Parnasson kritiikki Perjantairunon paikalla

Pistän Perjantairunon paikalle kritiikin uunituoreesta Parnassosta. On siinä hyvään mieleen aihetta kerrakseen. Luin tuon Kristian Blombergin viimeisen virkkeen pariinkin kertaan: ”Se ei ole vain älykäs, se on myös viisas, ja tuossa viisaudessaan se esittää hienon puheenvuoron nykyrunon mahdollisuuksista.”

Kymmenen vuotta funtsittuani ja puolitoista kirjoitettuani tavoittelin Babeliin jotain uutta, sellaista, jota ei ole ennen tässä mitassa toteutettu. Tekstiä kokeilevan runon ja perinteisen estetiikan väliin: 365 runon rihmasto, jolla on draaman kaari. Teos, joka yhdistää paikan, tilan ja ajan. Näen, että pyrkimykseni on saanut vastakaikua.

Parnasso 2/2013

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin  lehden pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

……………………………………………………………………………………………………………………………….

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)

Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

Tein lähdetöitä uutta romaanikäsistä varten. Törmäsin ranskalaiseen Jacques Prévertiin (1900-1977). Mies oli suosittu runoilija ja elokuvakäsikirjoittaja. Juuri hän sanoitti Joseph Kosman sävellyksen Les feuilles mortes – Kuolleet lehdet. Sekä laulun Barbarasta, johon törmäsin netissä seuraavaksi.

Ranskan Brest ja II maailmansodan pommitukset.

Ketjukolari jatkui, kun Parnasson numerosta 1/2010 löytyi Erkki Lyytikäisen juttu otsikolla Muistathan, Barbara? Tekstin ydin on ”tahallisesti” väärin kirjoitettu laulun suomennos. Totta on, että ”suomennos loukkaa törkeästi runoilijan moraalisia tekijänoikeuksia”, kuten Lyytikäinen kirjoittaa. Lauluyhtye Neloset nosti Barbaran listoille Suomessa 1962. Prévert -käännöksestä oli vesitetty sisällötön rakastavaisten kolmiodraama.

Sananlasku neuvoo tuikkaamaan tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Prévertin laulun sanoissa on kuitenkin kyse enemmästä ja syvemmästä. Alkuperäinen teksti on koskettava protesti sodan mielettömyyttä vastaan. Barbara kohtaa satunnaisen tuttavuuden toisen maailmansodan aikaisessa Ranskan Brestissä. Kaupungissa sijaitsi saksalaisten miehittäjien satama ja sukellusvenetukikohta. Kun liittoutuneiden pommilastit alkoivat putoilla, ei kaupungista monta kiveä toisen päälle jäänyt.

Seuraavaksi hain Barbaralle kunnon käännöstä ja törmäsin Jukka Kemppisen blogiin. Päätin luottaa kuusi runokokoelmaa kirjoittaneen informaatio- ja teknologiaoikeuden professorin suomennokseen. Soitin Kirjailijaliiton lakimiehelle ja kysyin mitä laki sanoo blogitekstien lainaamisesta. Asiassa on tulkinnanvaraa, mutta lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että nettiin kirjoittava on ainakin hyvin selkeästi lainauksen mahdollisuudesta tietoinen. Tässä siis suomennos Jacques Prévertin sanoituksesta Barbara.

”Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / ja kävelit, hymyilit, / säteilit, kiilsit, kimmelsit / sateessa. / Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / kun kuljit jossain kadulla, / hymyilit, / ja hymyilin kai itsekin. / Muistathan Barbara, / en ollut kuullut sinusta, / et ollut kuullut minusta, / muistathan, / muistathan kun juuri sinä päivänä, / et unohda, / mies seisoi siellä sateen suojassa / ja huusi nimeäsi näin: / Barbara! / Ja juoksit häntä kohti sateessa / säteilit, kiilsit, kimmelsit, / kun syöksyit hänen syliinsä. / Muistathan, Barbara? / Ja älä tykkää huonoa, / kun tungen elämääsi, tunteisiin. / Ei rakkaus ole kenenkään, / vaan jokaisen, joka lahjoittaa ja saa. / Muistathan, Barbara, / ethän unohda, / siis viisas onnellinen sade, / kasvosi onnelliset, / onnellinen kaupunki! / Kun satoi merellä / ja rannassa / ja valtamerilaivalla. / Oi Barbara! / On sota törkeää, / en tiedä, mihin päädyit / siinä rautaterässateessa, / ja verisateessa, / ja mies joka sulki sinut syliinsä / ja rakasti / on kuollut, kadonnut – tai vielä hengissä? / Voi, Barbara – / taas sataa Brestissä / kuin aina ennnekin, / vain eri tavalla. / Nyt sade pyyhkii merta ja on / niin hirveää ja ankeaa. / Ei se ole myrskykään, / ei rautaa, terästä, / vain pilvet paisuvat / kuin koirat kuolevat / ja katoavat pois, / pois Brestin rannasta / ja mätänevät, kun / poissa on Brest, / josta mitään ei jää.”

Linkki Yves Montandin tulkintaan: http://youtu.be/AW8kS7zjpyU?t=1s

Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

”Postiluukusta tipahti kirja, se tuli hauraalta / ystävältä, kirkkaalta kuin lasi, lujalta / kuin kallio, puuihmiseltä, pehmeästi kuin sammal. / Se tuli suoraan tuuliselta hautausmaalta, / jossa lumi tanssii hurjasti ja yksinään. / Voi, minun ystäväni, niin harvat ja lujat, / vain hakaneulalla kiinni tässä / maailmassa, maailmankaikkeutta kannatellen. / Silmissänne lumikide, ystävänä puu, / te katsotte minua kuin kyynel / tänne talven hämärään.”

Kuva: Jukka Leinonen / Kaleva

Kirjoitin Sirkka Turkasta jo 21.9.09 juttuuni muutaman rivin, mutta lupasin siihen täydennystä. Harvinaista kyllä, tässä maassa on muutama elävä runoilija, joka on yhtälailla kriitikoiden kuin runoja lukevan yleisönkin arvostama. Kun yhtälöön lisätään vielä kirjailijakollegoiden tunnustus, alkavat nimet käydä vähiin.

Esikoisteoksensa Huone avaruudessa (1973) avausrunoon Sirkka Turkka kuvasi nukahtaneen koiran, eivätkä eläimet ole sen koommin hänen kirjoistaan karanneet. Kuolleiden ja kuopattujen tilalle otetaan aina uusia. Finlandian voittaneessa kokoelmassa Tule Takaisin pikku Sheba (1986) kukko rakastuu kenkiin ja joutuu harmikseen kuuntelemaan heti aamusta Yves Montandin laulua. Sirkka Turkalla on ainutlaatuinen kyky sekoittaa vakava ja humoristinen aines keskenään. Samaa runoa lukiessa saattaa itkettää ja naurattaa. Näkökulmanvaihdokset ovat aina yhtä tiheitä ja arvaamattomia.

”Herra, olet luvannut tulla pian, älä viivyttele. / Me jo istutaan täällä koirien kanssa, / ja ne muut, jotka mennä joutaa. / Ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa, / vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma. / Tuli ja ampui meidät alas, / luotia lensi niin ettei edes tiedä. / Oli lahjakas yö ruusuja / rakkautta täynnä. / Naisen kautta tänne tultiin, miehen kautta / täältä lähdetään.”

Niin kovaa se tuuli löi (2004) -kokoelman runo on tyyppiesimerkki Turkan tavasta yhdistää herkkää ja groteskia. Säkeissä sekoittuvat suru, kaipuu ja etäännytetty rakkaus sekä korkeuksistaan tiputettu Jeesus, joille voi jutella kuin kaverille ikään. Samassa kokoelmassa kulautellaan jaloviinaa sairaan emakon kanssa. Runoilija jää henkiin, sika ei: ”Vein hevoset tallista tarhaan, käskin / niiden ampua sikamamman, mun ryyppykaverin, / mun Amigan, para siempre.”

Muutaman vuoden takaisessa Parnassossa on juttu runoilijasta. Karri Kokko tekee haastattelua ja hänen kanssaan ajellaan lounaalle Turkan Volvo Amazonilla, 123 S, vuosimallia 1967. Havaijinleikkeitä syödessä jutellaan runoudesta ja Turkka kertoo: ”Yks lääkäri sano, että mun aivot toimivat kuin niittokone.”

Eräs runoilijan omakuvista löytyy kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa: ”Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen / ruoka, ja jokin ajatus kallellaan. / Puhun kuolemasta, kun tarkoitan elämää. Kuljen paperit / sekaisin, en omista yhtään teoriaa, vain kiroilevan koiran. / Kun pyydän viinaa, minulle tarjoillaan jäätelöä /… / Melkein enemmän kuin kuolemaa, suren syntymääni. / Ja kaikki mitä pyydän / on tuhat metriä lunta sydämen päälle.”

Olen puristanut juttuni yhden suupalan formaattiin. Ajatus on, että ne toimisivat oman lukemisen kiihokkeena. Suosittelen siis Turkan 2005 julkaistua kokoelmaa Runot 1973 – 2004. Yli 800 sivua säkeitä joissa sanojen emotionaaliset piikit uppoavat kaipuun ja kärsimyksen lihaan ja eläinten ystävyys käy useimmiten ihmissuhteiden edelle. Kirjasto on yes, mutta tämä kannattaa hankkia omaksi yöpöydälle. Jos olet runouden ystävä ja petyt, minulta voit pyytää rahat takaisin kirjaa vastaan.

Kun runoilija saa seuraavan kerran suunvuoron, taidetaan loikata Ranskaan saakka. Mutta sitä ennen jotain muuta…