Puiden graafisuus, raha ja muita tärkeitä asioita

Muutama rivi ennen kuin päästään kuvaan ja sanaan. Valmisteilla oleva laki taidehallinnon uudistuksesta on vielä pahasti levällään. Lukiessani taidetoimikunnan esityslistoja tunnen itseni välillä tyhmäksi. Totta, mutta syy ei ole täällä maakunnallisella tasolla, vaan ristiriitaisessa informaatiossa, jota tulee ”pääkallonpaikalta” useista eri lähteistä.

Kaksi esimerkkiä: Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää Kankaanpään taidekoulun ja Lahden taideinstituutin lakkauttamista. Syy: liian pienet ja korkeakouluyhteisöstä erillään olevat yksiköt.

Sauli Iso-Lähteenmäki, Luontokirja 2011

Taidetoimikuntien lukumäärää ollaan supistamassa (ehkä) ja niiden vertaisarviointiin perustuva päätöksentekovalta valtionavustusten jaossa ollaan siirtämässä valtakunnalliselle tasolle (ehkä). Kumpaakin ajatusta leimaa taiteen ja kulttuurin päätäntävallan entistä suurempi virkamiesmäisyys ja ”helsinkikeskeisyys”.

Viestini siis puolustaa alueellista päätöksentekovaltaa ja asiantuntemusta. Taide ei ole pykäliä ja numeroita, vaan sisältöä, joka tunnetaan parhaiten siellä missä sitä tehdään.

Hesari teki kaksi näyttävää juttua taidetoimikuntien jakamista apurahoista (9. ja 11.12.) Ensimmäisessä kritisoitiin sitä, että keskimääräinen apuraha ei jakaannu suuruudeltaan tasa-arvoisesti. Muuten jutut olivat hyvin positiivisia ja vailla edellisen, Kuukausiliitteen artikkelin provosointia.

Hesarin jälkimmäisessä artikkelissa taidetoimikuntien rahoittamat taiteilijat esitettiin ahkerina puurtajina. Pirkanmaan taidetoimikunnassa ollaan ylpeitä maakunnan taiteilijoista ja apurahan saajat ovat taiteenalansa kentässä vakuuttavia tekijöitä.

Olemme siis päässeet jutun kuvaan ja sanaan. Kuvituksena on kuvataiteen puolivuotisen työskentelyapurahan saaneen Sauli Iso-Lähteenmäen teos Luontokirja (syväpainovedos ja öljy puulle 2011).

Runon tarjoaa Kristiina Wallin, joka sai kirjallisuuden kokovuotisen työskentelyapurahan. Tämä lienee tekstin ”maailman-ensi-ilta” sillä Wallinin kokoelma Kaikki metrit ja puut ilmestyy helmikuussa 2012.

Tutkielmia ruumiista 2

Solmuja ja kankaita

Ruumiinsa voi sitoa monella tavalla. Ehkä kauneinta on verhoutua silkkiin tai villaan, lampaanhajuiseen karheaan. Raajat voi pakottaa liikkeeseen, joka on jatkuvaa kukkaan puhkeamista, kohoamista. Iho on valkoinen, hedelmän maitomainen sisus. Katso: nyrkin sisässä on toisenlainen maailma, typistetyt jalkaterät, lasten räpistelevät kädet. Suu toistaa liikkeiden kaikua kuin mantraa, mutta mikään rukous ei ole riittävä. Sana ei muutu lihaksi täällä, ei tässä valossa, jonka ikkunoiden heijastus kertaa tuhannesti ja vielä. Vieläkään en usko ajan lineaariseen muotoon, en kuutioiden muotoon, muodon järkähtämättömään päättäväisyyteen.

Pysyvää on: kontrastinen valo, puiden graafisuus ja veteen unohtunut laituri, sen hidas hajoaminen.

………………………………………….

Kaikki Pirkanmaan taidetoimikunnan taidealakohtaiset apurahat täällä.

HUOM! Niille joita taidehalinnon uudistuksen tila kiinostaa tarkemmin: Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajan Pertti Timosen artikkeli Aamulehdessä 20.12. luettavissa täältä.

Terveiset kirjaston viinikellarista!

Mieleeni jäi vuoden vaihteessa Kirjailija -lehden juttu, jossa Kristiina Wallin pohti unelmaduuniaan. Josko hänellä olisi pieni nakkikoppi, jossa voisi harjoittaa kirjailijan ammatin lisäksi hänen toista työtään, kirjansidontaa. Kopin katolla voisi lukea: Nakkeja ja Sidontaa. Hauska ajatus, yksinäisen työn vastapainoksi saisi myös sosiaalisia kontakteja. Mietin omaa unelmaani ja muistin, että olin jo kirjoittanut sen romaaniini Saat toivoa kolmesti. Olen aina haaveillut viettäväni talven kylmän sydämen kirjaston viinikellarissa. Ja mikä ettei, kyllä siellä kesälläkin sadeviikko vierähtäisi.

Kuvamanipulaatio: Nicholson, Dunaway ja kirjaston viinikellari.

Käännyn väärästä risteyksestä. Hetkessä olen hukassa. Soratie käy kinttupoluksi ja päädyn taloröttelön pihaan. Mikä lie kummituskartano. Pitäisi palata heti. Kävelen kuistille ja avaan oven. Olen uskonut kirjastoon kasatun viinikellarin olevan hullujen haavetta. Astun outoon tilaan kuin Solarista kiertävään avaruusalukseen. Pölyisten hyllyjen puristuksessa odottaa lepotuoli, jonka lukulampun keltainen kehä on vanginnut paikoilleen. Sen lämmin syli kutsuu minua.

Ovi loksahtaa lukkoon takanani. Kuljetan kättäni kirjojen selkämyksillä: Brodsky, Calvino, Carver, Coetzee, Moravia, Munro, Mann… olkoon, Kuolema Venetsiassa ei kiinnosta tänään. Valitsen viinihyllystä Argentiinan muhevaa Malbecia, ja seuraksi satunnaisen runon. Huokaisen tuolissani – luotan sattuman voimaan ja avaan Sirkka T:n kirjan: ”Hyvä ystävä, siteeraan heti aluksi erästä runoilijaa: täällä sinä et ole dosentti, täällä sinä olet kylässä. Vieraita me olemme todella näissä elämän juhlissa. Toivon, että et sinä, kuten useimmat, sorru tavanomaisuuteen ja kuvittele, että minä olen vetäytynyt, kuten he asian ilmaisevat.”

Heitän mielestä muut daamit, kun käsiini osuu kirjan kuva, josta katsoo Faye Dunaway. Himoitessani häntä Chinatownin aikaan, pimeän elokuvateatterin välähtelevässä valossa, olin kuin vauhko Vincent, ja olisin leikannut vasemman korvalehteni yhdestä suudelmasta. Täällä toiveet käyvät vihdoin toteen – Faye karkaa kirjasta ja lupaa hieroa kipeää niskaani. Kiroan vanhan kouluni, jossa luettiin latinaa, saksaa ja ruotsia. Mitään niistä en osaa. Mutta mitä me sanoilla teemme. Viereisessä huoneessa odottaa vuode.

Minulla on kirjoja, nainen ja viiniä. Mietin, onko sanojen järjestys oikea, puuttuuko minulta mitään? Ja niin kuin raha ei ole köyhiä varten, he hukkaavat sen… samoin tyytyväisyys saa onnen katoamaan. Palaan viinin ja kirjojen pariin. Uskon aikakoneeseen ja syöksyn sisään taidekirjojen kuviin. Giandomenico Tiepolo vie minut Venetsian karnevaaliin ja rakkauden kaaokseen. Kohtaan kaunottaren, joka on maalannut kauneuspilkun lähelle silmänurkkaansa osoittaakseen minulle miten intohimoinen hän on.

Etsiessäni meille kunnon Chiantia, hyllystä tipahtaa Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja. Minun on pakko lukea kaksi novellia niiltä sijoiltani, koska en malta lopettaa. Pelkään, että joudun palaamaan paratiisistani ja päädyn takaisin mielikuvituksettomuuden mielettömään maailmaan. Loikkaan takaisin lepotuoliini Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan kanssa. Luen yhden lauseen ja panen toivoni siihen: ”Joinakin hetkinä tyhjä elossaolon tunne muuttuu positiiviseksi voimaksi.”

Ahmin kaikkea kerralla liikaa. Haen hyllystä Yoshida Kenkon Joutilaan mietteet. Hän on viisas ja huumorintajuinen mies, liki seitsemänsataa vuotta minua vanhempi. On nulikkamaista, että alan kiistellä hänen kanssaan kirjakääröjen säilytystavan estetiikasta: pitäisikö ne asettaa pajusta punotulle hyllylle pitkittäin vai poikittain? Lopulta kävelen kirjan kansien välistä suoraan hänen huoneeseensa. Riisipaperisermit on vedetty sivuun ja ikkunan takana kasvaa kirsikkapuu.

Toisesta todellisuudesta erottuu ääniä. Minua etsitään. Ehkä tehtävään on haalittu joku viskinpolttama palkkionmetsästäjä Peckinpahin elokuvasta, koska hän ampuu kyselemättä lukitun oven läpi niin, että säleet sinkoilevat ympäriinsä.

Ei hätää. Minä olen poissa, enkä aio palata.

VarjoFinlandian kirjalista

Joulua odottavassa Ateenassa minut tavoitti tällainenkin tieto: romaanini Marilynin hiuspinni on valittu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen Ajan Varjo-Finlandia -listalle. Jutun blogiin kirjaaminen on ”kissanhännän nostoa”, mutta ei yksin sitä.

Aleksandras -kadun joulukauppa, Ateena 6.12.09

Lista kannattaa katsoa, sieltä löytyy lukuvinkkejä ja erinomaisia valintoja vaikka lahjapaperiin kääräistäväksi. Tein syksyllä blogiin jutun Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Omaperäinen kirja sai kaikkialla hyvät arviot ja ihmettelin kovasti, kun sitä ei nostettu ”viralliseksi” Finlandia-ehdokkaaksi.

Sanojen ajan listalla on myös lyriikan kärkeä ja rikasta fantasiaa: esimerkiksi Kristiina Wallinin ja Jyrki Vainosen kirjat. Maritta Lintusen romaani on tulossa lukulistalleni… Claes Andersson kiinnostaa… Hienoja valintoja aivan kaikki. On ilahduttavaa yltää näin hienoon seuraan!