Kategoria: Aiheeton

Tein edellisen päivityksen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen kirjasta Jäähyväiset uskonnolle, alaotsikkona Henkisyyden puolustus (Bazar 2020). Täydennän tekstiä tärkeällä huomiolla. Asia on niin kokonaisvaltainen ja koko läntistä kulttuuriamme koskeva, että siitä on syytä kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti.

Ateistina Airaksinen käsittelee uskontojen epäloogisuuksia ja moraalifilosofiaa, hyvää ja pahaa. Erityisesti jälkimmäistä: ”Miksi Jumala loi helvetin maan päälle, jääkin arvoitukseksi. Ehkä Jumala ei sittenkään ole niin hyvä kuin papit väittävät, tai sitten hän ei ole kaikkivoipa, tiedä häntä.”

Koko kristinuskon historian kantilta katsottuna olen samaa mieltä. Tieto, tiede usko eivät ole koskaan mahtuneet samaan pakettiin. Ääretöntä maailmankaikkeutta pohtinut ”luopiopappi” Giordano Bruno pistettiin kerettiläisyydestä roviolle 17.2.1600. Ellei ”tieteen isäksi” kutsuttu matemaatikko, fyysikko ja tähtitieteilijä Galileo Galilei olisi perunut puheitaan inkvisiittoreille, häntä olisi odottanut sama kohtalo.

Sitten itse asiaan. Käännetään dualismin hengessä kolikon toinen puoli, joka jää Airaksisen kirjassa käsittelemättä. Niin pitääkin, se on aiheena niin mittava, että kokonaisuuden teoreettinen pohdinta vaatisi aivan oman kirjansa. Useammankin. Kuka tähän tarttuisi?

Kirkon (ja uskontojen) kanssa on aina kulkenut käsi kädessä raha ja valta. Länsimaisen kulttuuriperinnön ja taiteen mahdollistajana kirkolla on ollut ehdoton asema. Antiikin kulttuuri on oma lukunsa ja hipaisen tässä sitäkin.

Yksioikoinen ja naurettavan lyhyt niputus kirkon taiteellisesta kulttuuriperinnöstä: kuvataide toki ensin. Kertomukset pitää kuvittaa (lukutaidottomalle) rahvaalle. Michelangelon luomisen ja helvetin kuvat. Da Vincin Luolamadonna, Viimeinen ehtoollinen ja Pyhä Anna kolmantena. Rembrant ja Jeesuksen kasvot… El Gregon itsetietoiset tulkinnat.

Musiikki – lyhyesti ja vain yhdellä esimerkillä. Kristinuskon kirkkomusiikilla on pitkä historia, Johann Sebastian Bach kirjoitti suurimman osan teoksistaan luterilaiselle kirkolle.

Kirjallisuus. Länsimainen, vaikuttava kirjallisuus rakentuu antiikin tragedioiden kaavoihin. Raamatulla on myöhemmässä perinteessä merkittävä osa. Tutkijat ovat alkaneet kiinnittää yhä enemmän huomiota Raamatun narratiivisuuteen. LuomisKERTOMUS aloittaa ”pyhän” kirjan. Kokonaisuudesta löytyy kertaus antiikin hyveiden ja paheiden moraliteetteihin ja tarinaperinteeseen.

Arkkitehtuuri. Kyllä niin on, että ennen näkemättömässä paikassa on kaksi merkittävää ja käytävää kohdetta: kirkko ja hautausmaa. Kun astuin eka kertaa sisään Sienan Duomoon, se vetäisi jalat alta. Lattian mosaiikit tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Pilareiden moderni ote on seitsemänsadan vuoden takaa, ja ihan tätä päivää. Sienan värit – musta ja valkoinen.

Kirkko ja opitut uskomukset ovat meissä kiinni – uskonto ei niinkään.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Ylittämätön kirjan aloitus

2. Syntymätön lapsi, Jeesus ja muut vapahtajat

…………………………………

Viggo Wallensköld (s.1969) on tunnettu kuvataiteilijana. Vuoden nuori taitelija 2005. Kotisivujen CV-listalta löytyy hengästyttävän pitkä yksityis- ja ryhmänäyttelyiden, sekä julkisiin kokoelmiin hankittujen töiden lista. Jos perinteisellä kuvataiteella – staattinen kuva jollekin pintamateriaalille toteutettuna – on vielä digiaikanamme mahdollisuus tehdä kansainvälinen läpimurto, Wallensköld olisi listallani vahvoilla.

Kuvataiteilija tarrasi myös kirjallisuuden kanttiin esikoisellaan Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin (Taide 2016). Siltala julkaisi vuonna 2018 teoksen Stroganoff. Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia. Käsillä oleva teos Tutkimattomat sienet ennen ja nyt. Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia, on aivan tuore julkaisu. 

Aloitetaan takakannen kuvauksesta: ”Anatolij D. Mbdrinovin syntymästä on kulunut 117 vuotta ja katoamisesta 37 vuotta. Näiden juhlavuosien kunniaksi tämän kiistellyn mutta nerokkaan tiedemiehen uraauurtava teos Tutkimattomat sienet ennen ja nyt julkaistaan ensimmäistä kertaa kokonaan suomeksi käännettynä. Teos oli edellä aikaansa jo ilmestyessään kardaniankielellä vuonna 1926. Vieläkin enemmän edellä aikaansa se on nyt, sillä niin suuria harppauksia ihmiskunta on ottanut taaksepäin. Kuten jo aiemmin suomeksi ilmestynyt ravintotieteellinen teos Stroganoff, myös Tutkimattomat sienet ennen ja nyt kuuluu jokaiseen kirjahyllyyn niin kotona kuin kouluissa, ja se tullaan lähettämään Mbdrinovin syntymäpäivänä luotaimella ulkoavaruuteen merkkinä ihmiskunnan arvokkaimmista saavutuksista.”

Oman kiteytykseni niin kuvataiteen, kuin kirjallisuuden suhteen lainaan Lauri Viidalta: ”Kun luot, luo maailma, sillä vain maailman luomista voi sanoa luomiseksi.” Wallensköld on paaluttanut taiteen tontille oman valtauksensa, jolle ei kukaan voi kopioimatta tai jäljittelemättä astua.

Fantasiakuvitus kuuluu satukirjoihin, aikuisille suunnatun tekstin oheen se on ongelmallisempaa. Tarvitaan tekijä, joka saattaa liittää tekstin ja kuvan luomaan lisäarvoa kokonaisuudelle. Aiempien teosten tapaan, Tutkimattomat sienet ennen ja nyt yhdistää tekstin ja visuaalisuuden.

Esikoisteos keskittyi absurdeihin henkilökuvauksiin. Kaksi jälkimmäistä lisäävät kategoriaan sienet ja kirkot. Laimeasti ilmaistuna yhdistelmä ja näkökulma on persoonallinen.

Wallesköldin kirjailijanlaadussa yhdistyvät huumori ja satiiri, sekä oudolla tavalla nyrjähtänyt todellisuus, josta saattaa löytää myös vakavia ja kantaaottavia sävyjä, sekä ikuisuuskysymysten vaivihkaista punnitsemista. Tuore teos sisältää reilut kolmekymmentä lyhyttä tarinaa, joita mininovelleiksikin voisi kutsua. Joka sivullaan teksti tarjoaa absurdeja yllätyskäänteitä.

Viimeinen kappale luvusta Kaikkien tovereiden muistolle ja muuta: ”Kaikissa tovereissa on mahdollisuuksia, jotka joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta. Loppujen lopuksi toverit maatuvat tai ovat maatumatta. Parhaassa tapauksessa jokin sienikanta saa heistä voimaa. Huonoimmassa tapauksessa he muuttuvat kuiviksi ja rapsahtelevat. Tietysti pieni hiiri voi tehdä kodin semmoiseen.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä

Sana voi korvata kuvan – ja päinvastoin?

Useat päällekkäiset proggikset ovat siirtäneet blogin päivitystä poikkeuksellisen pitkään. Tuoreutetaan tilannetta vahvalla lukusuosituksella. Ville-Juhani Sutisen romaani LIHA, on mielenkiintoisinta kotimaista aikoihin.

Kirjan kannessa (Jussi Kaakisen kymppikuvitus monin tavoin) lukee ikään kuin vahvistuksena: Romaani. Siihen kiteytyy 430 sivua, joiden pohjana on faktaa hyperbolaan yhdistettynä. Jälkimmäinen määre merkitsee liioittelua kirjallisena tyylikeinona. Sitä Sutinen annostelee reilusti koko kirjan mitalta.

Otetaan faktakehys alta pois, niin päästään romaanin kirjalliseen luonteeseen. Jo tehdyt arviot keskittyvät liki yksinomaan tarinalliseen ja historialliseen ainekseen. Sutinen on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja suomentanut liki 40 kirjaa. Tieto-Finlandian ehdokkaana hän oli 2019 Ville Ropposen kanssa heidän yhteisellä julkaisullaan Luiden tie.

Liha -romaanin tarina kiertyy neuvostopoliitikko Anastas Mikojanin elämään. Hän oli vallankumousjohtaja, kansankomisaari, kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen, toimi Neuvostoliiton sisä- ja ulkomaankauppaministerinä, pääministerinä, liikenneministerinä, ja korkeimman ministerineuvoston jäsenenä 1926 – 1974. Lahjakas ja älykäs ihminen, ei silkka politiikan työrukkanen. Pikkuveli, Artjom Mikojan suunnitteli kuuluisat Mig-hävittäjälentokoneet.

Sutisen romaani liikkuu faktapohjallaan riemastuttavan mielikuvituksellisesti ja törmäyttää kapitalismia ja kommunismin Suurta Ideaa toisiinsa. Totta on, että Mikojan seurueineen lähetettiin Yhdysvaltoihin ottamaan virikkeitä kansalaisten ravitsemuksesta. Mikojanista tuli mies, joka toi nakit Neuvostoliittoon. Samoin Mayonnaisen, Ketchupin, Hot Dogin, maissihiutaleet ja tomaattimehun. Hämmästyttävää on, että mies säilytti henkensä ainoana Stalinin lähipiirin puhdistuksissa.

Mutta pääasiaan. Kirjat valaistuvat vain lukemalla. Miten kenellekin, kielenä, rakenteena tai silkkana tarinana. Kun kaikki yhdistetään, syntyy kirjallisuudentutkija Alex Matsonin kaipaama Muoto. Puran pointit tähän suosimaani kolmeen tasoon. Tärkeysjärjestyksessä.

1. Aina, ja ensin tulee kieli. Sutinen kirjoittaa kaikille aisteille, emotionaalisesti ja itsestäänselvyyksiä karttaen. Joissain kohdin turhan toisteisesti, mutta se on tarinallisen rakenteen ”vaatimus”, kun muistot ja nykyisyys kohtaavat. Tuskin kielellistä otetta kirjan mitalta voi paremmin kuvata, kuin lukemalla sivulta 290 alkavan kuvauksen legendaarisesta Doktorskaja -makkarasta: mitä kaikkea siihen koko yhteiskunnan mitalta lopulta jauhettiin. Hyperbolaa parhaimmillaan. Koko kirja on kirjoitettu rikastetulla kielellä, joka sisäistää romaanin hengen ja tyylin.

2. Romaanin rakenne jakautuu Yhdysvaltojen matkaan kuvauksiin ja datsallaan kuolemaa kaipaavan Mikojanin muistoihin ja elämän kertaukseen. Vuorovedolla mennään. Mikojan puhuttelee kuvitelmissaan Stalinia ”Sosona” ja omaa vaimoaan ”Harmaana prinsessana”, ja tekee heille tiliä elämästään jo lopullisesti luopuneena. Rakenne törmäyttää kilpailevat poliittiset ideologiat ja ottaa toisistaan kipinää.

3. Tarina kulkee läpi kirjan eri kulmista valotettuna. Muistoissa kulkee kapitalistisen Yhdysvaltojen matka, ja sen peili neuvostoyhteiskunnan todellisuuteen: ”Ainoastaan amerikkalaiset saattoivat keksiä jotain sellaista kuin cotton candy ja popcorn. Ne olivat ruokaa ilman ravitsemusta, makua ilman sisältöä. Niitä nautittuaan tuli enemmän kuin kylläiseksi, juuri niin kuin Amerikka oli enemmän kuin valmis. Mutta tunne kesti vain vähän aikaa, ja sen jälkeen oli jälleen syötävä lisää. Siihen koko järjestelmä perustui.”

Summa summarum: Ei Sutisen Liha ole yksinomaan lähihistoriasta kiinnostuneille, romaanin kieli ja humanismia tutkiva ote vetoaa myös kaunokirjallisena teoksena. Vahva suositus. 

”Yritin kysyä Amerikasta vielä siltä kiittämättömältä Pinjakilta, mutta turhaan. Menin käymään Peredelkinossa hänen luonaan, mutta hän ei avannut ovea. Luin hänen Yhdysvaltoja käsittelevän kirjansa – Okei! oli sen nimi. Olin varma, että hän oli erehtynyt. Palattuani pyysin häntä kirjoittamaan tarinan Neuvostoliiton lihateollisuudesta. Hän suostuikin, mutta teki sen väärin. Liha, niin hän sitä kutsui. Pian sen jälkeen hänet ammuttiin. Se oli sen ajan murska-arvostelu.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Kuolemaantuomitun selvitymistarina

2. Iloiset päiväni helvetissä

……………………………………

Ruotsin menestyneimpiin ja arvostetuimpiin kirjailijoihin lukeutunut Per Olov Enquist kuoli 85-vuotiaana 25.4.2020. Bibliografiaan kertyi kolmisenkymmentä teosta: proosaa, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia. Kirjallisuuspalkintoja kertyi kotimaasta ja maailmalta. Päivitän blogiin jo aiemmin julkaisemani tekstin.

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä tammikuussa 2011.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijan persoonaa.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viime aikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjoja käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa.

Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen: ”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli, että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä

2. Maailman paras romaanin nimi?

…………………………………..

Työhuoneeni käy karanteenista. Liki tyhjä tehdas, jonka käytävillä vastaantulija on harvinaisuus ja turvaväli pitää. Omassa huoneessani vieras on käynyt viikkoja sitten. Toisaalta näin ollut vuosikausia. Yksinäisyys on vaativa laji, joka koettelee välillä enemmän ja toisinaan vieläkin enemmän.

Romaanikäsis jatkuu tänään luvusta: ”Kuinka keskustella enkelin kanssa”. Siitä tuli mieleeni Kuutti Lavonen, jonka Didrichsenin museon näyttelyn sulkemisesta oli ilmoitus päivän Hesarissa.

Käytän päivitykseen kierrätysmateriaalia vuosien takaisesta postauksesta. Toisaalta ajankohtaista, sillä ”Sydämen äänen” noudattaminen tai noudattamatta jättäminen on uudessa käsiksessä kantavia teemoja. Jutun pihvi on lopun lainauksessa, jossa Kuutti Lavonen määrittää henkisen kasvumme suhteessa aikaan.

……………………………………………………

Antoine de Saint-Exupéry julkaisi pienoisromaaninsa Pikku Prinssi vuonna 1943. Kirjaa on tähän mennessä myyty yli 200 miljoonaa kappaletta. Vuosittainen myynti on edelleen yli miljoona kappaletta.

Teoksessa kettu jakelee kuolemattomia elämänohjeita: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” En voi sietää sitaattia. Virke on varsinainen ajattelun jarru, joka ei lopulta merkitse yhtään mitään. Tai sitten mitä vain.

Otetaan karkea ja kärjistetty esimerkki, joka vetäisee mutkat turhankin suoriksi. Uskontonsa ja jumalansa puolesta tappavan sydän kehottaa niin hyviin, kuin pahoihinkin tekoihin.

Anders Breivik olisi epäilemättä ollut jo lapsena psykiatrisen avun tarpeessa. Kaikesta huolimatta hän opiskeli Oslon kauppakorkeassa ja toimi mm. Norjan edistyspuolueen nuoriso-osaston paikallisjohtajana kaksi vuotta. Hän piti itseään ”kulttuurikristittynä” ja tämän ajan ”ristiretkeläisenä.”

Käännetään ajatus vielä kerran. Breivik toimi kuten vakaumuksessaan oikeaksi tunsi. Kun sydämen äänelle piti hakea järjen selitys, hän kirjoitti nettiverkkoihin 1500 sivua ideologiansa perusteita. Niiden takaa löytyy myös (valistus)filosofien, mm. John Stuart Millin, John Locken, Thomas Hobbesin ja Edmund Burken ajatuksia. Breivikille tehtiin kaksi mielentilatutkimusta, joista jälkimmäisessä hänen todettiin tehneen terroritekonsa täydessä ymmärryksessä.

Liki 100 prosenttia ihmisistä toimii edellä kuvatulla tavalla, mutta vastakkaisissa tai painoarvoltaan pienemmissä puitteissa. Valinnat tehdään tunteella, jonka jälkeen niille haetaan järjen perustelut, mikäli sellaisia on. Ellei, sydän pitää kyllä huolen, että se tekee mustasta valkoista – tai toisinpäin.

Ymmärrän, että pitäisi  y m m ä r t ä ä  mitä Pikku Prinssissä tarkoitetaan. Kartan silti sanoja, jotka syleilevät koko maailmaa, eivätkä lopulta merkitse mitään. Sielu, sielukas… ilmaisu on hämärä, mutta tarkennetaan hieman: sielunvihollinen. Kuva kirkastuu ja täsmentyy. Ja koska totuutta ei ole, palaan myöhemmin sieluun nobelkirjailijan sanoin. Ken osaa, voi rikkoa säännöt.

Vielä vastamyrkkyä kliseille niiden omin asein. Hesarissa 5.1.2013 oli komea kokosivun artikkeli: Madonnat syntyvät öisin. Jutussa Kuutti Lavonen kertoo taitelijantyöstään ja Sirpa Pääkkönen osaa tehdä tekstistä koskettavan ja kohteensa näköisen. Lavonen puhuu myös tuskasta ja kärsimyksestä, mutta osaa suhteuttaa kokemaansa: ”Se on yleistä ihmisille. Elämä on aaltoliikettä, ja meillä on eri ikäkausina erilaisia tarpeita.”

Lopuksi haastattelun helmi. Lavosen ajatus tuntuu tutulta, mutta kykenee vakuuttamaan ja saa lukijan omat assosiaatiot liikkeelle: ”Ihmisen henkinen kasvu on paljon hitaampaa kuin ajan kulku. Jos hyvin käy, ehdimme juuri ja juuri omaksi itseksemme ennen kuin lähdemme täältä. Koko elämä on luopumisen harjoittelua.”

Alun aikavertaus on pysäyttävä. Ihmisen kello on koko ajan jätättämässä ja elinpäivien loppukiristä voi tulla niin kova, että siinä lähtee henki. Sitä sietää pohtia.

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä

2. Kesäpäivä yhdeksän vuoden takaa

…………………………………..

En ole intohimoinen teatterissakävijä. Elokuva on kiilannut useimmiten edelle. Seela Sella näyttelemässä Hitleriä kiinnosti heti, kun siitä luin. Sekin olisi saattanut jäädä näkemättä, ellei serkkuni olisi välittömästi järkännyt asiaa. Mitäs muuta voi yritysaktiivilta ja matkatoimiston bossilta odottaa.

Hitler ja blondi on kolmetoista laulua teatterin lavalla diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle. Käsikirjoitus on Michael Baranin: Sella Hitlerinä, saksanpaimenkoira Blondina Verneri Lilja, pianistina Niina Ranta.

Näytelmän fokus on kova, ja tuntiin neljäänkymmeneen minuuttiin puristettuna – etten sanoisi haastava. Ei hätää. Draama kykenee avaamaan aivan uusia kulmia diktaattorin persoonaan. Kolmeentoista ”lauluun” pilkottu esitys fragmentaarisuudessaan lisää näkökulman toisensa päälle. 

Osio ”Lompakot” on itselleni vaikuttava, ja tähän päivään nouseva kuvaus rahan ikuisesta vallasta aivan kaikkeen. Olisiko toinen maailmansota hulluine houreineen ollut vältettävissä ilman suuryhtiöiden rahoitusta natsipuolueelle?

Hitler ja blondi on Seela Sellan näyttelijäntyön huikea näyttö – vai miksi sitä pitäisi sanoa. Tulkinnaksi jostain käsittämättömästä, joka alkaa saada ymmärrettäviä muotoja. Istuin penkissä ja ajattelin ihastuksen tunteita Sellaan, joissa häivähti jopa erotiikkaa. Pianistin rooli jäi nyt näyttelijäntyönä sivuosaan, mutta Hitlerin koirasta me kuullaan vielä – tai nähdään.

Käsittääkseni näytökset ovat loppuunmyytyjä, nekin, jotka siirtyvät täältä Työviksestä syksyllä Hesaan lienevät jo varattuja. No, Musta pörssi… mutta kyllähän tämä pitäisi filmata ja telkkaan saada. Varmasti niin on jo tapahtunutkin? Muuten, Seela Sella on edesmenneen äitini ikäinen roolissaan.

…………………………………

Blogin ekstralinkeissä:

Mun äiti: Elämä henk. koht.

Kohta on taas Hitlerin syntymäpäivä.

………………………………..

”Se on kalliimpi kuin oletin… Se johtuu ihan vain inflaatiosta, eli ota tai jätä… Seitsemällä tonnilla sinulla on toimiva brasilialainen Rossi, sanoi Marko ja sulki puhelimen.”

Juonivetoiset, tai tarinaan fokusoivat romaanit eivät ole olleet kovin usein lukulistallani. Yhtä vähän kuin virolainen nykykirjallisuus – lyriikkaa lukuun ottamatta. Eeva Parkin trilleri viimeisellä rajalla kiinnosti edellä mainitusta syystä. 

Parkin romaani sai Virossa Eduard Vilden kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004. Teos on käännetty saksaksi, ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi. Tuore suomennos on Sanna Immasen. 

Park (s.1950) on aloittanut runoilijana, kirjoittanut kuunnelmia, näytelmiä, lyhytkertomuksia ja romaaneja. Viimeisellä rajalla on takakannen mukaan määritelty psykologiseksi trilleriksi. Trilleri riittää – joskin jännitteinen ja taitavasti rakennettu.

Draaman kaaren mukaan, alussa näytetyllä aseella on ammuttava. Viimeisellä rajalla petaa ja rakentaa ratkaisunsa aivan viimeisiin virkkeisiin. Ne ovat aavistettavia, mutta eivät ilmeisiä.

Ikikulu sipulivertaus sopii romaanin rakenteeseen: ydintä kohti kuoritaan kerros kerrokselta. Tarina etenee silti ”kertomuksena”, eteenpäin kulkevana ja takaumia hyödyntäen, ei niinkään sisäisen maailman erittelynä. Park rakentaa toden tuntua nykyhetken pienten yksityiskohtien kuvauksin.

Parkin kieli on tiivistä, minäkertojan ääni vivahteikas, mutta toisinaan ”tapahtumia selostava”. Kokonaisuutena kirjasta jää lukemiseen vetävä vaikutelma. Tarina itsessään ei ole uusi eikä ikuisuutta tavoitteleva, mutta erinomainen lukuromaani.

Lopuksi mielenkiintoinen yksityiskohta. Sofi Oksasen Puhdistuksessa Lindan tytär Zara on huijattu prostituoiduksi Saksaan. Hän pakenee, mutta saa rikolliset peräänsä. Täsmälleen samoin käy Parkin romaanissa, joka on julkaistu neljä vuotta ennen Puhdistusta. Oksasen romaanissa Zara on toki sivujuonne, ja teema laajentuu syvemmäksi ja useamman tarinan kudokseksi.

…………………………………

Ekstralinkissä:

1. Lue sata klassikkoa tunnissa.

2. Blogi suosittaa kahta kirjaa.

…………………………………..

Viggo Wallensköld on palkittu taidemaalari, vuoden nuori taiteilija 2005. Hän on myös Kirjailijaliiton tuore jäsen. Kirjallisten julkaisujen keskiössä on kuvitteellinen sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov.

Wallensköldin kirjailijanlaatu on yhtä persoonallinen kuin hänen kuvataiteensa. Kummassakin maailma on jollain tavoin vinksallaan ja aivan poikkeuksellisesta kulmasta katsottu. Taitelijalla ei ole suurempaa tehtävää kuin näyttää meille mitä ”todellisuuden” takaa löytyy.

Saattaisin hakea Wallensköldin kirjailijanlaadulle vertailukohtia, mutta jätän sikseen. Kotimaisista julkaisuista niitä ei löydy, maailmankirjallisuudestakin hyvin vähän. Näin yrittää määrittelyä kustantaja (Siltala, 2018) kirjan takasivulla: ”Stroganoff on myyttisten, joidenkin mielestä jopa eksentrisen kardanialaisen mykologian professori Anatolij D. Mbdrinovin ravintotieteellinen teos, jonka erityislaatuinen universaali viisaus muuttaa käsityksiämme niin ruuasta kuin ruokailijoistakin. Se on jokaisen kodin perusteos, nyt vihdoinkin kokonaan suomeksi käännettynä. Joitakin ruokia voi syödä vain yhden kerran.

Mbdrinov kertoo meille myös millaisia ovat miehet, naiset, professorit, talonmiehet, psykiatrit, lapset jne, ja millaisia ovat heidän ruokailutottumuksensa. Tällaista viisautta on vaikea käsittää.”

Wallensköldin aiheissa on riemastuttavia kontakteja monin tavoin. Vanha ”neuvostomaailma” kohtaa nykypäivän ruokakohkauksen, loputtomat lehtien reseptit ja telkan kokkauskisat. Stroganoffissa tehdään Valkoviinissä haudutettua seitikkiä, Sienijuomaa, Keitettyä vettä, Kuivaa kääpää sellaisenaan ja Pulkkosientä omenien kera…

Osassa ”Ravintotieteellisiä tosiasioita” kerrotaan miten Laiha professori syö, Kuinka nainen syö, Kuinka mies syö, mitä Psykiatri syö, millainen on Ruhtinas ravintotieteellisestä näkökulmasta, millainen on Kansantaiteilijan problemaattinen suhde ruokaan.

Wallesköld luo kirjaansa täysin omalakisen maailman. Aikuisille suunnatun fiktiivisen kirjan (lukuun ottamatta sarjakuvateoksia) kuvittamista olen pitänyt liki mahdottomana, mutta Stroganoffissa ollaan toimivan yhtälön äärellä. Vihjaava ja utuinen maalausjälki jättää katsojan ajatuksille omaa tilaa.

Se on kuulkaas niin, että kohta asetetaan teoksia Finlandia-palkinnon viivalle. Voi miten hienoo olisi tällaisen teoksen nosto siihen porukkaan. Jotain raikasta ja vanhoja asetelmia tuulettavaa! No, eri juttu sitten käykö tämä romaanista?

 

Ekstralinkissä lisää:

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä