Mitä saadaan ihmisen tuhkasta?

Blogi päivittää yhdellä runolla ja kokonaisella gradulla. Linkitän loppuun Aapo Siippaisen opinnäytetyön ”Tunnustusten luolat – Internetlähteet ja niiden muokkaaminen Tytti Heikkisen, Teemu Mannisen ja Harry Salmenniemen hakukonerunoissa”.

Niille, joita kiinnostaa hakukonerunous – heille jotka haluavat tietää tarkemmin mitä on runouden flarf, voin suositella Siippaisen tutkimusta. ”Tunnustusten luolat” kertoo seikkaperäisesti ja selkein esimerkein googlettamisen käytännöistä runoa synnytettäessä.

Ulla Pohjola: Varjossa ja valossa, 2006. Käsinkirjonta, öljyvärimaalaus. Materiaali: silkki, metalli
Ulla Pohjola: Varjossa ja valossa, 2006. Käsinkirjonta, öljyvärimaalaus. Materiaali: silkki, metalli

Olen gradussa mukana vain parin tekstikappaleen verran, mutta päivitän perjantairunoksi tekstin, josta työssä on kyse.

”Myös Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika -teos elää omaa elämäänsä kansien ulkopuolella. Runoilija Juha Siro lainaa Mannista Satakieli! -kokoelmassaan (2008). Siron ’Ihmisen tuhka’ –runoon (Siro 2008, 10) on lainattu kolme säettä Mannisen ’Sonetteja pissaliisalle’ –runosta: ’Ihq töötti NRJ ahihi idols / napapaita tyksiä massikka / pällygremo himmailee, / post-futuristi-runoilija googlettaa ja kirjoittaa.’ Viimeinen säe on viittaus Mannisen runon tekotapaan.

Siro lainaa Mannista lähteen selvästi mainiten. Juha Siron runokokoelman alaotsikko on ’polyfonisia runoja.’ Hän haluaa käyttää kirjassaan mahdollisimman paljon erilaisia ääniä. Hän on käyttänyt runokokoelmassaan muun muassa iltapäivälehtien, lukion kirjallisen ilmaisun opiskelijan ja sanakirjan sanaluettelon aineistoa. Mannisen flarfin Juha Siro valitsi teokseen koska halusi mukaan runoudeksi luettavaa verkkokieltä (Siro 2010).”

Tässä koko runo, josta tutkimuksessa mainitut rivit on napattu. Päivityksen kuvat tekstiilitaiteilija Ulla Pohjolan kotisivuilta. Linkki jutun lopussa.

Ulla Pohjola: Vanha kuu, 2005. Käsin- ja konekirjonta, värjäys. Materiaali: silkki, helmet, metalli, viskoosi, silkkiviskoosisametti
Ulla Pohjola: Vanha kuu, 2005. Käsin- ja konekirjonta, värjäys. Materiaali: silkki, helmet, metalli, viskoosi, silkkiviskoosisametti

……………………………………………………………………………….

I h m i s e n  t u h k a

Minä sitä ja tätä,

pahimmillaan: Minä olen!

Ties mitä?

Ehkä kitara, joka lyödään kiveen tuhannen tikuiksi.

Kuten V. Kajava kirjoitti. Kiitos siitä.

Ja runon esiliinasta keittiön oven kahvassa,

jos oikein jaksan muistaa?

Väliäkö sillä, ensikosketuksesta aina jotain jää.

”Ihq töötti NRJ ahihi idols

napapaita tyksiä massikka

pälly gremo himmaile”,

post-futuristi-runoilija googlettaa ja kirjoittaa.

Jotain meihin aina tarttuu, katoavaa tai kaunista.

Niin kuin se, mitä lehdessä lukee:

että ihmisen tuhkasta puristettu timantti saa aina sinisen värin

ja on korkeintaan 0,2 karaatin kokoinen.

…………………………………………………………………………….

Tunnustusten luolat, Aapo Siippaisen gradu.

Tekstiilitaiteilija Ulla Pohjolan kotisivu.

Blogin ekstralinkki parin vuoden takaa: ”Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä”

…………………………………………………………………………..

Emÿna daÿda

Blogi ei voi sivuuttaa Mikael Agricolan- ja suomen kielen päivää. Pitkän käsiksen editoinnin ja muiden kiireiden keskeltä tarjoan päivitetyn postauksen muutaman vuoden takaa. 

Yleisönosastojen aiheissa on kaksi kestosuosikkia. Koirankasoista valittajat aktivoituvat hankien huvetessa ja suomenkielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Nuoret eivät enää lue mitään! Kaikenmaailman rastalettien, räppäreiden ja lökäpöksyskeittareiden puheesta ei tule tolkkua! Englannin kieli jyrää meitin, kaikkialla käytetään vain lainaa ja slangia! Apua ihmiset, meiltä kuolee kaunis kirjakieli!

Mikael Agricolan Uuden testamentin käännös: Se Wsi Testamenti 1548.
Mikael Agricolan Uuden testamentin käännös: Se Wsi Testamenti 1548.

Ymmärsitkö otsikon sanat? Koko lause kuuluu näin: ” Mÿnna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda.” Satoja vuosia sitten suomenkieli kuulosti tuollaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Puhuttu kieli on varmasti kuulostanut hyvinkin erilaiselta. Ihan kuten nytkin, kirjakielen kaltaista kieltä ei sinällään puhuta missään. Lähimmäksi päästään Keski-Suomessa, Keuruun kaupungin tienoilla.

Vanhimmat kirjatut suomenkieliset lauseet ovat löytyneet Nürnbergistä, keskiaikaisesta saksalaisesta matkapäiväkirjasta n. vuodelta 1470, josta göttingeniläinen Christine Wulff on tehnyt tutkielman ”Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert”. Esimerkkilauseeni on tuosta tutkielmasta napattu.

Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon hyllystä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetään laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.

Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Nyt minun pitäisi kirjakielen mukaan käyttää ruuvitalttaa, mutta ruuvimeisseli sopii puheeseen paremmin. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus. Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa.

Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomenkielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi kunnes syntyy parempia.

Pelkistetyn provokaationi lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”

……………………………………..

Ekstralinnkki: kansalliskirjailijamme kontakti Saksaan – retkellä otetaan olvia olan takaa.

……………………………………..

”Tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä”

Perjantairunon paikka annetaan Aleksis Kivelle (1834 – 1872). Kansalliskirjailijamme oli proosaakin kirjoittaessaan runoilija. Kivi julkaisi yksitoista näytelmää, romaanin, runokokoelman, sekä kertomuksia ja tarinoita.

Kun lukee muutaman repliikin Seitsemästä veljeksestä, tuntuu etteivät maailman mahdollisuudet tai uhat ole 144 vuodessa paljon muuttuneet. Kriisejä ja totaalisen tuhon mahdollisuutta pohditaan. Ja miehen mieltä, joka hamuaa maailman herruutta. Perään vielä perkeleet, Jumala ja enkelit ynnä koko ihmissuku.

Seitsemän veljestä. Julkaistu 1870.

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhkaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvut ja elikot maassa, merellä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikinä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

………………………………………………….

Aiemmin blogissa: nobelisti ja Maailmanlopun sota. ”Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.” (linkki)

On syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa

Blogin Perjantairuno on kärsivällinen, Perjantairuno on lempeä. Perjantairuno ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

J.L.Runeberg Idyllejä ja epigrammeja. Suom. Risto Ahti. Kuvitus Björn Landström. WSOY 2004.

Perjantairuno ei väistä velvollisuuksiaan, vaan lainaa tekstin kansallisrunoilija J.L. Runebergilta, jonka syntymästä tulee kuluneeksi 210 vuotta 5.2.2014. Näin siitäkin huolimatta, että hänen tekstinsä aiheuttivat Perjantairunolle kauan sitten kärsimystä, epätoivoa ja mielipahaa.

Nuori mieli ei ymmärrä Saarijärven Paavon ponnistuksia, ei Hirvenhiihtäjien tradition ja talonpoikaispirttien elämää piikoineen ja laukkuryssineen, ei osaa eläytyä kahdensadan vuoden takaisen Suomen sodan sankareiden taisteluun, vaan kaihtaa koulutunneilla kaikin keinoin Vänrikki Stoolin ulkolukua.

Vaikka Runeberg uhkasi erottaa Perjantairunon iäksi kirjallisuudesta, on syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa. Perjantairunon hyllystä löytyy pieni kirjanen: Johan Ludvig Runeberg IDYLLEJÄ ja EPIGRAMMEJA. Suomentanut Risto Ahti.

Idylli merkitsee ”pientä kuvaa”, epigrammi lyhyttä runoa, joka päättyy terävään oivallukseen tai lakoniseen toteamukseen, eräänlaiseen käänteiseen maksiimiin, jossa on kuitenkin voimaa.

Runeberg-suomennoksessaan Ahti valitsee metriikan ja konstikkuuden sijaan yksinkertaisen ja proosamaisen kielen. Se raikastaa hengityksen ja näyttää kansallisrunoilijan alastomana, ilman suurmiehen kyseenalaista gloriaa.

Kas näin ystävät, Perjantairuno iloitsee totuuden voittaessa. Ehkä… ja kenties Runebergin pieni ja kirkas epigrammi sanoo elämästä jotain enemmän kuin Paulo Coelhon kokonainen romaani.

S U R U  J A  I L O

Yhdessä suru ja ilo

asuivat sydämessäni,

suru yhdessä kammiossa

ja ilo toisessa.

Sovittamatta erotettuina,

toinen yksin toista puolta hallitsi

ja toinen yksin toista.

Kun sitten ainoani

astui sydämeeni,

hän varmaan oven avasi

ja surun iloon liitti,

nyt suruni on autuas

ja ilo täynnä murhetta.

…………………………………….

Johan Ludvig Runeberg (1804 – 1877) runoilija, kirjailija ja toimittaja. Runeberg nousi jo elinaikanaan juhlittuun Suomen kansallisrunoilijan asemaan.

Päivän postausta sivuava ja syventävä juttu löytyy liki kolmen vuoden takaa. LINKKI

Blogi analysoi Risto Ahdin runoutta. LINKKI

……………………………………….

”Sirkan reisi, paarman jalka”

En pidä joulusta, enkä muista juhlista. Kyllä on arki ihmisen parasta aikaa. Vaan eipä se estä osallistumista muiden iloon. Hyvän joulun toivottajaksi värväsin aidon aputontun, Saima Siron. Ikää vuosi ja puolikas.

Saima Siro 2013

Joulun tekstistä ei löydy tekoreippaita joulukliseitä sen paremmin kuin patetiassa piehtarointiakaan. Kymmenen säettä tulee kansanperinteestä, suoraan Lönnrotin kokoamasta Kantelettaresta. Viesti lienee sellainen, että vähemmälläkin pärjää, kun käyttää mielikuvitusta ja huumoria.

Rentoooooo ja lapsellista joulua ystävät!

Tule meille Tuomas kulta,

tuopa joulu tullessasi!

Tule kekri, jouvu joulu,

sekä pääse pääsiäinen!

Kyll´on kystä aitassamme,

paljon pantua eloa,

sirkan reisi, paarman jalka,

peipposen peräpakara,

sammakon sakarivarvas,

sisiliskon silmäpuoli.

……………………………..

Perjantairuno kysyy ”Miten käy elävitten”

Ei kuollut äiti (84v.) vaikka sukua jo sairaalaan hälyteltiin. Tänään oltiin jo lääkärikäynnin jälkeen kirppiksellä kahvilla. Toistuva keuhkokuume ja vereen levinnyt pneumokokkibakteeri lienee nujerrettu.

Runon vuosi 25.10.

Elämän ja kuoleman pohdintojen tueksi tarjoan päivän Perjantairunon äidin kirjasta. Runon vuodessa on muutama säe jokaiselle päivälle ja tilaa omille merkinnöille. Ja kuten näkyy muistiinpanojen mahdollisuutta on käytetty kiitettävästi. Saattaa olla, että kirjoittamisen tarve on periytynyt geeneissä.

Kirjan painettu runo tälle päivälle 25.10. on valittu Kaarlo Kramsulta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vanhahtavassa yksikertaisuudessaan säkeet ovat silkkaa kromiterästä. Minua viehättää erityisesti persoonallisesti taivutettu sana ”elävitten”. Rivit ovat osa runosta Mustalainen.

Kuihtuu kukka, kaatuu puu,

linnun laulu lakastuu:

niin käy elävitten.

Mitä tulee sitten?

……………………………………

Kaarlo Kramsu (s. 1855) kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa 39 vuoden iässä. Hän oli toimittaja ja kaksi ”Runoelmaa” julkaissut runoilija.

”Tarpeeton pyyhitään yli”

Lisään aforistikkojen sarjaani Mirkka Rekolan (s.1931). Käsittelin hänen runouttaan ja estetiikkaansa täällä perusteellisemmin viimeksi kaksi vuotta sitten. (linkki)

Rekola on aforismin uudistaja. Hän on löytänyt kieleen aivan uusia ilmaisullisia mahdollisuuksia ja hahmotustapoja. Kieli laajenee oman tilansa ulkopuolelle ja hakee useita erilaisia tulkintavaihtoehtoja, on koko ajan muuntuvassa tilassa.

Mirkka Rekola, kuva HS/Kimmo Räisänen.

Runon ja aforistiikan raja Rekolalla on häilyvä. Ajatus ketjuuntuu ja yksittäisiä tekstejä on usein luettava niiden jatkumossa. Ajatuksen alku- ja loppupiste on monesti häilyvä, ja paikka vaihtava. Rekola karttaa dualistista ilmaisua ja kiinninaulattuja päätelmiä.

Syvemmin kiinnostuneille suosittelin jo edellisessä jutussani Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Rekolan aforistiset kokoelmat Muistikirja (1969), Maailmat lumen vesistöissä (1979) ja Silmänkantama (1984) on koottu teokseen Tuoreessa muistissa kevät (1987).

Rekola itse pitää aforistisuutta väistämättömänä ”niin tiiviille ilmaisulle kuin minun.” Luennoillaan hän on puhunut tahdon aspektista, joka on varioitunut ja läpäissyt hänen tuotantoaan: ”Minä olen muistin palveluksessa ja tahdon. Toinen provosoi toisen.”

Rekola on ollut minulle tärkeä kirjailija, vuosien varrella kannustajakin. Jotain ajatustenvaihdostamme – siitä miten vuosi voisi olla paikka – on tarttunut myös tuoreen kokoelmani Babelin esipuheeseen.

Mirkka Rekola, Tuoreessa muistissa kevät. wsoy 1987.

Sinä pidät jotain takanasi, se on edessä.

Hän oli täynnä ihmetystä, kuka se oli joka jätti hänelle tämän paikan katsoa?

Minä en pane epäluuloasi vastaan, minä haluan että sinulla on aina ja aina rohkeutta kysyä: entä sitten.

Olen muutaman kerran huomannut tulevani ulos ovesta, jossa lukee Pääsy kielletty tai Hengenvaarallista. Mistä minä tiedän, lappu on voitu lyödä siihen silloin kun olin sisällä.

Ei sinun mennyt aikamuotosi eroa maailman nykyisyydestä, sen kera olet poissa.

Missä sinä viivyt, minkä verhon takana olet? Toinen: minä olen se verho.

Se helpotus, ettei ole enää aikaa tottua.

Kun hän tuli peili mukana, tuli, seurusteli sen kanssa, vaikka tarkoitti minua.

Ne, jotka osaavat lukea, tietävät että lukemisen kyvyn huomaa kadottaneensa vasta sitten kun sen löytää uudestaan.

Vuosi on paikka, kaupunki, kaksitoista porttia. Minä menen nyt yhdestä, joka on toinen. On lunta askelissa, pieniä kauppoja pitkällä kadulla, minä ostan aterian. Tulee pehmeä ilta, kumartuu silittämään päätä, hiukset valahtavat kasvoilleni.

Perjantairunossa otetaan olvia olan takaa!

Kansalliskirjailija Aleksis Kivi (1834–1872) mielletään ensimmäisenä prosaistiksi. Hänen runoudessaan, Kanervalassa ja muissa teksteissä on usein proosamainen ote, pitkissä, tarinallisissa runoissa replikoidaan ja käytetään myös dialogia.

Muutamista lyhyistä teksteistä on kiteytynyt kaikkien tuntemia klassikoita: Metsämiehen laulu, Kaukametsä, Onnelliset, Sydämeni laulu ja ennen muita Timon laulu Seitsemästä veljeksestä. Tunnistus käy jo kahdesta ensimmäisestä sanasta: ”Makeasti oravainen”.

Yrjö Ollilan pukusuunnitelma: Olviretki Schlaussingenissä (1920)

Kiven runouden kiteytymä on arjen ylevöittämisessä, romanttisessa maailmankuvassa. Proosatyylin realismi ei saa sijaa. Valitsin Perjantairunoksi poikkeavan tekstin, jossa aiheen ylistys saa rempseän ja humoristisen otteen. Säkeet olkoot myös jatkoa edelliseen juttuun, josta käy ilmi Saatanan mielijuoma. Nyt nautitaan miedompaa.

OLVEN KUNNIAKSI

Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, jumal´ kultasuu!

Sua ain tahdon kunnioittaa

Kumartaen tomuhuun,

Sulle annan sydämeni,

Sulle kannan kiitosuhrit

Mä temppelissäs kontien.

Oi olvi ijankaikkinen!

Valvoissani, maatessani

Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

Kaikki menköön suren suuhun,

Kun vaan olvi olla saa.

Mitä huolin

Vaihka iskis

Taivaan nuoli

Maailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kun mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

……………………………………………….

Jutun kuva on pukusuunnittelija Yrjö Ollilan luonnos Vapaan Näyttämön Olviretken ensi-iltaan 1.1.1920. Merkintöjen mukaan puku tehtiin värjätystä säkkikankaasta, päähine pahvista. Näytelmä kuvaa baijerilaisten ja preussilaisten sotilaiden juopottelua sotatoimien ohessa. Näytelmävalinta oli ”uskallettu” sillä Suomen kieltolaki oli astunut voimaan edellisenä vuonna.

Ja vielä kiinnostuneille bonus. Kolmen vuoden takainen juttuni kertoo hieman laajemmin suomenkielisen runouden alkuasetelmista: linkki.

Yhden totuuden tragediat

Viime viikkojen lukulistalla muun ohessa on ollut kotimaisia klassikoita: Lehtosta, Lassilaa, Pakkalaa ja Sillanpäätä. Kiven Nummisuutarit on viimein luettu. Siis muutama paikka sivistykseni hiutuneeseen tilkkupeittoon.

Eino Leino ei runoilijana ole ollut minulle henkilökohtaisesti koskettava, mutta nerokas suomen kielen kehittäjä ja ilmaisun uudistaja. Täytyy tunnustaa, että luin vasta ensimmäisen teoksen Leinon pitkää proosaa. Alla kasvon kaikkivallan on erikoinen kirja. Alaotsikkonsa mukaan ”Mystillinen trilogia erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä.”

Kuva: Gustave Doré, Kadotettu paratiisi.

Kirjan alkulehdillä Leino itsekin ihmettelee valitsemaansa aihetta: ”Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä talviyössä ja tutkiskelin suhdettani korkeampaan olentoon? Eikö se ollut tuiki naurettavaa?”

Alla kasvon kaikkivallan sisältää esoteerista pohdintaa ja annoksen New Age -liikkeelle tyypillistä henkisen kasvun tavoittelua. Leinon kirjallinen metodi on väite ja vastaväite, kysymykset ja epäily. Tulos on välillä sentimentaalinen, mutta tekstistä vierähtelee myös ehdottomia ja aikaa kestäviä helmiä.

Kiteyttäisin Leinon pohdinnan vanhaan sananlaskuun, joka olisi syytä muuttaa: ”Jumalan pelko on viisauden alku.” Leinon etiikan mukaan se voisi kuulua: ”Jumalan epäily on viisauden alku.”

Leino kieltää itseltään yhden ja ehdottoman Jumalan nimen ja omien totuuksien tyrkyttämisen toisille. Jos joku nyt ajattelee, että vihjaan tällä viime päivien traagisiin tapahtumiin, se pitää paikkansa.

Leinon ajatuksena on, että ihmisen pitäisi vasta omista teoistaan. Ja että kiihkeä oikeassa olemisen tarve ja halu puristaa maailma yhden totuuden muottiin on tuhoisaa. Alla kasvon kaikkivallan julkaistiin 1917. Muutamaa kuukautta ennen kuin sisällissota syttyi ja vaati 37.000 uhria.

…………………….

”Tiedän, että Hän on olemassa. Hän jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä kaikille uskonnoille. Laki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä hyviä nimiä Hänelle. Pääasia että Hän on Hän ja me Hänen nimellään käsitämme Kaiken yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä, ihmeellistä itsetietoista Järkeä ja Järjestystä.

Omasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi. Hän on! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle. En ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä yksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta kuolemattomasta itsestäni. Nyt näen Hänet kaikkialla.

En aio todistella Hänen olemassaoloaan enkä edes koettaa kuvailla Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen. Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain hänen ääntänsä ja kunniaansa. Teen se ilosta enkä velvollisuudesta. /…/

Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat jos niin tapahtuisi. Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät ja hiukan laupiaammat toisilleen.

Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja ajattelemaan. /…/ Itsestäni minä vain todistan.”

”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”

Mirkka Rekola täytti 80 vuotta 26. kesäkuuta. Hesarin onnittelujutussa toimittaja sanoo: ”Mirkka Rekola on Suomen hienoin runoilija. Hienoin jonka olen löytänyt.” Sopii noinkin kärjistää. Tehdään ajatuskoe ja mietitään kenen runot tuntuvat tuoreilta sadan vuoden kuluttua. Rekola on vahvoilla.

Valekuun reitti (wsoy 2004) on Rekolan suurelta kustantajalta viimeksi julkaisema kokoelma. Pieni Katharos julkaisi kokoelman Vesi on maailman muisti (2007) koska se runoilijan ystävän ottaminen värikuvineen ei södikalle kelvannut.

Mirkka Rekola (kuva Wikipedia).

Tein aikanaan Aamulehteen kritiikin Valekuun reitistä. Siinä sivutaan Rekolan runoilijanlaatua yleisimminkin, joten se sopii uusia tässä. Osa tekstistä on jo aiemmassa postauksessani, mutta ajankohtainen kertaus ei haitanne. Laajemmin kiinnostuneille voin suositella Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Alun terminologia saattaa olla hankalaa, mutta siitä selvittyä näköalat alkavat avartua. Yöpyödälle kirja on mitä parhain, ajattelun eväitä nautittavaksi muutama sivu kerrallaan.

……………………………………………………

Lehdissä on viime päivinä kutsuttu runoilija Mirkka Rekolaa eläväksi klassikoksi. En pidä nimityksestä. Sanat ovat totta vain erikseen. Yhdessä ne tuovat mieleen tuotantonsa näköispatsaaksi kivettyneen kirjailijan, joka seisoo ammoin kirjoitettujen säkeidensä jalustalla.

Rekolan Uusi kokoelma, Valekuun reitti osoittaa, että viidenkymmenen vuoden matka sanojen kanssa ei ole vienyt niiltä terää. Kieli on kirkasta ja säkeistä syntyvä energia jaksaa yhä murtaa luutuneita ajatuskulkuja. Rekola julkaisi esikoisensa Vedessä palaa 1954. Valekuun reitti on kahdeskymmenes neljäs lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon.

Sinä, minä ja maailma

Rekola on aina kirjoittanut trendeistä piittaamatta. Hän on ottanut vastaan haasteista kovimman – kirjoittaa siitä mitä ei voi sanoilla ilmaista. Vähempi ei ole riittänyt: ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / pidän sen avoimena.” Kun runoilijalle vuonna 1995 myönnettiin taiteen Suomi-palkinto raati arvioi hänen sanataiteensa kuuluvan maailman merkittävimpiin.

Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin.”, hän kirjoittaa.

Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Uudistajan osa

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut suomen kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Markku Envall nostaa Rekolan muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan suomalaisen aforismin uudistajaksi. Aforistiikka kietoutuu myös Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi.

Runoilijaa on luonnehdittu mystikoksi, mutta sekin sana vie harhaan – siihen kytkeytyy vaikutelma hämäräperäisyydestä. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä.

Matkalla tulevaisuuteen

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin.

Valekuun reitti murtaa lineaarista ajattelua. Kirjan keskellä on aikapiste, vertikaalin ja horisontaalin leikkaus, josta kurotetaan menneeseen ja tulevaan. Kokoelma alkaa laatikon pohjalta löytyvästä isän kynästä ja nousee lopulta tulevaisuuteen ja taivaaseen. Päätöksenä on sarjallinen runo, jonka näyttämönä on Kubrinovossa sijaitseva Pyhän Georgiuksen kirkko.

Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin. Runoissa aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

Junaan kirjoitetussa runossa eri tilat, liike ja aikaulottuvuus koetaan samanaikaisesti: ”Minä saatoin istua koko matkan / sinua vastapäätä / ja pääteasemalla odottaa / että olet siellä vastassa minua.”

………………………………………………………

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä merkittävästä suomalaisesta kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa saman kysymyksen äärellä:

”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

……………………………………………………………………………

Jutun otsikkona on Rekolan kokoelman nimi vuodelta 1972.