Viggo Wallensköldin tuorein teos, Opettavaisia runoja lapsille (Siltala 2024) on hillitöntä hyberbolaa – liioitteluakin kovempaa kamaa. Wallensköld tunnetaan kuvataiteilijana ja kirjailijana. Kummankin työn jälki on ainutlaatuisen omaperäistä, ja reviiri niin tiukkaan rajattua, etteivät siihen saata seuraajat astua.
Kuvataiteen viimeisin meriitti on Ars Fennica -palkintoehdokkuus 2022. Samana vuonna julkaistu Neuroosit ja traumat – Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia, toi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Opettavaiset runot on kuudes Mbdrinovin omaperäiseen maailmaan kiertyvä teos. Nimiölehden mukaan Kardaniankielisestä alkuteoksesta Ha mjassik pedagogina lyrik (1936)Aaron Svanbon ja Irina Muromtsevan suomentama. Kuvitus alkuperäisestä teoksesta.
Olen pitänyt runoteoksen – tai kaunokirjallisen proosan kuvittamista ”ongelmallisena”. Tekstiin ympätty kuva toimii hyvin harvoin. Nyt, kun taiteilija täydentää tekstin omalla kuvituksellaan, tulos on jotain enemmän kuin osiensa summa – sama henki välittyy kummastakin.
Kaikkien Mbdrinov -teosten ”vinksahtaneessa” maailmassa toistuvat usein samankaltaiset symbolit: toinen toistaan oudommat (usein parrakkaat) tyypit, sipulitorniset kirkot ja mitä erikoisimmat sienet. Tarinat on kyllästetty mustalla huumorilla.
Tuoreessa teoksessa käsitellään mm. runoja ja loruja lasten kasvatuksessa, lasten kurittamista: piiskaamoita, lettivetämöitä ja kuritushuoneita. Nuoret saavat elämänohjeita ja kiusaajat neuvoja. Toivottomille tapauksille suositellaan kahtakymmentäyhdeksää nimettyä kirkkoa. ”Jos mikään ei auta, eikä lapsi muutu paremmaksi ihmiseksi, voi hänet viimeisenä keinona viedä kirkkoon, jollaisia suuressa maassamme on tuhansia. Lapsen voi huoletta jättää hurskaiden isien huomaan. Vain erästä kiertelevää diakonia on syytä varoa.”
Viggo Wallensköldin kuvallisessa ja sanallisessa ilmaisussa toteutuu taiteen ehkäpä tärkein elementti. Ne tunnistaa välittömästi – ne eivät voi olla kenenkään muun tekemiä.
Tänään 4.10. on fransiskaaniveljeskunnan perustajan, Franciscus Assisilaisen (1182 – 1226) muistopäivä. Samalla vietetään 841-vuotissynttäreitä. Paavi julisti Franciscuksen pyhimykseksi 1228. Hän on myös eläinten, ympäristön, tulen, perheiden, yksin kuolleiden, kauppiaiden, rauhan, Italian, Assisin, New Mexicon ja Kansasin suojeluspyhimys. ”Jumalan pientä köyhää” on pidetty ainoana täydellisenä Kristuksen seuraajana. Kyllä listassa yhdelle pyhimykselle puuhaa riittää.
Giotto di Bondone (c.1266-1337)
Franciscus oli varakkaan perheen poika italialaisesta Assisin kaupungista. Isä halusi hänestä kauppiasta tai sotilasta. Äiti humaania hyväntekijää. Franciscus ehti osallistua taisteluihin ja joutui sotavangiksi. Kääntymyksensä hän koki pyhiinvaellusmatkalla Roomaan. Lopulta hän luopui kaikesta maallisesta omaisuudestaan ja ryhtyi saarnaamaan.
Kulutuskulttuurimme, ilmastonmuutos ja kaikin tavoin yli resurssiemme eläminen tekevät Franciscuksen sanomasta ajankohtaisen. Omalla esimerkillään hän osoitti, ettei vaurauden tavoittelu ole tie onnelliseen elämään.
Franciscus laati yksilöllistä ja yhteisöllistä köyhyyttä edellyttävän säännön, jonka kolme ydinajatusta hän kiteytti Uudesta testamentista: 1. ”Jos tahdot olla täydellinen, mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. 2. Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan. 3. Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Tämä, usein lainattu lause on poimittu Franciscuksen omista merkinnöistä: ”Niin kauan, kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.”
Olin jokusia vuosia sitten työskentelemässä kirjailijaliiton residensissä Ateenassa. Seurasin menoa Syntagman keskusaukiolla. Symbolinen vahdinvaihto sujui tupsutossuissa kukkopojan askelin. Turisteille myytiin linnunsiemeniä, joita kyyhkyille ojenneltiin avokämmenellä kuvausta varten. Kaivoin repusta Moleskinen muistikirjan ja kirjoitin sivulle seuraavat rivit. Nykyään vain viimeisen lauseen toteuttaminen olisi helppoa – mutta hemmetin harvinaista. Ja pätee elämässä niin moneen muuhunkin.
”Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja
odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.”
Niin kuin Franciscus Assisilainen,
joka yli kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy
syöttämään kyyhkyjä ja seuraamaan
vahdinvaihtoa Ateenan parlamenttitalon aukiolle.
Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:
”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,
ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.
Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”
Arto Lapin bibliografiasta löytyy toistakymmentä runoteosta ja puoli tusinaa kokoelmasuomennosta. Ura lähti alkuun valtakunnallisella Runo-Kaarina-palkinolla 2001. Tampereen kaupunki on palkinnut hänet kuusi kertaa.
Tuorein teos Korallimieli (Enostone 2023) yhdistää runotrilogian Veden ääret,Pohjoiset tuulenpesät ja Ateljee Palander. Teoksen päättää uusi kirjan nimellä otsikoitu sikermä. Yhteensä kolmesataa sivua runoutta Jelena Salmen suunnittelemissa kansissa.
Hesari julkaisi 27.4. kiittävän kritiikin teoksesta. Vesa Rantama oli otsikoinut arvionsa: ”Kaikille, jotka haluavat kirjoittaa parempia runoja”. Ja ingressi: ”Arto Lapin runot ovat parhaimmillaan kaltaistensa runsaassa seurassa.” Riveistä mieleeni nousee itämainen ajatus: ”Tehdä kerralla paljon, on vähän. Tehdä usein vähän, on paljon.”
Kokoelman sivulla 230, tekijä itse kuvaa lukemisen kokemusta näin: ”Nykyisin otan kirjan summanmutikassa, / avaan umpimähkäisestä kohdasta. / Ei ole muuta järjestystä / kuin nukahtaminen ja herääminen, // uudet lehdet kasvavat / samanmuotoisina kuin edellisvuotiset. // On kivuliasta / lukea kannesta kanteen, / nähdä päättyminen. / Runo sieltä täältä tuo lohdun.”
Kuva, Kulttuuritoimitus, Jari Henttonen
Oma, ensimmäinen lukukertani kulki sivulta sivulle. Kun kirja jäi yöpöydälle, käytin samaa summanmutikkasysteemiä. Otan heti alkuun sulattelun lopputuloksen ja kiteytyksen siitä, mikä tekee runoilijan säkeistä niin merkittäviä ja ehtymättömiä: Lappi kirjoittaa ikuisuutta varten.
”Saakoon hippiäinen siivet, / khimaira maininnan mytologiaan. // Mutta kun eteen / tuotiin ihminen, oli kaikki jo jaettu. / Tai oli jäljellä uupumus, ei hän sitä itselleen jättänyt. // Heistä yksi, Carl von Linné, / pillastui kuin tuhatkauno, / nappasi lehtiön, otti suunnan kohti pohjoista, / alkoi luetteloida kaikkia vastaantulevia: // ”Hieron nämä listat / tuomiopäivänä Hänen kasvoilleen. / Meille et antanut edes kykyä / suojella näitä.” Teoksessa myös historia kiteytyy monin tavoin.
Avainsana on pelkistys ja tiivistämisen taito. Kun turha riisutaan pois, tärkeä jää. Sen pohjalta voi laajentaa ja hakea uutta ikiaikaiseen perinteeseen. Korallimielen tekstit aukeavat kahteen suuntaan: lukijan sisälle ja ulkoiseen todellisuuteen. Nykyhetki ottaa kipinää huumorista: ”Mietin mitä vaurioita aiheuttaa / pieni määrä pakkoruotsia. / Kirjakäärö, bokrulla, / on ruotsiksi leikkisämpi.”
Lapin tuotantoon on aina liitetty tanka- ja haikurunojen perinne. Pitää paikkansa, mutta tuorein julkaisu näyttää monipuolisen runoilijan, joka inspiroituu ”kaikesta”. Musiikki on moni tavoin läsnä: Mahler, Bach, Mozart… yhtä hyvin kuin teksti Woody Guthrien kitarassa tai ”Kind of Blue”. Kuvataide tuottaa tekstejä Kimmo Kaivannosta ja Marc Chagallista aina Tampereen tuomiokirkon maalauksista kirjoitettuun sikermään.
Intertekstuaalisuus on läsnä mitä moninaisimmin tavoin. Kollegiaalisia viitteitä, omistuksia ja ”In memoriam” -tekstejä. Pidin kovasti myös siitä, miten nimettyjen runojen otsikot on sijoitettu runojen loppuun. Säkeet lähtevät puhtaalta pöydältä ja merkitystä voi tarkastella luettuaan. Ratkaisu synnyttää lukijan ja runon sisäistä dialogia.
Korallimieli on teos, jolle povaan pitkää elinkaarta. Siihen on hyvä palata aina uudelleen – jokaisella kerralla löytyy uusia kokemisen kulmia. Lopetetaan kahden rivin aforistiseen kiteytykseen: kaikuja tyrannien tekemisistä, niin totta juuri tänään.
”Stalin oli haetuttaa useamman kerran Šostakovitšin
teloitettavaksi väärinsäveltämisestä. Hän elää yhä.”
Eija Aromaa on julkaissut kokoelman Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista (Basam Books 2022). Kirja on hänen kuudes runoteoksensa. Esipuheessaan hän kertoo tunteneensa sukulaisuutta Shikibuun vuosien ajan: ”Kuka tuo nainen oli? Miksi hän valitsi minut? Vai varastinko Itzumit itselleni? Otinko röyhkeästi omikseni? Ei, se meni juuri päinvastoin. Itzumi anasti minut.
Tulee mieleen myös Mia Kankimäen kokemus. Hän jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia: ”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no sōshi eli Tyynynaluskirjajollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.” Kankimäen kirja kuvaa tuhannen vuoden takaista elämää laajemmin. Minun on helppo tunnistaa edesmenneiden kanssa keskustelu – juttelenhan itsekin heidän kanssaan ehtimiseen.
Aromaan kirja koostuu eri kokoelmista suomennetuista tankarunoista. Runon mitta on 31 tavua viidessä säkeessä: 5, 7, 5, 7, 7. Perinteen mukaan kolme ensimmäistä säettä muodostavat tapahtuman, tunnelman tai luonnon kuvauksen. Kaksi viimeistä liittyy rakkauteen, kohtaloon, kaipaukseen, eron tuskaan tai kuolemaan.
Izumin aikakauden hovietikettiin kuuluivat uskonnolliset ja seremonialliset menot. Runoja kirjoitettiin, lausuttiin ja vaihdettiin jokaisen tapaamisen johdosta. Aromaa kirjoittaa: ”Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään. Olkoot nämä variaatioita Izumi Shikibun runoista. Hän kertoo tehneensä käännökset englannin kielestä, mutta saaneensa tärkeää editointiohjausta Kai Niemiseltä.
Kokoelman runoihin on usein liitetty lyhyt selvitys tekstin taustasta: Nähdessään jonkun pitävän viuhkaani ministeri Michinaga kysyi kenen se on. Kun hän kuuli että se on minun, hän otti sen ja kirjoitti siihen ”kevytmielisen naisen viuhka”. Minä vastasin:
Joku ohittaa
rakkauden ja joku
ottaa sen vastaan.
Portinvartijanako
tuomitset valintoja?
Terävä vastaus kävisi tänäänkin, tuhat vuotta myöhemmin. Välähdys hämärässä käsittelee kuitenkin eniten kahden rakastavan tai kaipaavan ihmisen suhdetta. Tanka voi olla silti kirpeän aforistinen:
Kumpi parempi:
kaukainen rakastaja
jota ikävöit
vai päivittäinen jolta
et kaipaa enää mitään?
Aromaan suomennoskokoelma on kiinteä kokonaisuus, jossa tunnelma pitää johdonmukaisesti. Lukemisen jälkeen kirja vietti vielä pitkän tovin yöpöydälläni selailtavana ja kääntelin sivuille koirankorvia. Rakkauden draamaan voisi käyttää romaanin mitan – tai sen voi tiivistää pokkarin kokoon, jossa joka sivulla on vain viisi lyhyttä riviä.
Pari vuosikymmentä sitten kirjallisuuden kustannuskenttä oli asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ”hallussa”. Ympärillä oli harmaata aluetta, jossa muutama idealisti aloitteli kustannustoimintaa. Muun muassa Like lähti kasvuun 1990-luvun taitteessa. Tänä päivänä tilanne on tyystin toinen. Useat, pienet kustantamot mahdollistavat vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisen.
Parisenkymmentä ”pienkustantamoksi” luettavaa tekijää toimii niukin kuluin ja hyödyntää vetäjiensä vahvaa työpanosta. Enostone julkaisee nobelisti (2020) Louise Glückin tuotantoa. Palladium ja ntamo julkaisivat äskettäin Kari Aronpuron suomentaman W.G. Sebaldin merkittävän esikoiskokoelman Luonnon mukaan. Kustannusliike Parkko julkaisee käännettyä, maailmanluokan runoutta: T.S. Elliot, Dylan Thomas, Paul Celan, Octavio Paz… Näistä myöhemmin lisää.
Aivan ääripäässä toimii BoD, joka painaa kirjan tekijän tiedostoista. Painosmäärän rajoitusta ei ole – mutta yhtä vähempää tuskin kannattaa teettää. Työpöydälleni kertyy suurempien ja pienenpien kustantajien kirjoja, joita toivotaan nostettavaksi blogiin. Se on hyvä. Valitettavaa vain se, että en ole ehtinyt päivittää näitä sivuja niin usein kuin pitäisi. Toivotaan tähän parannusta.
Päivälehdet ovat karsineet kirjallisuuskritiikkejä. Näyttävimmät jutut tehdään usein ”henkilövetoisina tarinoina”. Kun ajattelen lukijoiden keskivertoa, ymmärrän valitun linjan oikein hyvin. Vastapainoksi netistä voi lukea kirja-arvioita kymmeniltä alustoilta. Sieltä löytyy harvoin ”ammattikriitikoita”, mutta ei auta väheksyä lukijoiden vertaiskokoemusta.
Olen usein toistanut edesmenneen ystävän huokauksen: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Nostan tähän kolme kirjaa ja jokaisesta näytteeksi yhden runon. Runokokoelma on näiden kirjojen kohdalla vajanainen määre. Jokainen kirja on vahvasti temaattinen kokonaisuus. Pitäisi siis puhua runoteoksista.
Seppo Järvinen on pitkänlinjan, usealta eri kustantajalta julkaissut kirjailija. Hänen teoksensa Talvikirjeitä (Otava 1989) teki aikanaan runoudesta innostuneeseen mieleeni vahvan vaikutuksen. Nyt käsilläoleva kokoelma Repliikkejä kuiskaajankopista, Intian runot 1988 – 2021, on viime vuoden puolella Kyläpääskyt Kirjojen julkaisema. Intian luostarit antavat säkeille askelmerkit. Runo nimeltä Gekko.
”1. Iltahämärän kirkossa kaksikymmentä / veljeä rukouksen katumusharjoituksessa / yllä lumenvalkoiset kurtat, jumalkyyhkysillä / Olisipa vaeltajalla usko! / Säikähtänyt gekko livahtaa turvaan / Marian viitan alle.
2. Niinimatolle leijuu enkelin / musta siipisulkapoimi se / teroita ja kirjoita / palmunlehväarkille / unien risteysasemat / syntisäkin / sisältö pienintäkään sirpaletta / unohtamatta
3. Tämä on / viattomuuden Laki / äitisi kohdussa syntynyt / vapaa tahto”
Pirkanmaalainen Jussi Rusko on julkaissut aiemmin kymmenen runoteosta. Kaikille on ominaista tarkka arjen havainnointi, oivalluksien kiteytys ja huumori. Eräpäivää väistellessä (Palladium 2021) tilittää nykyhetkeä ja elettyä elämää karhean ilon ja haikean luopumisen hengessä.
”Junat ovat hiljaisia / mutta kuljetun matkan ilo / on kadonnut / Päivä sulkeutuu ja avautuu / epätäydellisen muistini ansiosta / pidän oikeutenani olla erimieltä / enemmän kuin samaa mieltä / Ärsyttää vaillinaisuuteni / ja raakilemaiset sanani / jotka föhntuulen siivittäminä / kurkottavat valoa kohti / Suljetuin silmin kuvittelen / jo elettyä uudeksi”
Irene Piippola on kotoisin Tornionjokivarresta. Pitkänlinjan kulttuuritoimija, kirjoittaja ja kääntäjä (saame, ruotsi). Pesemättömät (Palladium 2022) on teos, jossa pohjoinen on vahvasti läsnä jokivarren elämässä ja puheessa. Meänkieli antaa mausteen yleiskielen oheen. Lars Leevi Lestadiuksen puhuttelu ja ”ojentaminen” saa humoristisia ja nautittavia sävyjä kakkosluvussa, jossa ”Met nappaamma sinut ja puristamma reisien välhiin”. Teksti on kuuden sivun mittainen, joten nappaan tähän väkevän näytteen.
”Meän hamheitten alle mahtuu / useampiki saarnaaja / Meissä virtaa kuuma punanen veri / Hiukset kasvava kohisten / Net tarraava kiini sinusta ko kärhöt / Ai ai tuntuukos / Met olema liha jota sie himosit / ja sitten kielsit / ja kirosit / Nyt olet meän maassa / Met olema kaltaisia, tyttäriä ja vaimoja / Met autama / ihmisnaisia ja net meitä / Piämä hyät välit / vaikka niilä raukoila / istuva miehet / pöyänpäässä / Sie taisitki pölätä meitä? / Pölkäsit että teän naiset pukeva / värikhäät vaatheet ja varsikengät niinko met / Tuova itteänsä tykö”
Työväenkirjaston ystävät ry järjesti viime vuonna ”Kapinarunokilpailun”. Nyt arvosteluraadin parhaiksi katsomat tekstit on koottu kansien väliin. Maksimissaan viittä runoa haettiin. Siispä tein yhtenäisen viiden runon teemallisen sarjan.
Kannen piirros: Jyrki Nykänen, kansi ja ulkoasu: Maija Toropainen
Näin Työväenkirjaston puheenjohtaja Pentti Arajärvi: ”Runo ja runous käyttävät kieltä paitsi poikkeuksellisesti myös laajasti. Ne tarkastelevat maailmaa parhaimmillaan yllättävästi avaten uusia ajattelun uria. Arvaamattomuus tekee runosta vaikeampaa ja vaikuttavampaa. Runon merkitys on sen kyvyssä vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa ja näin tehdä kapinasta menestyvä rauhanomaisen muutoksen väline ja tulkki. Muutetaan maailmaa runo kerrallaan.”
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
I
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
miten yli kaksituhatta Isisin otteesta vapautettua jesidilasta
kärsii yhä psykologisista ja fyysisitä traumoista
miten kidutusta, raiskausta ja hyväksikäyttöä kokeneet lapset
eivät saa tarvitsemaansa hoitoa
miten kymmenet tuhannet jesidit asuvat yhä pakolaisleireillä
joissa kouluun pääseminen on liki mahdotonta.
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
miten raskaana oleva Myriam löysi aamulla miehensä
irtileikatun pään kylän kaivosta ja pakeni
Dadaabin pakolaisleirille, söi matkalla kovakuoriaisia, heinäsirkkoja,
nuoli aamukastetta ja kulki ohi
hyeenan raateleman lapsen raadon ja
päästyään perille synnytti uuden elämän akaasiapuun alle.
Tänään on vaikea olla kirjoittamatta psalmin sanoja
joissa Herran enkeli on asettunut vartioon
ja suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa
ja pelastaa heidät.
II
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
siitä miten nettivideo yllyttää pataanipoikia itsemurhaiskuihin
miten lapset näyttelevät videolla pommi-iskun tekoa
miten taustalla soi Taleban-hitti
jossa rakastettu lähtee taisteluun
”Hänen tukkansa on pitkä, ja hän kantaa olallaan konekivääriä
joka pukee häntä ja hän menee taisteluun
miten me ihailemmekaan ja rakastamme häntä.”
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta Zabiullah Mujahidista
joka sanoo, miten videon hyvä puoli on innostaa lapsia
jidahismin aatteeseen –
kielteistä on, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä
vaikka heidän tulisi lopulta olla valmiita uhrautumaan.
Mahtaako subjektiivisessa tuntemuksessani olla perää? Modernin otteen ja kokeellisuuden keskellä runous hengähtää – hakee perinteiselle ilmaisulle uusia muotoja ja tulkintoja. Viimeksi tällaisia ajatuksia on herättänyt Leena Kellosalon tuore kokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä.
Kansigrafiikka, Juha Tammenpää, Viisastenkivi (2009).
Kellosalo kirjoittaa menneestä maailmasta ja elämästä kadonneessa Tampereen Puu-Tammelassa. Kaupunginosa saneerattiin 1960 –1970-luvulla. Betoni korvasi puutaloidyllit ja vehreät pihat. Jäljellä on pari punatiilitehdasta, Annikin suojeltu puutalokortteli ja legendaarinen Tammelan tori.
Varsin sentimentaaliset lähtökohdat kirjalle. Mutta mikä kiinnittää Kellosalon kokoelman tähän päivään ja nostaa ”sisäisen puheen” ulkoisesti merkittäväksi? Kiteytän vastauksen muutamaan riviin: kokoelma pitäytyy tiukasti teemassaan ja kehii sisäänsä draaman kaaren. Ei irrallisia runoja, vaan jokainen sivu rakentaa aiheeseen lisää ja avaa tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hurjimman tulkintani mukaan Tulikärpäsiä Tammelan yllä voisi pitää säeromaanina… hybridisenä pikkuserkkuna ainakin.
Kun lapsuusmuistoista tehdään kirjallisuutta, runoilija on prosaistia tiukemmassa raossa. Patetia ja melodraama vaani tiukassa ilmaisussa, kun teksti ei pääse laventumaan itsensä ulkopuolelle. Tässä täytyy käyttää visuaalista esimerkkiä. Kellosalo kulkee muistojensa pimeydessä taskulampun kanssa ja väläyttää esiin näkymän kerrallaan. Joihinkin palataan täydentävästi, kun valokeila pyyhkäisee saman kohteen yli toistamiseen.
Leena Kellosalo, kuva Akaan kaupunginkirjaston sivuilta.
Vaikka Kellosalon kieli kulkee tiukalla päälauseella, aisteille kokoelmassa kirjoitetaan: ”Näyttelen vintillä Lumikuningatarta / isoäidin luunvärisessä / koinsyömässä morsiuspuvussa / repaleisissa helmoissa Ida nokkii kauranjyviä / Suutelen kanaa kahdesti niin kuin Lumikuningatar Kaita / ja huuliin tarttuu ruskea höyhen / lumihiutaleita.
Tulikärpäsiä Tammelan yllä on suvun tarinaa, henkilöitä puhutellaan nimillä ja kaikkea kehystävät linnut, hyönteiset, nostalgiset esineet, arsenikki-immuuni rotta, Ida-kana, Chilen jasmiini ja keltasiipiset ansarijauhiaiset… Runoilijan kamera ottaa välillä laajemman näkymän, mutta zoomaa aina lopulta pieniin yksityiskohtiin. Runossa raksuttaa Junghansin herätyskello ja meedion istunnossa sormet painuvat kristallilasin päälle.
Tammelassa tapahtuu yhä: Annikin runofestivaali, suojellussa puutalokorttelissa. Kuva Eino Ansio.
Kokoelmassa Tammelan ulkopuolelle vievät vain kuulumiset rintamalta, wieniläinen joutsengobeliini, Suomen kuvalehtien vuosikerrat ja kehystetyt postikortit saksalaisista vuoristolinnoista: ”jotka ovat täynnä juutalaisia ja vainottuja eläimiä / niin lähellä taivasta, että maan saranat kitisevät…”
Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä? Saattaa näkyväksi sellainen, jota ei vielä ole valaistu. Esittää maailmasta jokin uusi näkökulma lukijalle. Ja niin kuin Kellosalo on tehnyt, dokumentoida taiteen keinoin jotain sellaista, joka muuten olisi iäksi kadonnut. ”Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot / Tampereen Tuomiokirkon freskossa / Hän lajittelee matkaa varten siemeniä: / kärsimyskukka, unikoita, yönkynttilöitä / elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin…”
Painan kaasua, mutta maailma pysyy paikallaan! Sekoitan turhat ja tärkeät duunit! En kykene keskittymään! Ketuttaa niin, että tekee mieli kirota! Tai sitten minulle saisi syytää voimasanoja, että osaisin irrota typeristä tavoistani ja pitää breikin. No, vähän yritystä ensi maanantaina ja muutama päivä merellä kalahommissa.
Kävin kirjakaupassa ja huomasin hyllyssä Pasi Heikuran toimittaman johdatuksen kapteeni Haddockin manauksiin. Jukka Kemppinen on myös aikanaan kääntänyt ilmeikkäästi sarjakuviin Haddockin värikästä kiroilua. Itse asiassa käytin niitä vuonna 2013 ilmestyneessä 365 runon kokoelmassani Babel. Hauska nähdä, että kiroilun värikäs kieli on voimissaan.
Myös Anneli Kanto käyttää solvauksia ja haukkumasanoja suosioon nousseessa romaanissaan Rottien pyhimys. Hän kertoo, että sanat eivät ole hänen keksimiään, vaan perustuvat huolelliseen taustatyöhön. ”Keskiajalla ihmisen kunnia oli tärkeä juttu. Kun solvattiin toisia, niistä mentiin käräjille. Käräjien pöytäkirjoihin on kirjoitettu nämä kaikki sanat. Siellä joku Kreetta Aadamintytär syyttää naapuriaan siitä, että olet haukkunut minua kolmen markan huoraksi, ja käräjien kirjuri kirjoittaa sen pöytäkirjaan.”
Haastattelussa Kanto kertoo myös osallistuneensa kiroilukouluun: ”Ruotsalainen Skoklosterin linna piti viime kesänä kiroilukoulun, jota seurasin aktiivisesti. Siellä opetettiin joka viikko uusi solvaus.” Puoli seitsemän TV-ohjelmassa ohjelmassa kysyttiin, mikä on Kannon oma keskiaikainen suosikkisolvaus: ”Minusta on kuvaavaa haukkua vähän köyhänpuoleista ihmistä surkoperseeksi. Se merkitsee sellaista vähän surkeaa, köyhää, avutonta. Nykyisin voitaisiin sanoa luuseri.
No niin, ”klimppisopan sattumat ja brontodauruksen sivupersoonat”, tässä aikanaan Jukka Kemppisen käännöksistä kasattuja ilmaisuja runon riveillä. Ekstralinkissä laajempi juttu Anneli Kannon romaanista.
Runo kokoelmasta Babel
Taika-Jim tekee hypnoottisen eleen, Battler Britton
solvaa natsisikoja, Pecos Bill ratsastaa Myrskytuulella
Kissanainen piinaa Batmania, vihreä kryptoniitti Teräsmiestä
Tarzan ei koske tuliliemeen, mutta kapteeni Haddock
kallistaa kuppia joka päivä – Myrsky ja mylväys!
Karaboudjanin kippari kiroaa näiden rivien kirjoittajan:
Sinä joutavanpäiväinen pyromaani ja karnevaalimerirosvo
Teemalla tänään (31.8.2021) klo 21.00 mielenkiintoinen dokumentti unkarilaissyntyisestä, designin edelläkävijästä Lázló Moholy-Nagystä (1895 – 1946) Nagy työskenteli Bauhausin ydinryhmässä Berliinissä ennen kuin pakeni natseja Yhdysvaltoihin.
Hesarin ennakkojutussa kerrotaan miten Moholy-Nagy uskoi, että tulevaisuuden lukutaidoton on se, joka ei osaa lukea valokuvia. Saattaa olla, että kuvatulvan lisääntyessä niiden merkitykseen turtuu. Keskiajalla lukutaidottomalle kansalle maailmanselitykset maalattiin kirkkojen kuviin. Michelangelo näyttää meille yhä ensimmäisen ihmisen luomisen ja helvetin kiirastulen.
Amerikkalainen Andres Serrano (s.1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut aikanaan suurimman kohun. Kun työ oli esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.
Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun ikiajat sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt vielä Serranon maineesta mitään.
Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissakristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista. Oleellisempaa on, että jokin muukin kuin ”järkyttävä uutiskuva” kykenee yhä herättämään intohimoja ja tunteita.
Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo. Muistan, miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.
Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan. Runon tehtävänä on saada vastaanottaja löytämään uusia, omia tunteitaan tekstin herättämänä. Samoin on kuvien laita.
Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”
Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.
SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.
Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.
Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…
Kuva: mycomicshop, Mandrake
Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.
