Kai muistatte, mitä Hohdon hullu kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Stanley Kubrick ohjasi Stephen Kingin romaaniin perustuvan elokuvansa Hohto, vuonna 1980. Jack Nicholsonin näyttelijäpersoonaan kulminoituva leffa lienee saanut televisiossa eniten uusintoja.

Elokuva on kiteytynyt kliseeksi Nicholsonin virnistyksineen. Ja mikäpä siinä, kliseet ovat taustoiltaan kiinnostavia, eikä vastaavaan moni kokonaisuus kykene. Hohto tulee jälleen Teemalta lauantai-illan uusintana tänään 28.3. Hesarin kriitikko arvottaa elokuvaa neljällä tähdellä.

Olen väittänyt, että 365 runon kokoelmani Babel (2013) päivittää maailmantilanteen luomisesta tuleviin päiviin saakka, joten on selvää, että Kubrikin elokuva löytyy tekstien rihmastosta. Kuten kaikki, minkä kuvitella saattaa. Tässä teksti nro 313. Kai muistatte, mitä maaninen kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Overlook-hotelli hakee talveksi uutta talonmiestä, entinen tappoi

perheensä ja ampui itsensä. Jack T. Ottaa paikan, elokuvan kirjailija

tarvitsee työrauhaa ja aution hotellin hiljaisuutta.

Seuraa hitaasti kehittyvää kauhua: Jackin poika kiitää käytäviä

polkuautollaan. Kuolleet kaksostytöt pyytävät häntä kanssaan

ikuiseen leikkiin, pojan suussa asuu mielikuvituskaveri ja hänellä

on kyky hohtaa – hän aistii pahan, häntä varoitetaan huoneesta 237.

Jack kirjoittaa kuumeisesti, aistii olemattomia ja sulkeutuu oman

yksinäisyytensä selliin. Lumimyrskyn mukana saapuu pimeys ja

sillä on kyydissä vielä synkempi pimeä. Murhaajaksi muuttunut

Jack alkaa jahdata vaimoaan ja poikaansa kirveen kanssa.

Työpöydän paperipinkassa viiden sanan lause toistuu toistumistaan:

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

…………………………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa. Elokuvaa ja kirjallisuutta otsikolla ”Hyvikset ja pahikset”.

Terveiset kirjaston viinikellarista!

Mieleeni jäi vuoden vaihteessa Kirjailija -lehden juttu, jossa Kristiina Wallin pohti unelmaduuniaan. Josko hänellä olisi pieni nakkikoppi, jossa voisi harjoittaa kirjailijan ammatin lisäksi hänen toista työtään, kirjansidontaa. Kopin katolla voisi lukea: Nakkeja ja Sidontaa. Hauska ajatus, yksinäisen työn vastapainoksi saisi myös sosiaalisia kontakteja. Mietin omaa unelmaani ja muistin, että olin jo kirjoittanut sen romaaniini Saat toivoa kolmesti. Olen aina haaveillut viettäväni talven kylmän sydämen kirjaston viinikellarissa. Ja mikä ettei, kyllä siellä kesälläkin sadeviikko vierähtäisi.

Kuvamanipulaatio: Nicholson, Dunaway ja kirjaston viinikellari.

Käännyn väärästä risteyksestä. Hetkessä olen hukassa. Soratie käy kinttupoluksi ja päädyn taloröttelön pihaan. Mikä lie kummituskartano. Pitäisi palata heti. Kävelen kuistille ja avaan oven. Olen uskonut kirjastoon kasatun viinikellarin olevan hullujen haavetta. Astun outoon tilaan kuin Solarista kiertävään avaruusalukseen. Pölyisten hyllyjen puristuksessa odottaa lepotuoli, jonka lukulampun keltainen kehä on vanginnut paikoilleen. Sen lämmin syli kutsuu minua.

Ovi loksahtaa lukkoon takanani. Kuljetan kättäni kirjojen selkämyksillä: Brodsky, Calvino, Carver, Coetzee, Moravia, Munro, Mann… olkoon, Kuolema Venetsiassa ei kiinnosta tänään. Valitsen viinihyllystä Argentiinan muhevaa Malbecia, ja seuraksi satunnaisen runon. Huokaisen tuolissani – luotan sattuman voimaan ja avaan Sirkka T:n kirjan: ”Hyvä ystävä, siteeraan heti aluksi erästä runoilijaa: täällä sinä et ole dosentti, täällä sinä olet kylässä. Vieraita me olemme todella näissä elämän juhlissa. Toivon, että et sinä, kuten useimmat, sorru tavanomaisuuteen ja kuvittele, että minä olen vetäytynyt, kuten he asian ilmaisevat.”

Heitän mielestä muut daamit, kun käsiini osuu kirjan kuva, josta katsoo Faye Dunaway. Himoitessani häntä Chinatownin aikaan, pimeän elokuvateatterin välähtelevässä valossa, olin kuin vauhko Vincent, ja olisin leikannut vasemman korvalehteni yhdestä suudelmasta. Täällä toiveet käyvät vihdoin toteen – Faye karkaa kirjasta ja lupaa hieroa kipeää niskaani. Kiroan vanhan kouluni, jossa luettiin latinaa, saksaa ja ruotsia. Mitään niistä en osaa. Mutta mitä me sanoilla teemme. Viereisessä huoneessa odottaa vuode.

Minulla on kirjoja, nainen ja viiniä. Mietin, onko sanojen järjestys oikea, puuttuuko minulta mitään? Ja niin kuin raha ei ole köyhiä varten, he hukkaavat sen… samoin tyytyväisyys saa onnen katoamaan. Palaan viinin ja kirjojen pariin. Uskon aikakoneeseen ja syöksyn sisään taidekirjojen kuviin. Giandomenico Tiepolo vie minut Venetsian karnevaaliin ja rakkauden kaaokseen. Kohtaan kaunottaren, joka on maalannut kauneuspilkun lähelle silmänurkkaansa osoittaakseen minulle miten intohimoinen hän on.

Etsiessäni meille kunnon Chiantia, hyllystä tipahtaa Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja. Minun on pakko lukea kaksi novellia niiltä sijoiltani, koska en malta lopettaa. Pelkään, että joudun palaamaan paratiisistani ja päädyn takaisin mielikuvituksettomuuden mielettömään maailmaan. Loikkaan takaisin lepotuoliini Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan kanssa. Luen yhden lauseen ja panen toivoni siihen: ”Joinakin hetkinä tyhjä elossaolon tunne muuttuu positiiviseksi voimaksi.”

Ahmin kaikkea kerralla liikaa. Haen hyllystä Yoshida Kenkon Joutilaan mietteet. Hän on viisas ja huumorintajuinen mies, liki seitsemänsataa vuotta minua vanhempi. On nulikkamaista, että alan kiistellä hänen kanssaan kirjakääröjen säilytystavan estetiikasta: pitäisikö ne asettaa pajusta punotulle hyllylle pitkittäin vai poikittain? Lopulta kävelen kirjan kansien välistä suoraan hänen huoneeseensa. Riisipaperisermit on vedetty sivuun ja ikkunan takana kasvaa kirsikkapuu.

Toisesta todellisuudesta erottuu ääniä. Minua etsitään. Ehkä tehtävään on haalittu joku viskinpolttama palkkionmetsästäjä Peckinpahin elokuvasta, koska hän ampuu kyselemättä lukitun oven läpi niin, että säleet sinkoilevat ympäriinsä.

Ei hätää. Minä olen poissa, enkä aio palata.