”Postiluukusta tipahti kirja, se tuli hauraalta / ystävältä, kirkkaalta kuin lasi, lujalta / kuin kallio, puuihmiseltä, pehmeästi kuin sammal. / Se tuli suoraan tuuliselta hautausmaalta, / jossa lumi tanssii hurjasti ja yksinään. / Voi, minun ystäväni, niin harvat ja lujat, / vain hakaneulalla kiinni tässä / maailmassa, maailmankaikkeutta kannatellen. / Silmissänne lumikide, ystävänä puu, / te katsotte minua kuin kyynel / tänne talven hämärään.”
Kirjoitin Sirkka Turkasta jo 21.9.09 juttuuni muutaman rivin, mutta lupasin siihen täydennystä. Harvinaista kyllä, tässä maassa on muutama elävä runoilija, joka on yhtälailla kriitikoiden kuin runoja lukevan yleisönkin arvostama. Kun yhtälöön lisätään vielä kirjailijakollegoiden tunnustus, alkavat nimet käydä vähiin.
Esikoisteoksensa Huone avaruudessa (1973) avausrunoon Sirkka Turkka kuvasi nukahtaneen koiran, eivätkä eläimet ole sen koommin hänen kirjoistaan karanneet. Kuolleiden ja kuopattujen tilalle otetaan aina uusia. Finlandian voittaneessa kokoelmassa Tule Takaisin pikku Sheba (1986) kukko rakastuu kenkiin ja joutuu harmikseen kuuntelemaan heti aamusta Yves Montandin laulua. Sirkka Turkalla on ainutlaatuinen kyky sekoittaa vakava ja humoristinen aines keskenään. Samaa runoa lukiessa saattaa itkettää ja naurattaa. Näkökulmanvaihdokset ovat aina yhtä tiheitä ja arvaamattomia.
”Herra, olet luvannut tulla pian, älä viivyttele. / Me jo istutaan täällä koirien kanssa, / ja ne muut, jotka mennä joutaa. / Ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa, / vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma. / Tuli ja ampui meidät alas, / luotia lensi niin ettei edes tiedä. / Oli lahjakas yö ruusuja / rakkautta täynnä. / Naisen kautta tänne tultiin, miehen kautta / täältä lähdetään.”
Niin kovaa se tuuli löi (2004) -kokoelman runo on tyyppiesimerkki Turkan tavasta yhdistää herkkää ja groteskia. Säkeissä sekoittuvat suru, kaipuu ja etäännytetty rakkaus sekä korkeuksistaan tiputettu Jeesus, joille voi jutella kuin kaverille ikään. Samassa kokoelmassa kulautellaan jaloviinaa sairaan emakon kanssa. Runoilija jää henkiin, sika ei: ”Vein hevoset tallista tarhaan, käskin / niiden ampua sikamamman, mun ryyppykaverin, / mun Amigan, para siempre.”
Muutaman vuoden takaisessa Parnassossa on juttu runoilijasta. Karri Kokko tekee haastattelua ja hänen kanssaan ajellaan lounaalle Turkan Volvo Amazonilla, 123 S, vuosimallia 1967. Havaijinleikkeitä syödessä jutellaan runoudesta ja Turkka kertoo: ”Yks lääkäri sano, että mun aivot toimivat kuin niittokone.”
Eräs runoilijan omakuvista löytyy kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa: ”Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen / ruoka, ja jokin ajatus kallellaan. / Puhun kuolemasta, kun tarkoitan elämää. Kuljen paperit / sekaisin, en omista yhtään teoriaa, vain kiroilevan koiran. / Kun pyydän viinaa, minulle tarjoillaan jäätelöä /… / Melkein enemmän kuin kuolemaa, suren syntymääni. / Ja kaikki mitä pyydän / on tuhat metriä lunta sydämen päälle.”
Olen puristanut juttuni yhden suupalan formaattiin. Ajatus on, että ne toimisivat oman lukemisen kiihokkeena. Suosittelen siis Turkan 2005 julkaistua kokoelmaa Runot 1973 – 2004. Yli 800 sivua säkeitä joissa sanojen emotionaaliset piikit uppoavat kaipuun ja kärsimyksen lihaan ja eläinten ystävyys käy useimmiten ihmissuhteiden edelle. Kirjasto on yes, mutta tämä kannattaa hankkia omaksi yöpöydälle. Jos olet runouden ystävä ja petyt, minulta voit pyytää rahat takaisin kirjaa vastaan.
Kun runoilija saa seuraavan kerran suunvuoron, taidetaan loikata Ranskaan saakka. Mutta sitä ennen jotain muuta…
