Sirkka Turkka – runoilijan rouhea muotokuva

Tähti kuuttomassa yössä on Ulla Janhosen julkaisema painotuore teos Sirkka Turkasta (Tammi 2024). ”Monet, lahjakkaimmatkin, häviävät täältä hiljaisesti ja huomaamatta. Kohta heitä ei muista kukaan. Sirkka Turkka jätti jälkeensä runot, mutta millaisen elämän hän eli? Millainen oli ihminen, joka kirjoitti omaperäisiä, vinksahtaneita runoja? Kuka oli tuo kirjallisuuden Finlandialla palkittu runoilija?”

Kansi: Markko Taina, kuva Sakari Majantie

Kirjamarkkinoiden myyntimenestyksiä ovat olleet mediahuomiolla ja julkisuudella silattujen henkilöbrändien tarinat ja ”elämäkerrat”. Nyt ei ole siitä kysymys, vaan jostain syvemmästä ja kaikkia koskettavasta: ”Miten mahtaa jaksaa minun rakas ystäväni, / hän, joka pysyy koossa vain joten kuten / venähtäneiden nappien ja humisevan päänsä varassa. / Voi, hyvin hän voi, tuolla hän / menee, tässä aivan lähellä, koirineen päivineen. / Se murheinen koira, se muuten on minun. / Ja minä olen hän.”

Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä on tietokirja, elämäkerta, kokoelma kiinnostavia fragmentteja, anekdootteja ja elämää. Näiden synteesistä syntyy elämänmakuinen, särmikkään ihmisen kiinnostava muotokuva.

Sirkka Turkka on ollut itselleni yksi merkittävimpiä kirjallisia innoittajia. Juttuni tähän yhteyteen on jäävi, mutta merkittävä. Lainaus Janhosen kirjan sivulta 241: ”Kirjailija Juha Siro kirjoitti Sirkka Turkasta blogissaan Sirkan vielä eläessä. ’Harvinaista kyllä, tässä maassa on muutama elävä runoilija, joka on yhtä lailla kriitikoiden kuin runoja lukevan yleisönkin arvostama. Kun yhtälöön lisätään vielä kirjailijakollegoiden tunnustus, alkavat nimet käydä vähiin.

Juha Siro löysi Sirkan kirjoittamisensa alkuvaiheessa. Sirkka Turkan tekstit ovat inspiroineet hänen työtään, runot ovat olleet kuin kipinöitä ja sytykkeitä kirjoittamiseen. Hänen mielestään Turkan runoissa melodraaman, patetian ja huumorin sekoittuminen on ainutlaatuisen koskettavaa. Sirolla on edelleen aina jokin Sirkka Turkan runokirja yöpöydällään.”

Totta on, yöpöydän pinossa on juuri nyt Turkan kootut vuodelta 2005, johon esipuheen on kirjoittanut Jukka Koskelainen. Teos on ollut jo pitkään loppuunmyyty ja divareistakin saanti sattuman kauppaa. Tammen julkaisema uusi laitos on aivan tuore, esipuheen laatijana Olli Heikkonen. 

Anni Sumari kirjoitti kokoelmassaan Mitta ja määrä (Like 1998) ”Joissakin voima on patoutuneena / ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa. / Toisista voima hioutuu hitaasti esiin / turhan rapautuessa ympäriltä.” Sirkka Turkkaa ja hänen tekstejään voisi pitää voimana, joka on hioutunut esiin elämän myötä. Työpaikkoja toinen toisensa jälkeen, toimistoduuneista Nikkilän mielisairaalan kirjastoon ja hevostallien tallimestariksi.

Kuva, YLE

Ulla Janhosen teos pohjautuu Turkan jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin, päiväkirjoihin, kirjailijan läheisiin ja hänestä innoitusta saaneiden ihmisten vaikutelmiin. Muotokuva on rehellinen ja rouhea. Esikuvaansa kaunistelematon. Kaljottelua ei karsita, ei ihmissuhteiden särmiä. Rakkaus eläimiin on aina läsnä, mutta rakkaan Viski-koiran tappaminen ja siitä kiteytetty runo jäi itselleni mieleen kirjailijan oman kuolemanhakuisuuden järkyttävänä kuvana.

Janhosen teos ei käytä Turkan tekstejä ja turhina kuriositeetteina, vaan tekstilainaukset liittyvät aina oleellisesti tarinakokonaisuuteen: ”Runoilijan turpaahan ei kahdella / tonnilla tukita, kahdella shekillä. / Ja kun satakieli 15. toukokuuta tulee / jälleen von Brüninghausin maille, / se laulaa naksuttaa Engelin keltavalkoisen / navetan katveessa kuin aurinko / kaiket päivät ja valkeat yöt.”

Janhonen on löytänyt Turkan jäämistöstä myös hetken, josta kirjailijan kutsumus on lähtöisin. ”Sirkan jälkeenjääneistä papereista löytyi esitelmä, jonka hän oli pitänyt Lopen kirjallisuusmatineassa 9. joulukuuta 1973. Hän kertoi, että asuessaan Vironkadulla vuokrayksiössä hänelle ’tapahtui yksinäistyminen’ ja hänelle tuli tarve kirjoittaa, kartoittaa kuluvaa hetkeä, elämistään, olemistaan.”

Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä, on poikkeusihmisen mielenkiintoinen muotokuva. Innostava hänen runoutensa tunteville, lopulta kirjallisena teoksena kaikille antoisa ja kiinnostava. Vahva suositus!! Sirkka Turkka kuoli 82-vuotiaana lokakuussa 2021. 17-vuotiaana hän mietti tulevaisuutta päiväkirjassaan: ”Ennen kuolemaa, ihmisen suurta täyttymystä, saan elää vielä suuren ihmeellisen kevään.”

……………………………..

Aiheesta lisää Ekstralinkeissä

1. Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

2. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

……………………………..

Hyvän ja pahan taistelu

Pako viemäriremontin alta on päättynyt. Kotona vesi tulee ja menee, Pyynikin punatiilitehtaan työhuoneen oven avasin ensi kertaa kuukauden poissaolon jälkeen. Rästihommien hoidon ohella tarjoan blogiin luotauksen Italo Calvinon klassikkoromaanista Halkaistu varakreivi.

Jutun syy on selvä. Tammen Keltainen kirjasto täyttää 60 vuotta. Tähän mennessä sarjassa on julkaistu 453 käännöskirjaa, joista 28 tekijälle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Halkaistu varakreivi julkaistiin italiankielisenä laitoksena 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 96. Käännös Jorma Kaparin, julkaisuvuosi 1970.

Tein analyysin Calvinon kirjasta hieman laajempana muutamia vuosia sitten Kiiltomadon kesäklassikko -sarjaan. Aiheeseen sopii palata. Samoin Calvinon kirjoihin. Taidan nostaa myös Herra Palomarin kirjahyllystä yöpöydälle.

Italo Calvino (1923 - 1985)
Italo Calvino (1923 – 1985)

Yhden teeman variaatiot

Italo Calvino (1923 – 1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, onneen, moraaliin, hyvään ja pahaan…

Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkkinä Peter Høegin romaani Nainen ja apina, jossa  kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kipeää puuhun, eikä enää koskaan laskeudu alas.

Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla. Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Kirjailija on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä.

Calvinon proosa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena Tsehovilaisesta kerronnasta. Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”

Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu. Ajan hävittäminen. Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.

Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa

Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä:  ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”

Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, joita kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.

Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ” Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”

Lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.

Tunteiden täyteys ja tylsyys

Emotionaalinen paine kasvaa entisestään kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.

Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Hän ei olisi kyennyt myöskään kestämään suhdetta vain kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Varakreivi Menardosta oli tullut näennäisesti samanlainen kuin hän oli ollut ennen kuin hänet oli halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”

Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut  emotionaalinen pohdinta.

Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuoositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.

Maailman paras romaanin nimi?

Kiireen keskellä kierrätetään viikon eka jutuksi kysymys neljän vuoden takaa. Ja sopiihan se – ihan kirjaimellisesti – näillä pakkasilla.

Vuoden 2010 ensimmäisessä jutussani Raymond Carverista mainitsin kaksi romaanin nimeä (linkki), jotka ovat tarttuneet puhekieleen ja kiteytyneet kliseiksi. Mitättömät nimet eivät sellaiseen kykene. Juttua punnittuamme aloimme ystäväni kanssa pohtia mikä voisi olla maailman paras romaanin nimi. Miten nimetä vuosien tuskainen työ tai kirjoittamisen hurmio? Kuinka kirjan mittaisen filosofian tai huimaavan tarinan voi puristaa yhden sanan – korkeintaan lauseen mittaiseksi.

Kuvamanipulaatio: etuala napattu elokuvasta JOULUTARINA, 2007.

Löytyisikö jostain lista “kaikista” julkaistusta kirjoista? Tuntui epätodennäköiseltä. Rajasimme kysymystä. Muistin Tammen Keltaisen kirjaston, jossa on julkaistu laadukasta käännöskirjallisuutta vuodesta 1954. Nyt jo yli neljäsataa romaania. Nobelilla tai muilla palkinnoilla kruunatut teokset ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan parempia nimiä luulisi löytyvän kymmenittäin. Pääsimme yksimielisyyteen vain yhdestä.

Sarjan nimiluettelo pulputtaa muistoja lukuelämyksistä. Pitää pysyä tiukkana ja keskittyä aluksi latteisiin nimiin. Niitä riittää: Konsulit, Kartano, Rosvot, Neiti, Pirstaleita, Marsut, Jumalan puupalikat, Sattuman kourissa, Vesilaitos, Vesimies ja Vierailija. Numero 360 on turkkilaisen Orhan Pamukin Lumi. Peter Høegin kirjalla Lumen taju on parempi nimi. Høeg oli ensimmäinen pohjoismainen kirjailija, joka kelpuutettiin Keltaiseen. Numero 283 on Kertomuksia yöstä. Loistava kirja, mutta nyt ei ole kyse sisällöstä, vaan nimestä.

Valtaosa on keskinkertaisia: Kunnian kentät, Kimalaisen mettä, Taipumaton tahto, Tuhannen härän vuori, Tartu tilaisuuteen ja Jutun loppu. Hyviin nimiin tuntuu latautuvan jotain outoa. Salaisuus, tai lupaus, joka houkuttaa lukemaan: Sieppari ruispellossa, Kuolema Venetsiassa, Kämmenenkokoisia tarinoita, Niin kauas kuin yötä riittää, Kissan kehto, Teurastamo 5, Simpanssin kauneus tai eleettömän lyhytInho.

Keltaisen käännetyimpiin kuluu Italo Calvino. Yhdeksän kirjaa ja hienoja nimiä, joista yksi on ylitse muiden: Jos talviyönä matkamies. Mieleen nuosee lumimyrskyn saartama  mökki. Purevan yön kelmeä kuutamo ja susilauman ulvonta. Sisällä räiskähtelee takkatuli, jonka raukeassa lämmössä lukija avaa kirjan ja antautuu tarinan imuun.

Itse romaani on metakirja, romaani kirjallisuudesta ja lukijasta. Nerokas erityylisten kirjallisten katkelmien labyrintti. Jos kuvitteellisesta romaanikirjallisuuden roviosta pitäisi pelastaa yksi fiktiivinen kirja, Calvinon romaani olisi omalla listallani vahva ehdokas. Kiteytymä ”kaikesta” kirjallisuudesta. Hauska yksityiskohta on, että kirjan katkelmien otsikoista muodostuu oma ”kertomuksensa”.

Nimien luomien mielikuvien ja sisällön kohtaaminen on vaikeaa. Calvinolta on Keltaisessa kirjastossa julkaistu ohut ja outo kirja, jota luen aina uudelleen. Sillä on arkinen ja vaatimaton nimi: Herra Palomar. Kirja auttaa havainnoimaan ympäröivän maailman aivan uusin silmin.

………………………………………………………..

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies (julk. 1979, suomennos Jorma Kapari)

Jutun kuvamanipulaatio, etuala poimittu elokuvasta Joulutarina (2007)

Maailman paras romaanin nimi?

Vuoden ensimmäisessä jutussani Raymond Carverista mainitsin kaksi romaanin nimeä, jotka ovat tarttuneet puhekieleen ja kiteytyneet kliseiksi. Mitättömät nimet eivät sellaiseen kykene. Juttua punnittuamme aloimme ystäväni kanssa pohtia mikä voisi olla maailman paras romaanin nimi. Miten nimetä vuosien tuskainen työ tai kirjoittamisen hurmio? Kuinka kirjan mittaisen filosofian tai huimaavan tarinan voi puristaa yhden sanan – korkeintaan lauseen mittaiseksi.

Kuvamanipulaatio: etuala napattu elokuvasta JOULUTARINA, 2007.

Löytyisikö jostain lista ”kaikista” julkaistusta kirjoista? Tuntui epätodennäköiseltä. Rajasimme kysymystä. Muistin Tammen Keltaisen kirjaston, jossa on julkaistu laadukasta käännöskirjallisuutta vuodesta 1954. Nyt jo yli neljäsataa romaania. Nobelilla tai muilla palkinnoilla kruunatut teokset ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan parempia nimiä luulisi löytyvän kymmenittäin. Pääsimme yksimielisyyteen vain yhdestä.

Sarjan nimiluettelo pulputtaa muistoja lukuelämyksistä. Pitää pysyä tiukkana ja keskittyä aluksi latteisiin nimiin. Niitä riittää: Konsulit, Kartano, Rosvot, Neiti, Pirstaleita, Marsut, Jumalan puupalikat, Sattuman kourissa, Vesilaitos, Vesimies ja Vierailija. Numero 360 on turkkilaisen Orhan Pamukin Lumi. Peter Høegin kirjalla Lumen taju on parempi nimi. Høeg oli ensimmäinen pohjoismainen kirjailija, joka kelpuutettiin Keltaiseen. Numero 283 on Kertomuksia yöstä. Loistava kirja, mutta nyt ei ole kyse sisällöstä, vaan nimestä.

Valtaosa on keskinkertaisia: Kunnian kentät, Kimalaisen mettä, Taipumaton tahto, Tuhannen härän vuori, Tartu tilaisuuteen ja Jutun loppu. Hyviin nimiin tuntuu latautuvan jotain outoa. Salaisuus, tai lupaus, joka houkuttaa lukemaan: Sieppari ruispellossa, Kuolema Venetsiassa, Kämmenenkokoisia tarinoita, Niin kauas kuin yötä riittää, Kissan kehto, Teurastamo 5, Simpanssin kauneus tai eleettömän lyhyt Inho.

Keltaisen käännetyimpiin kuluu Italo Calvino. Yhdeksän kirjaa ja hienoja nimiä, joista yksi on ylitse muiden: Jos talviyönä matkamies. Mieleen nuosee lumimyrskyn saartama  mökki. Purevan yön kelmeä kuutamo ja susilauman ulvonta. Sisällä räiskähtelee takkatuli, jonka raukeassa lämmössä lukija avaa kirjan ja antautuu tarinan imuun.

Itse romaani on metakirja, romaani kirjallisuudesta ja lukijasta. Nerokas erityylisten kirjallisten katkelmien labyrintti. Jos kuvitteellisesta romaanikirjallisuuden roviosta pitäisi pelastaa yksi fiktiivinen kirja, Calvinon romaani olisi omalla listallani vahva ehdokas. Kiteytymä ”kaikesta” kirjallisuudesta. Hauska yksityiskohta on, että kirjan katkelmien otsikoista muodostuu oma ”kertomuksensa”.

Nimien luomien mielikuvien ja sisällön kohtaaminen on vaikeaa. Calvinolta on Keltaisessa kirjastossa julkaistu ohut ja outo kirja, jota luen aina uudelleen. Sillä on arkinen ja vaatimaton nimi: Herra Palomar. Kirja auttaa havainnoimaan ympäröivän maailman aivan uusin silmin.

LOPUKSI: runoa käsittelevissä postauksissani olen viitannut muutaman kerran Sirkka Turkkaan. Pitänee tehdä hänestä lähiaikoina aivan oma juttunsa.