Mitä useampi kokki, sen kiinnostavampi kirja!

Kirjailijan keittiössä (Siltala 2022) on Tuija Välipakan toimittama tuore ”keittokirja”, joka on kaikkea muuta: keittokirjojen ja gastronomian historiaa kiinnostavasta kantista, asiaa ruokatottumuksista ja yksilöiden suhteesta ruokaan, romaanien ruokakuvauksia, ravintoasiaa identiteettikysymyksenä ja ennen kaikkea vierailut kahdentoista kirjailijan keittiössä. Siitähän se vasta tarinoiden soppa syntyy. Kaiken kukkurana kirjailijoiden omat suosikkireseptit.

Reseptinsä jakavat (kirjan julkaisujärjestyksessä) Juha Siro, Johanna Sinisalo, Ville Hytönen, Sirpa Kähkönen, Outi Pakkanen, Marko Annala & Inga Magga, Tuija Välipakka, Viggo Wallensköld, Leena Parkkinen, Anneli Kanto, Sofi Oksanen, sekä edesmenneen Vexi Salmen suosikkireseptin Katri Wanner-Salmi. Leena Parkkisen sanoin: ”Ruoka on olennainen osa kommunikaatiota.”

Historiaosuudesta löytyy tieto jopa varhaisimmista leipähavainnoista. Koillis-Jordaniasta löydetyillä leivänmuruilla on ikää 14 400 vuotta. Kivikautisten löytöjen perusteella on analysoitu vanhin suomalainen ”ruokaresepti”, puolukoita ja hylkeenmaksaa. Ensimmäinen suomenkielinen keittokirja julkaistiin Lönnrotin ruotsinkielestä kääntämänä 1834: ”Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina”. Ammoisista ajoista kuljetaan kohti nykyaikaista gastronomiaa 42 sivun verran. Kirja on anekdootteineen kaikkineen myös kiinnostava tietokooste.

Kirjailijoiden haastatteluissa, tarinoissa ja resepteissä päästään lähestymään ruokakulttuuria monelta kantilta: ruoka identiteettikysymyksenä, hävikkiruoka, ruokatabut eri kulttuureissa, ravinnon terveysvaikutukset, sesonkiruoka-ajattelu, ruokatrendit, ruoka sos-mediassa… tulin taannoin maininneeksi sivuillani, että olen ollut ”fisuvegetaari” yli kaksikymmentä vuotta. Nopsaan siihen ilmestyi kommentti: ”Kyllä se sikaliha on parasta!”

Tässä kirjassa ruokia maustetaan tarinoilla ja valmistetaan muun muassa: Gado gado, Tsatsiki, Muhan libanonilainen kana, Tabouleh, Mustikkakukko, Aamiaiskulho, Pasta bolognese, Ruusu-pistaasibaklava, Keskiaikainen pannari, Munakoisopata… ja oma alkuruokani: kasaa tuoresalaatista ja ruohosipulista ”linnunpesä”, kastikkeeksi oliiviöljyyn puristettua sitruunaa, Kikkomanin vähäsuolaista soijaa ja hipsu vaahterasiirappia. Murskattua kauranäkkäriä rakennetta antamaan. Lopuksi pari keitettyä ja kuoriutumista vartoovaa viiriäisen munaa. Viinipullon etiketissä on hyvä olla lintukuva.

On vaikea, ellei mahdoton löytää proosakirjallisuudesta teosta, jossa ei kuvata ruokaa, reseptiikkaa tai syömistä. Välipakka on koonnut loppuun ”Tuija suosittelee” -hakemiston, josta löytyy yli 200 viitettä kirjoihin, joissa ”ruokaa on niin paljon, etteivät kannet mahdu kiinni, toisissa jäljellä on vain nälkä.” Pari omaakin kirjaani on mukana, ja havahduin katsomaan niitä uusin silmin. Romaanissa IDOLI (Like 2016, s.54-55) Jenny tekee ystävälleen Marialle ruokaa, tanssahtelee hellan edessä ja sanoo: ”Tänä sunnuntaina meidän pitää saada kunnon ateria, tämä on äidin resepti, valmistuu muutamassa minuutissa, etkä ole eläessäsi saanut mitään näin hyvää.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Saatana tarjoaa sapuskaa Mihail Bulgakoivin romaanissa.

2. Pablo Neruda: ”Kaiken ikäni ylistän sinua, sipuli.”

…………………………………….

Neuroottinen ihminen väpättää

Viggo Wallensköld (s.1969) on tunnettu kuvataiteilijana ja kirjailijana. Ars Fennica ehdokkuus 2021, vuoden nuori taitelija 2005, teoksia useissa merkittävissä kokoelmissa Suomessa ja ulkomailla. Alkuvuodesta julkaistu kirja ”Neuroosit ja traumat Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia” (Siltala) on hänen viides kirjallinen teoksensa.

Kuvitteellinen sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov on tehnyt tutkimuksiaan jo Wallensköldin aiemmissa kirjoissa. Kaikkien teosten tyylilaji hillitön hyberbola äärimmilleen paisutettuna – huumoria ja vielä mustempaa huumoria leikittelevän kepeästi kirjoitettuna. Wallensköld on ehdottoman omaperäinen kirjoittaja, jolle ei löydy kotimaisesta kirjallisuudesta vastinetta. Daniil Harms ja Jorge Luis Borges voisivat absurdiudessaan olla sukulaissieluja.

Olen kirjoittanut Raymond Carverin esseestä napatun määritelmän tänne aiemminkin, mutta kärsii sen nostaa tähän jälleen: ”Jokainen suuri tai edes hyvä kirjoittaja rakentaa oman, omintakeisen maailmansa. On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

Neuroosit ja traumat on henkilögalleria hulluista, mielenvikaisista ja vielä hullummista. Teksteissä liikutaan luostareiden, sairaaloiden, parantoloiden, punajuuripeltojen ja lanttukasvattomoiden maailmassa, kaupungit ja maaseudun tasangot ovat tarinoiden kehyksenä. Jossain saattaa nähdä ”savuavan junan kuin piippua polttavan käärmeen.”

Yksittäiset henkilökuvat pitävät rakennetta ja tarinalinjoja kasassa. Kaunokirjallisen tekstin kuvitus on äärimmäisen vaativaa, sen on tavoitettava tekstin henki ja annettava sille oma lisäarvonsa. Wallensködin kuvitus tuo hykerryttävän lisän kirjan teksteihin. Näin hän kuvaa traumaattista henkilöä.

”Traumaattinen on veikeä siitäkin syystä, että periaatteessa hänen ei pitäisi olla elossa lainkaan. Hän uhmaa kaikkia luonnonlakeja. Hän voi olla lihava ja hyväntuulinen, vaikkei ole syönyt miesmuistiin. Hän saattaa olla myös laiha kuin riuku, mutta syödä kymmenen hengen illallisen tuosta vaan – ja valittaa sen päälle nälkäänsä. Kaikki vika on traumaattisen päässä. Tosiasioilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.”

Neuroosien lähdettä kirjailija etsii kissoista, oppiarvoista ja Kardanian asuinalueista. Naisten neuroosit ovat kaikki yhden ja saman tahon aiheuttamia: ”tämä taho on Fevenov-Paradisovin suku. Tällä hetkellä neuroosimoottorina toimii 45-vuotias Igor Fefenov-Paradisov, joka ensin hurmaa naiset nuorimmasta vanhimpaan ja sen jälkeen sumuttaa nestemäistä neuroosia säihkysilmiin.” Luvussa Neuroosit – mitä ne ovat? selviävät ensimmäiset oireet.

”Neuroottinen ihminen väpättää. Hänen elämänsä on väpätystä. Sitä on sietämätön katsoa. Neuroottisella ihmisellä ei ole puolisoa, sillä puolisot eivät kestäisi seurata väpätystä päivästä toiseen. Neuroottinen ihminen ei ole oppinut kävelemään, sillä hän on liian neuroottinen kyetäkseen harjoittelemaan. Mitään muutakaan hän ei kykene tekemään. Ei hän osaa lukea, ei kirjoittaa, ei laskea, ei syödä sormin eikä haarukalla. Hän ei kykene mihinkään. Hän on täysin kyvytön joka suhteessa.”

Esipuheessaan Anatolij D. Mbdrinov sanoo muun muassa näin: ”Mielestäni vahingonilo on aliarvostettu henkinen nautinto. Toisten epäonnistuminen on aina antanut minulle sanoinkuvaamatonta iloa, enkä ymmärrä miksi sitä pitäisi hävetä. Parasta on pullollinen hyvää portviiniä kunnon häväistyksen jälkeen; kauniisti hämärtyvä kevätilta, läheisen katedraalin kellojen soitto ja mielessä iloa tuottava viattoman kärsimä vääryys.”

”Ei muuta kuin kirjan kanssa tutkimusmatkalle! Hei sinä homeparta siellä! Herää!”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Borges ja todellisuuden mittakaava

2. Viggo Wallensköld ja salaperainen sienitieteilijä

…………………………………….

Kirjailija ja vastenmieliset tyypit

Jatkan vielä mainion proosan ketjua ja nostan blogiin David Foster Wallacen (1962-2008). Hän oli yhdysvaltalaisen kirjailija, joka julkaisi romaaneja, novelleja, esseitä ja artikkeleita. Wallace kärsi syvistä depressiokausista ja hirttäytyi Kalifornian Claremontissa vain 46-vuotiaana.

Itsemurhan nosto avauskappaleeseen on oleellista Wallacen kirjailijanlaadulle. Hänen tekstinsä on äärettömän sensitiivistä ja armottoman tarkkanäköistä, se tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten täällä pitäisi elää – tai paremminkin, miten täällä voisi elää?

Kuva: Flickr/Steve Rhodes.
Kuva: Flickr/Steve Rhodes.

Kirjailijan tuotantoon ehti kertyä kolme romaania ja novellikokoelmaa sekä viisi esseekokoelmaa. Juhani Lindholm on suomentanut esseet Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (2014). Kummatkin on julkaissut Siltala.

Vuonna 1996 julkaistu yli tuhatsivuinen romaanijärkäle Infinite Jest nosti Wallacen amerikkalaisen nykykirjallisuuden arvostetuimpien tekijöiden joukkoon. Kun aikakausilehti Time listasi sata merkittävintä englanninkielistä romaania vuosilta 1923-2005, se nosti mukaan Infinite Jestin.

Kuten olen aiemminkin sanonut, blogini ei ole pitkän kritiikin foorumi. Teen oman analyysini ja nostan tänne vain kiteytyksen. Kehotuksen tarttua kirjaan tai jättää se tekemättä. Juttu täällä tavoittelee samaa selkeyttä ja yksinkertaisuutta kuin kadulta löydetty kahden euron kolikko.

Moinen tiivistys ei tee kirjoille oikeutta. Juuri siksi ne kannattaa lukea kokonaan. Wallacen stoorit nostin aiempien proosapäivitysten jatkoksi, koska ne niin täydellisesti poikkeavat neljän edellä esittelemäni teoksen rakenteesta ja kielellisestä otteesta.

Vastenmielisten tyyppien lyhyissä haastatteluissa Wallace käyttää vain kahta kerrontateknistä keinoa: subjektiivisen kertojan sisäistä tajunnanvirtaa tai dialogia. Jälkimmäistä jopa niin, että toisen keskustelijan replikointi leikataan kokonaan pois. Näin syntyy ennen lukemattoman intensiivinen luonnekuva henkilöstä, jonka replikoinnin varassa teksti etenee.

Kuin huomaamatta Wallace kehittää teksteihinsä rytmistä briljanssia: pitkät, toisteiset ja kaikkialle haarovat virkkeet alaviitteineen katkaistaan lyhyillä lauseilla. Kokoelmassa on myös sisäinen rytmi, jota novellien järjestys palvelee. Tajunnansisäisissä teksteissä Wallace jos kuka noudattaa kehotusta aisteille kirjoittamisesta. Teksti näkyy, kuuluu, haisee, maistuu ja käyttää kinestesiaa (liiketunto, kehon liikeaisti).

Wallacen tyylille on ominaista kirjoittaa novelleihinsa pitkiä ajatuskulkuja, jotka kuvaavat henkilöiden yksityisimpiä tuntoja, sellaisia, jotka tajunta lähes poikkeuksetta sensuroi kaikilta muilta näkymättömiin ja kuulumattomiin. Esimerkkinä vaikkapa novelli: Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta.

Tekstissä isä näkee vastasyntyneen ja varttuvan poikansa kuolaavana, rumana, haisevana, epämiellyttävänä ja loputtoman itsekkäänä olentona. Wallacen tekstit ovat paikoin armottomia. Kuin kirjailija saapuisi tunnelmavalaistuun tilaan ja räväyttäisi päälle kylmät ja kirkkaat, joka sopukkaan yltävät valot.

Ja vielä: on hyvä muistaa, ettei mikään elämässä, sen paremmin kuin kirjallisuudessakaan toimi ilman vastapariaan. Wallacen teksteihin kutoutuu outoa huumoria, kun kanssaeläjien päänsisäinen elämä valaistaan kaikessa absurdiudessaan.

………………………………………………

Blogin ekstralinkki: Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sitaatti kirjoittamisen edellytyksistä kahdeksaltatoista suomalaiselta kirjailijalta.

…………………………………………………