin mielessä vilahtaa: siinä oli taas Applen mainos.

Kaupallisessa kilpailussa ei menesty paras, vaan halutuin. Nokia on kaivanut oman hautansa ja rautalangasta väännetyissä mainoksissa näyttää siltä, että puhelimet lasketaan sinne hyvin pian. Kepeät mullat! Homman hyvä puoli on, että pirstoutunut jättiläinen synnyttää runsaasti uutta elämää ja kasvupotentiaalia.