Elina Ruohonen maalaa meille tulevaisuuden kuvat

Elina Ruohosen näyttely Tampereen galleria Saskiassa 2.4. – 21.4.2021

Joskus käy niin, että innostus saattaa värittää kritiikkiä, vai pitäisikö sanoa arviota. Elina Ruohosen tuoreen näyttelyn teemana on tulevaisuus: Futuurissa, vol. 2. Muutama päivä sitten ystävä sos-mediassa tiedusteli aikakoneen mahdollisuuksia: ”Mille vuosisadalle, -tai kymmenelle haluaisit matkustaa?” Monen suosikki oli ”Iloinen 1920-luku”. Itseäni elämän rajallisuudessa askarruttaa eniten tulevaisuus. Miten haluaisinkaan nähdä maailman muutaman sadan vuoden kuluttua!

Surrealisti René Magritte (1898 – 1967) kirjoitti: ”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa, se voi merkitä myös sanaa.” Hänen mielestään kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Juuri tästä syystä odotin Ruohosen näyttelyä poikkeuksellisella mielenkiinnolla. Tulevaisuuden dystopioista ja utopiosta on tehty runsaasti kirjoja ja elokuvia. Kuvataiteilijat ovat harvemmin tarttuneet aiheeseen.

Kun kuvantekijä sanallistaa työnsä tavoitteita, tulos on useimmiten korkealentoisuutta tavoittelevaa, mutta likilaskuista jargonia. Ruohonen kirjoittaa töidensä taustoista selkeästi: ”Maalauksissani tulevaisuutta ei ole peruttu, sen sijaan muutoksia, merkintöjä, näkemyksiä siirtymävaiheesta ja yhteiselosta. Millainen on se aika, kun edellinen on lopulta päättynyt ja uusi jakso alkaa.”

Näyttelyluettelo kertoo, miten ilmastonmuutos on muisto, miten tulevaisuus on eri lajien yhteistyötoiveita. Futuurissa olemme matkalla koko planetaarisen elämän kanssa – eläimet, ihmiset, luonto ja koko ekosysteemi unelmineen ja toiveineen. Tulevaisuus kasvaa historiallisten kerrostumien alta.

Minulle läheisimpien ilmaisumuotojen – kuvien ja sanojen – tärkein kriteeri on taitelijan ”oma tontti”. Tila, jolle kukaan muu ei voi astua. Elina Ruohonen on kasvattanut ja rajannut oman tilansa yhä selkeämmin. Aiempien vuosien laveampi, osin abstraktinenkin ilmaisu on käynyt tiiviimmäksi ja sanomaltaan terävämmäksi. On merkittävää, että taiteilijan tunnistaa ensi vilkaisulla. Ruohosen tavoin pleksille maalavia taiteilijoita on harvassa. Kirsti Tuokko on hienosti tekniikassaan samoilla jäljillä, mutta sisältöjen viesti  erottaa tekijät toisistaan.

Elina Ruohonen kuuluu ”Merisiskot” -ryhmään (Kati Immonen, Mari Krappala, Elina Ruohonen, Tiina Vainio) joka taiteellisella työskentelyllään haluaa herättää keskustelua erityisesti Itämeren tilasta. Näin on, hyvät ystävät: taiteen perustuksina on aina jokin vahva idea, näkemys tai ideologia. Estetiikka – miten kukin sen haluaa käsittääkin – ei riitä alkua pidemmälle.

Ruohosen töissä ihmisen ohella esiintyvät eläimet. Mutaatioina heidän rinnallaan tai viitteinä omissa todellisuuksissaan. Samoin luonto, usein kaukaisina kangastuksina tai niiden peilikuvina: kukat, kasvit ja palmujen profiilit. Töiden värimaailmassa huomion keräävät intensiivinen punainen ja aivan omanlaatuisensa turkoosin sävyn käyttö. Läpinäkyvälle akryylipleksille käänteisessä järjestyksessä maalaaminen antaa töihin oman luonteensa. Kiilto heijastaa katsojan omakuvan ja gallerian ikkunat, työ elää jatkuvasti katselukulman mukaan.

Kun astun museoon tai galleriatilaan, toivon, että voisin keskustella teosten kanssa, että jokin ääni sisälläni alkaisi puhua maalausten kautta. Elina Ruohosen näyttelyn kanssa kävi näin, ja muistijälki on vahva. Vierailtiin näyttelyssä tyttären perheen kanssa. Myös Lumi, kuusi vuotta, piti kovin näkemästään. Futuuri on siis huomioitu ja siirretty tuleville sukupolville.

Lopuksi pieni tiivistys – tai ehkä kevennys. Näyttelyn ”edeskäypä” oli kovin innostunut ja sanoi, että Elina Ruohonen on nyt ”uransa huipulla”. Toivottavasti ei. Tai miten sen nyt ottaa, uudet huiput kuuluvat jatkumoon. Tämän näyttelyn voisi itsevarmasti nostaa esille missä päin maailmaa tahansa.

………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

2. Selkeät sanat – parempi mielihttp://juhasiro.fi/blogi/?p=3433

………………………………………

Hermoviivaa ja optista illuusiota

Blogi nostaa päivitykseen tamperelaisen, nyttemmin helsinkiläistyneen Kirsti Tuokon (s.1943) näyttelyn Tampereen Galleria Saskiassa. Tasoltaan Tuokon näyttelykokonaisuus voisi olla esillä missä tahansa maailman museossa tai nimigalleriassa.

Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014
Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014

Kirsti Tuokko on tehnyt pitkä rupeaman myös kuvataideopettajana ja muissa taiteen opetustehtävissä. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samaisessa Saskiassa vuonna 1986, joten kolmenkymmenen vuoden kaari tavoittaa komeasti lähtöpisteensä.

Kirsti Tuokko: Saskia, 2016
Kirsti Tuokko: Saskia, 2016

Tuokko maalaa akryylipleksille. Aiemmin työt olivat väripinnoiltaan selkeämmin rajattuja. Vähin erin niihin on tullut lisää yksityiskohtia ja pintojen fragmentaarisuutta. Viime vuosina työt ovat tekniikaltaan ja herkkyydeltään nousseet aivan uudelle tasolle.

Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014
Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014

Saattaa olla, ettei kukaan käsittele tällä hetkellä pleksiä maalauspohjana yhtä omaleimaisesti kuin Tuokko. Kova muovi saa grafiikan elementtejä, kun ohut viiva uurretaan pleksin pintaan. Syntyy jotain mitä vuosikymmeniä sitten Unto Koistisen taiteessa kutsuttiin ”hermoviivaksi”.

Tuokko jatkaa työtä maalaamalla öljyvärillä pleksin kummallekin puolelle. Tuloksena syntyy kerroksellisuutta ja välittäjäaineen optinen illuusio. Vähän samaan tapaan kuin maailmaa ohuen vesikalvon läpi katsottaessa. Ympäröivän tilan heijastukset tuovat vielä oman vaihtuvan lisänsä teoksiin.

Kirsti Tuokko: Kevät, 2016
Kirsti Tuokko: Kevät, 2016

Aihevalikoimassa esiin nousevat ihmiset, yhtäältä muodin ja pukeutumisen kautta itseään rajaavat, toisaalta herkät lapsikuvat, joista muodostuu ikonisia, ”kenen tahansa” kuvia. Varsinkin jälkimmäiset tekevät yksityisestä yleistä ja tavoittavat jotain kaikkien katsojien yhteisistä mielikuvista ja tunteista.

Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015
Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015

Blogin kuvat eivät anna käsitystä mittasuhteista. Näyttelyn teokset vaihtelevat pienistä kasvokuvista luonnollisen kokoisiin kokovartalofiguureihin. Myös ripustus ja töiden rytmitys on paras aikoihin näkemäni kokonaisuus.

Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015
Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015

Näyttely ”Medeia ja hänen lapsensa” esillä 20.4. saakka. Tampereen Galleria Saskia Pirkankatu 6. Avoinna joka päivä klo 12 – 18, vapaa pääsy. (Medeia oli kreikkalaisen mytylogian ”noita”, jonka tarinaa myös useat kirjailijat, säveltäjät ja elokuvantekijät ovat tulkinneet.)

………………………………………..

Blogirihmaston ekstralinkissä: ”Maailman kaunein maalaus”

sekä parin vuoden takainen

Ellen Gallagherin näyttely ”AxME”

…………………………………………..

Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?

Blogi on päivittynyt kerran pari viikossa. Edellinen postaus kituu jo yhdeksän päivän ikäisenä, joten korjataan tilannetta sunnuntai-illan kuulumisilla.

Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)
Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)

Viikko vierähti lastenlasten syysloman ja kalastushommien merkeissä merimaisemissa. Pilkki -ja onkihommat eivät nyt pelanneet. Virvelillä sentään saatiin jotain, haukea ja ahventa syötäväksi saakka.

Sunnuntain iltapäivä vei Amurin krouviin: iso lasi punkkua, vaimolle olut. Ja siitä potkupyörillä galleria Saskiaan. Ville Mäkikoskela on veistänyt suurimman osan töistään Carraran valkoisesta marmorista.

Työt eivät oikein napanneet. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kysymys mitä hankalasti työstettävään materiaalin kannattaisi ikuistaa? Arkisuutta ja historiaa oivaltavimmin yhdistävä työ oli nimeltään ”Hoodeilla”, tyhjä, valkoinen marmorihuppu. Sellainen mitä katu-uskottavuuden pukeutumiselta vaaditaan. Ja sellainen, joka vedetään kasvojen eteen oikeuden istunnossa syytetyn penkillä. Tulkintoja ja perspektiiviä löytyy.

Kotona nappasin kirjahyllystä ”maailman kuuluisimman” Carraran marmorin veistäjän mielipiteen. ”Kalliimpi marmori on veistoksessa / kuin jätettynä koskemattomaksi”.  Säepari löytyy Michelangelon (1475 – 1564) runoista (suom. Yrjö Kailajärvi, Otava 1975)

Mäkikoskelan veistoksen nimi merkitsee koti -ja asuinympäristöä. Urbaani sanakirja antaa esimerkin: ”Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?”

Siis huomenna hoodeille taas, ei ihan kulmille kekkaloimaan, mutta Pynsän punatiilitehtaan työhuoneelle. Tampereen valtakunnalliset lääkäripäivät, tämän vuoden ainoa ”leipätyöni” vaatii hipsun huomiota. Ja tulevan romaanin taittovedos myös.

……………………………….

Ekstralinkissä vuodelta 2009 lisää Michelangelosta… ja runoudesta: Jenni H. & Michelangelo B.

……………………………….