Kategoria: Suomennokset

Mitä lomalla luettaisiin?

by

30.6.2010

18:19

6 kommenttia artikkeliin Mitä lomalla luettaisiin?

Dekkarit, Kirjalliset listat, Kirjallisuuspalkinnot, Kirjat, Lukeminen, Suomennokset, Suosikkikirjat

, , , , , , , , , ,

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Lukemista rantalaiturille, kesä 2010

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.

Nerouden lyhyt oppimäärä

by

23.4.2010

11:52

9 kommenttia artikkeliin Nerouden lyhyt oppimäärä

Amerikkalainen runous, Blogit ja postaukset, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Runous, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , , ,

Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

William Carlos Williams

Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.

Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.

Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)

Punaiset kottikärryt

niin paljon / on kiinni /  sadeveden lasittamista /  punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.

Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.

Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?

Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

by

10.2.2010

14:24

21 kommenttia artikkeliin Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Runous, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Tein lähdetöitä uutta romaanikäsistä varten. Törmäsin ranskalaiseen Jacques Prévertiin (1900-1977). Mies oli suosittu runoilija ja elokuvakäsikirjoittaja. Juuri hän sanoitti Joseph Kosman sävellyksen Les feuilles mortes – Kuolleet lehdet. Sekä laulun Barbarasta, johon törmäsin netissä seuraavaksi.

Ranskan Brest ja II maailmansodan pommitukset.

Ketjukolari jatkui, kun Parnasson numerosta 1/2010 löytyi Erkki Lyytikäisen juttu otsikolla Muistathan, Barbara? Tekstin ydin on ”tahallisesti” väärin kirjoitettu laulun suomennos. Totta on, että ”suomennos loukkaa törkeästi runoilijan moraalisia tekijänoikeuksia”, kuten Lyytikäinen kirjoittaa. Lauluyhtye Neloset nosti Barbaran listoille Suomessa 1962. Prévert -käännöksestä oli vesitetty sisällötön rakastavaisten kolmiodraama.

Sananlasku neuvoo tuikkaamaan tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Prévertin laulun sanoissa on kuitenkin kyse enemmästä ja syvemmästä. Alkuperäinen teksti on koskettava protesti sodan mielettömyyttä vastaan. Barbara kohtaa satunnaisen tuttavuuden toisen maailmansodan aikaisessa Ranskan Brestissä. Kaupungissa sijaitsi saksalaisten miehittäjien satama ja sukellusvenetukikohta. Kun liittoutuneiden pommilastit alkoivat putoilla, ei kaupungista monta kiveä toisen päälle jäänyt.

Seuraavaksi hain Barbaralle kunnon käännöstä ja törmäsin Jukka Kemppisen blogiin. Päätin luottaa kuusi runokokoelmaa kirjoittaneen informaatio- ja teknologiaoikeuden professorin suomennokseen. Soitin Kirjailijaliiton lakimiehelle ja kysyin mitä laki sanoo blogitekstien lainaamisesta. Asiassa on tulkinnanvaraa, mutta lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että nettiin kirjoittava on ainakin hyvin selkeästi lainauksen mahdollisuudesta tietoinen. Tässä siis suomennos Jacques Prévertin sanoituksesta Barbara.

”Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / ja kävelit, hymyilit, / säteilit, kiilsit, kimmelsit / sateessa. / Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / kun kuljit jossain kadulla, / hymyilit, / ja hymyilin kai itsekin. / Muistathan Barbara, / en ollut kuullut sinusta, / et ollut kuullut minusta, / muistathan, / muistathan kun juuri sinä päivänä, / et unohda, / mies seisoi siellä sateen suojassa / ja huusi nimeäsi näin: / Barbara! / Ja juoksit häntä kohti sateessa / säteilit, kiilsit, kimmelsit, / kun syöksyit hänen syliinsä. / Muistathan, Barbara? / Ja älä tykkää huonoa, / kun tungen elämääsi, tunteisiin. / Ei rakkaus ole kenenkään, / vaan jokaisen, joka lahjoittaa ja saa. / Muistathan, Barbara, / ethän unohda, / siis viisas onnellinen sade, / kasvosi onnelliset, / onnellinen kaupunki! / Kun satoi merellä / ja rannassa / ja valtamerilaivalla. / Oi Barbara! / On sota törkeää, / en tiedä, mihin päädyit / siinä rautaterässateessa, / ja verisateessa, / ja mies joka sulki sinut syliinsä / ja rakasti / on kuollut, kadonnut – tai vielä hengissä? / Voi, Barbara – / taas sataa Brestissä / kuin aina ennnekin, / vain eri tavalla. / Nyt sade pyyhkii merta ja on / niin hirveää ja ankeaa. / Ei se ole myrskykään, / ei rautaa, terästä, / vain pilvet paisuvat / kuin koirat kuolevat / ja katoavat pois, / pois Brestin rannasta / ja mätänevät, kun / poissa on Brest, / josta mitään ei jää.”

Linkki Yves Montandin tulkintaan: http://youtu.be/AW8kS7zjpyU?t=1s