Viikko on ollut vilkas ja vikkelä monin tavoin. Ilahduttavaksi voi laskea palaverin kustantajani viestintäpäällikön kanssa. Hän asioi Tampereella, joten juteltiin työhuoneellani. Miinuspuolelle menevät ongelmat työkoneiden kanssa. Kun ne alkavat olla kuusi-seitsemän vuotta vanhoja, ei uusimpia päivityksiä voi enää ladata. Ja jos ilmenee muuta häikkää, korjaus ei enää kannata. Odotettavissa on siis tuhansien eurojen meno uusine ohjelmistopaketteineen. Myöskään tiedostosiirrot ja asennukset alustuksineen eivät ole minun juttujani. Kiireen kierässä päivän postaus käyttää ajankohtaista kierrätyskamaa tasan neljän vuoden takaa.
Mitä (maailmanlaajuiseen) maineeseen tai laadun määritykseen tarvitaan silloin, kun tuloksia ei voida mitata, merkitä ja taulukoida. Yksinkertaistaminen ja arveluttava ajatusketju kuljetti kahteen johtopäätökseen:
1. Meille kerrotaan mikä on hyvää tai huonoa, esteettistä tai epäesteettistä. Riittävän laajasti ja usein toistettu ”totuus” muokkaa mielipiteitä ja kerää kuuluisuutta lumipalloefektin tavoin. Jos mielikuvien pöytä putsataan, mitä mahtaa jäädä Joycen Odysseuksesta (käsikirjoitus hylättiin 87 kertaa ennen julkaisua) Picassosta tai Mona Lisasta. Kyllä… olen itsekin jonottanut kameran kanssa, eihän Louvresta voi poistua näkemättä ja kuvaamatta La Giogondaa.
2. Toinen menestyksen edellytys vaatii keskinkertaisuutta, helppoutta ja kaiken epäilyttävän yksilöllisyyden karsimista. Hampurilainen on äärimmäisen yksinkertainen keksintö. Voit kävellä mäkkäriin yhtä hyvin Pekingissä, Pariisissa kuin Bogotássakin. Viime vuonna päivitetyn tiedon mukaan McDonald’s -ketjuun kuuluu 35.000 ravintolaa. Maailmasta löytyy vain 7 maata, joista tämä ruokakulttuurin latistaja puuttuu.
Mietin myös, onko lukuromaanin reseptillä tietoisesti kasattu kirja aina heppoista huttua? (nimitystä viihdekirja ei enää sovi käyttää) Ei ole. Nappaan tähän ensimmäisenä mieleeni nousevan esimerkin.
Eric-Emmanuel Schmitt (s.1960) on Ranskan menestyneimpiä kirjailijoita. Metafysiikasta väitellyt filosofian tohtori, jonka kirjojen myynti on miljoonaluokkaa, käännöksiä 25 kielelle. Näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten hioma rautainen ammattitaito puskee läpi myös menestyskirjasta Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset. (Like 2005, suom. Marja Haapio)
Ei teosta romaaniksi sovi kutsua, reilun kokoisella fontilla taitettuja sivuja kertyy vain 87, novellin mitta ja yhdeltä istumalta luettu. Tarinasta tehtiin myös elokuva vuonna 2003. François Dupeyron ohjasi ja pääosaan hankittiin harmaantunut legenda Omar Sarif. Kakkosroolin tekee nuori Pierre Boulanger.
Leffa ylittää keskinkertaisuuden riman – viidestä tähdestä kolme. Jokunen kriitikko on intoutunut antamaan neljä. Hyvää mieltä ja haikeaa huumoria ei auta väheksyä. Niitä tarvitaan, ja niille on paikkansa. Tässäkin tapauksessa uskallan suositella kirjaa, mutta molempi parempi.
Herra Ibrahim tekee kunniaa ”keittiöpsykologialle” mutta onnistuu vaikuttamaan ja koskettamaan tavalla, josta jää kauan kestävä muistijälki. Tarinasta kehittyy myös kadotetun isä- ja äitisuhteen kuvaus ja yksitoistavuotiaan Momon kasvutarina, joka lähtee liikkeelle 1960-luvun Pariisista.
Eric-Emmanuel Schmitt osaa tiivistää ja karsii tekstistään kaiken epäoleellisen. Jokainen dialogin repliikki imee eteenpäin ja lopulta tarinasta kehkeytyy tarkkanäköinen elämänkaaren metafora. Lopputulos on kuin aikuisten satu, johon on helppo uskoa. Jotain kadotettua nousee lukijan mieleen uudelleen.
Bongasin tänne taannoin kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. Herra Ibrahim mahtuu listalle ensimmäisellä lauseellaan: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.” (LINKKI)
Poikkeukset vahvistavat sääntöjä ja auttavat ennakkoluuloihin. Joskus helppo voi olla vaikeaa.
………………………………….
Blogin ekstralinkit:
2. Kaikille, jotka pohtivat kirjoittamisensa epävarmuutta!
………………………………….
