Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen, päässyt kritiikkeihinkin. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin Parnasson pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

…………………………………………………………………………

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)

Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

Edellisen postaukseni lupaus lienee lunastettava heti, ettei jää roikkumaan monien muiden tavoin. Palaan kyllä Bosquetiin, kirjalistoihin, kritiikkien tekemisiin ja muihin… Toivottavasti ehdin päivittämään blogia tiuhempaan, kun viimein saan käsiksen pilkut viilattua.

Pohjakuva: Savon Sanomat/Marko Happo. Manipulointi kirjoittajan.

Pohdin ensin, että suurin osa runoilla aloittaneista ja proosaan päätyneistä kirjailijoista jatkaa valitsemallaan tiellä. Tarkemmin ajatellen näin ei ole. Edellisen jutun listasta löytyy Holappa, joka on Finlandiansakin jälkeen rohkeasti tehnyt komeita kokoelmia. Runojen rojalteilla, kuten tiedetään, kirjailija saattaisi elää kitkutella pari viikkoa. Kun Hannu Raittilan proosa ei Finlandian jälkeen vetänyt samaan malliin, hän kirjoitti ”kiukutteluromaanin” Kirjailijaelämää. Vaikka tottahan mies puhui.

Esimerkeissäni vilahti myös Tommi Melender. Esikoiskokoelma Tässäoloa ja unta ilmestyi 1989. Nyttemmin mies on ”älyllistänyt” asennettaan niin, että ilmoittaa pitävänsä romaanin lukijanakin esseistiikkaa läheltä liippaavasta otteesta. Hyvä. Mutta omien esseiden kirjoittajanakin miehellä on tuore ote. Tähän kuitenkin tarjoilen Melenderin esikoisen avausrunon:

”Vietän koti-iltaa / vanhoja levyjä kuunnellen. / Musiikkia joka / niin paljossa sanoo / niin vähän. Joskus / olin toista mieltä. / Kasvamistako? / että osaa laskea yhteen päivät ja vuodet, / vaihtaa ihanteitaan / entisten pettäessä. / Kevyttä itsepetostako? // Kaiuttimen päällä / on joulukaktus, kuihtuva. / Siitä on tullut / äkkiä minua vanhempi.”

Tekstin kanssa on turha tehdä jakoja. Silti olen sitä mieltä, että runoa kirjoittavalla on erityinen suhde kieleen. Lukuisista mahdollisuuksista tähän pari esimerkkiä. Kannattaa lukea Tomi Kontion alkutuotanto. Epäilen, että myös Raakel Liehun kielen rytmi ja briljanssi on runosta kotoisin. Kielellisen kubisminsa jälkeen hän kirjoittaa jälleen uudella vaihteella. (…kyllä, kielelläkin on kuvallinen perspektiivi, jonka voi hajottaa. Suosittelen kokoelmaa Skorpionin sydän 1997)

Lopuksi huumoria ja Jari Tervo. Runoilijan täydellinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa. Useiden runojen tyypit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – tämä runo loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin:

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen / viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite, / joka kertoi, että John Lennon. Aurinko / tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon, / jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven / säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon / puutuneet säteet, grafiikanlehtiä / tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut, / ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän. / Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan. / Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään / soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen / liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo: / karhun vain vatsa murisee. / Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”