Jutussani ennen joulua (21.12.) epäilin, että suomalaiseen alkuperäiskulttuuriin kuulumaton joulupukki oleskelee täällä ilman maahanmuuttoviranomaisten lupaa. Ehkä maailman arvokkaimman brändin punanuttuinen markkinamies ei tarvitse sitä. Reaalimaailmassa on toisin. Sain jutustani henk.koht. palautetta, jossa kysyttiin olenko lukenut Juha Suorannan pamfletin Piilottajan päiväkirja?
Iltapäivälehden otsikko kertoi keväällä 2009: ”Tampereen yliopiston professori auttoi turvapaikanhakijan piiloon”. Poliisi aikoi käännyttää alaikäisen, Ashraf Sahil -nimisen afgaanipojan Maahanmuuttoviraston määräyksestä. Kirjassaan Suoranta kertoo mitä turvapaikanhakijan vapaaehtoinen auttaminen käytännössä tarkoittaa. ”Onko minulla Suomen kansalaisena mahdollisuus, viranomaisten tapaan, saada ja vaatia oikeutta ja kohtuutta lähimmäiseni puolesta?”, kirjoittaja kysyy.
Suurinta ääntä maahanmuuttopolitiikasta pitävät räyhät, jotka asioista vähiten tietävät. Tai ne, joiden moraalikoodisto on luotu putkiaivoisella yksisilmäisyydellä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta kirjoittaa: ”Olen tullut huomaamaan, että paras tapa edistää näitä asioita on olla kuin Björn Borg Wimbledonissa, kuin jäävuori, ei meuhkata eikä protestoida, vaan pysyä asiassa.”
Piilottajan päiväkirjassa Suoranta pistää itsensä likoon rehellisesti ja uskaltaa kirjoittaa myös negaation kautta: ”Minun henkeni on nyt heikko, eikä sitä vahvista ilkeänpuoleinen havainto, että kaikkein hankalimmaksi asiaksi Ashrafin kanssa koen arkisen kanssakäymisen. En osaa tarkkaan sanoa, miksi näin on. Yritän pohtia asiaa erottamalla toisistaan vanhemmuuden, ystävyyden ja auttamissuhteen sekä niissä vallitsevat erilaiset käyttäytymissäännöt ja moraalikoodit.”
Suorannan pamfletista kasvaa laaja essee, joka pohtii yhteiskunnan ja yksilön vastuuta, maahanmuuttotyötä tekeviä organisaatioita, kirkon asemaa ja auttamishalua tai haluttomuutta, sekä maahanmuuton taloudellisia kysymyksiä: ”Tarkoitukseni ei ole ratkaista aiheeseen liittyviä monia ongelmia ja avoimia kysymyksiä, vaan tehdä niitä näkyviksi, ehkä myös hälventää asiaa koskevan julkisen keskustelun vääristyneimpiä muotoja.”
Teorioilla on vähäinen voima esimerkkiin verrattuna. Väitteet vaativat perustelunsa, joiden verkkoon on helppo sotkeutua. Hyvä tarina herää eloon ja sillä on mahdollisuus vaikuttaa. Parituhatta vuotta sitten muuan puusepän poika kertoi aina vertauksen, jotta kovakalloisimmatkin ymmärtäisivät mistä on kyse. Suorannan Piilottajan päiväkirja kaikkine käänteineen on tällainen kiisteltyä kysymystä selkiyttävä tositarina.
Hesari kirjoittaa tänään Sivuääniä -palstallaan: ”Maahanmuutto ei ole kuuma peruna vain tulevissa eduskuntavaaleissa. Myös kevään kirjoissa sitä käsitellään monelta kantilta.” Pohjiksi voisi lukea Suorannan 142 sivuisen pokkarin. Osallistuvan havainnoinnin metodilla tehty teksti on elämänmakuista ja auttamisen etiikan pohdinnat syventävät kuvaa.
Olen hyvin vastentahtoisesti edes omien kirjojeni ”markkinamies”, mutta pistän tähän linkin, josta Piilottajan päiväkirjan voi tilata: http://www.intokustannus.fi/kirja/piilottajan_paivakirja/ Kirja maksaa kolmetoista euroa postimaksuineen, e-kirja kympin. Ja pienenä esimerkkinä huolestuneille: tässä on makua sähkökirjan tulevaisuudesta. Se pärjää hyvin painetun kirjan kainalossa ja kummatkin hyödyntävät toisiaan.
