Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen, päässyt kritiikkeihinkin. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin Parnasson pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

…………………………………………………………………………

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)

6 Replies to “Kirjailijan henkilö on aina fiktiota”

  1. – Koita kestää ! Kirjoittaminen on kirous, tiedetään.

  2. Jos kirjoittaminen ei ihan kirous ole, niin tuskaa ja iloo ainakin.
    Ja tuo huumorilla heitetty juttu… on siinä totta toinen puoli. Ja enemmänkin.

  3. Juha,

    kiitos kun julkaisit tämän täällä! Minulle EI tule Parnassoa. Luin joskus aikaa sitten Arto Virtasen työhuonekirjan, ja samanlaisia juttuja oli siinä.

    Kaipa sitä aattelee kirjoittaja kuin kirjoittajakin, että jos on joskus kirjoittaessaan onnellinen, niin se riittää. Muuten kirjailjuus tuskin olisi mahdollista.

    Ja: kirjailijan ammatti on edelleen, muiden taiteentekijöiden ohessa, niitä kyselyissä arvostetuimpia. Ihmiset eivät tahdokaan vain rahaa? Vai luulevatko ne että kun sen nimi oli lehdessäkin, että kyllä sillä rahaa on?

  4. Ripsalle: kokemukseni mukaan ihmiset luulevat. Rahastakin. Liki kaikkien kirjailijoiden työ on sekalaista silppua, jolla rahoitetaan fiktion kirjoittamista.

    ”Vapaa kirjailija” on outo ilmaisu, jota olen pohtinut pitkään. Jätin yrittäjän elämän toistakymmentä vuotta sitten. Kirjoittamista on rahoitettu entisellä ammattiosaamisella, mutta nyt olen siivonnut muut duunit pois.

    Aikanaan mulla ei olisi ollut mahdollisuutta huolehtia perheestä harjoittamalla kirjailijan ammattia. Nyt se käy, kun lapset on omillaan ja on velaton katto pään päällä. Kaikki kulkee oman tiensä, mulle sattui sopimaan tämmöinen järjestys.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!