Mieskirjailijat kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan?

Jatkan edellisestä päivityksestä. Tai oikeammin katson taaksepäin. En muistanut kolmen vuoden takaista tekstiä, mutta nostan sen tähän. Sisältö syventää viiime viikkoisen juttuni teemaa.

Muutamia vuosia sitten sain romaanin julkaisun jälkeen lukijapalautetta sähköpostiin: ”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri
Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri

Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa itse luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissaan Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

…………………………………………………

Jutun kuvituksena on Sandro Botticellin maalaus Camilla ja kentauri. Siinä Camilla (Pallas Athene) seisoo kentaurin vierellä kauneuden ja puhtauden kukin koristautuneena. Maalauksessa esiintyvää kentauria on käytetty yleisesti himon symbolina.

Metsälle aikova kentauri on varustautunut nuoliviinellä ja jousella. Camilla on tarttunut tämän hiuksista estääkseen lähdön. Varmemmaksi vakuudeksi hän nojaa kauniiseen, mutta pelottavan kokoiseen kirveeseen. Maalaukseen sisältyy 1400-luvun moraalinen opetus: se kertoo katsojalle miten siveys voittaa himon.

………………………………………………..

Terveiset kirjaston viinikellarista!

Mieleeni jäi vuoden vaihteessa Kirjailija -lehden juttu, jossa Kristiina Wallin pohti unelmaduuniaan. Josko hänellä olisi pieni nakkikoppi, jossa voisi harjoittaa kirjailijan ammatin lisäksi hänen toista työtään, kirjansidontaa. Kopin katolla voisi lukea: Nakkeja ja Sidontaa. Hauska ajatus, yksinäisen työn vastapainoksi saisi myös sosiaalisia kontakteja. Mietin omaa unelmaani ja muistin, että olin jo kirjoittanut sen romaaniini Saat toivoa kolmesti. Olen aina haaveillut viettäväni talven kylmän sydämen kirjaston viinikellarissa. Ja mikä ettei, kyllä siellä kesälläkin sadeviikko vierähtäisi.

Kuvamanipulaatio: Nicholson, Dunaway ja kirjaston viinikellari.

Käännyn väärästä risteyksestä. Hetkessä olen hukassa. Soratie käy kinttupoluksi ja päädyn taloröttelön pihaan. Mikä lie kummituskartano. Pitäisi palata heti. Kävelen kuistille ja avaan oven. Olen uskonut kirjastoon kasatun viinikellarin olevan hullujen haavetta. Astun outoon tilaan kuin Solarista kiertävään avaruusalukseen. Pölyisten hyllyjen puristuksessa odottaa lepotuoli, jonka lukulampun keltainen kehä on vanginnut paikoilleen. Sen lämmin syli kutsuu minua.

Ovi loksahtaa lukkoon takanani. Kuljetan kättäni kirjojen selkämyksillä: Brodsky, Calvino, Carver, Coetzee, Moravia, Munro, Mann… olkoon, Kuolema Venetsiassa ei kiinnosta tänään. Valitsen viinihyllystä Argentiinan muhevaa Malbecia, ja seuraksi satunnaisen runon. Huokaisen tuolissani – luotan sattuman voimaan ja avaan Sirkka T:n kirjan: ”Hyvä ystävä, siteeraan heti aluksi erästä runoilijaa: täällä sinä et ole dosentti, täällä sinä olet kylässä. Vieraita me olemme todella näissä elämän juhlissa. Toivon, että et sinä, kuten useimmat, sorru tavanomaisuuteen ja kuvittele, että minä olen vetäytynyt, kuten he asian ilmaisevat.”

Heitän mielestä muut daamit, kun käsiini osuu kirjan kuva, josta katsoo Faye Dunaway. Himoitessani häntä Chinatownin aikaan, pimeän elokuvateatterin välähtelevässä valossa, olin kuin vauhko Vincent, ja olisin leikannut vasemman korvalehteni yhdestä suudelmasta. Täällä toiveet käyvät vihdoin toteen – Faye karkaa kirjasta ja lupaa hieroa kipeää niskaani. Kiroan vanhan kouluni, jossa luettiin latinaa, saksaa ja ruotsia. Mitään niistä en osaa. Mutta mitä me sanoilla teemme. Viereisessä huoneessa odottaa vuode.

Minulla on kirjoja, nainen ja viiniä. Mietin, onko sanojen järjestys oikea, puuttuuko minulta mitään? Ja niin kuin raha ei ole köyhiä varten, he hukkaavat sen… samoin tyytyväisyys saa onnen katoamaan. Palaan viinin ja kirjojen pariin. Uskon aikakoneeseen ja syöksyn sisään taidekirjojen kuviin. Giandomenico Tiepolo vie minut Venetsian karnevaaliin ja rakkauden kaaokseen. Kohtaan kaunottaren, joka on maalannut kauneuspilkun lähelle silmänurkkaansa osoittaakseen minulle miten intohimoinen hän on.

Etsiessäni meille kunnon Chiantia, hyllystä tipahtaa Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja. Minun on pakko lukea kaksi novellia niiltä sijoiltani, koska en malta lopettaa. Pelkään, että joudun palaamaan paratiisistani ja päädyn takaisin mielikuvituksettomuuden mielettömään maailmaan. Loikkaan takaisin lepotuoliini Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan kanssa. Luen yhden lauseen ja panen toivoni siihen: ”Joinakin hetkinä tyhjä elossaolon tunne muuttuu positiiviseksi voimaksi.”

Ahmin kaikkea kerralla liikaa. Haen hyllystä Yoshida Kenkon Joutilaan mietteet. Hän on viisas ja huumorintajuinen mies, liki seitsemänsataa vuotta minua vanhempi. On nulikkamaista, että alan kiistellä hänen kanssaan kirjakääröjen säilytystavan estetiikasta: pitäisikö ne asettaa pajusta punotulle hyllylle pitkittäin vai poikittain? Lopulta kävelen kirjan kansien välistä suoraan hänen huoneeseensa. Riisipaperisermit on vedetty sivuun ja ikkunan takana kasvaa kirsikkapuu.

Toisesta todellisuudesta erottuu ääniä. Minua etsitään. Ehkä tehtävään on haalittu joku viskinpolttama palkkionmetsästäjä Peckinpahin elokuvasta, koska hän ampuu kyselemättä lukitun oven läpi niin, että säleet sinkoilevat ympäriinsä.

Ei hätää. Minä olen poissa, enkä aio palata.