Loppusyksystä kehotettiin Pariisiin matkaavia tarkkaavaisuuteen. Ja kohta perään kerrottiin vihjeistä, joiden mukaan terroristien kokoontumisajot suuntautuisivat Frankfurtiin ja tulevat iskut Saksan joulumarkkinoille. En unohda hevin paluulentoa Ateenasta. Varaukseni ensimmäinen etappi oli Frankfurt ja sieltä jatkolento Helsinkiin. Toisin kävi.
Lento ilmoitettiin ensin myöhästyneeksi. Tunnin päästä lähtöportin taululla vilkkui Cancelled. Jonossa Lufthansan tiskille kului kolme tuntia. Sain varhaisen lennon Müncheniin. Luovutetun laukun metsästys vei aikansa. Lentoyhtiö lupasi maksaa hotellin, jonne kertyi matkaa 15 kilometriä. Tilasin respasta taksin aamuneljäksi. Ehtiessäni kentälle, noteerasin, että aamun lento Frankfurtiin oli jälleen peruttu. Moikkailin mustaa räppäriä, jonka yritys Miamiin oli taas tyssännyt. Olimme vaihtaneet muutaman sanan edellisillan jonossa.
Viime tingassa Münchenin koneeseen ehti tumma kaveri, joka istui viereeni. Jotain outoa oli ilmassa heti. Heppu puristi pientä laukkua sylissään herkeämättä. Tiedätte toki, että kännykän käyttö on koneessa kielletty jopa Väyrysen Paavolta. Lähtökiidon jyrkässä kulmassa käytävällä ei voi liikkua ja valot himmenevät hetkeksi. Ennen kuin olimme vaakalennossa vierustoverini ehti valahtaa penkillä alemmas ja mutista takinliepeensä suojassa 2-3 lyhytsanaista puhelua.
Turha kuvailla kaikkia yksityiskohtia, mutta hepun kehonkieli kertoi jännityksestä. Sämpyläaamiaisen servietti jäi hienpyyhintään. Nappikuulokkeet pysyivät korvissa kuin musiikkia kuuntelevalla, mutta laukkunsa suojissa kaveri näpräsi koko ajan kännykkäänsä, oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea. Välillä heppu painui kyyryyn ja nojasi päätään edellisen penkin selkänojaan. En ole kokenut koskaan lentopelkoa. Nyt istuin kolmituntiseni yhä kasvavan kauhun vallassa. Posahtaako kone ilmassa vai vasta kentällä…
Ihmettelevä kysyy, huomasiko henkilökunta mitään? Vaikea päätellä, mutta näin kävi: ennen laskua kehotettiin kentältä jatkavia tarkkaavaisuuteen, useiden lentojen lähtöportit oli muutettu. Ja koneen rullatessa tuubiin uusi kuulutus: passit käsille, ylimääräinen tarkistus on tulossa. Ja toden totta, välittömästi tuubin päässä seisoi poliisiketju keltaisissa huomioliiveissään. Polizei – Polizei – Polizei – Polizei – Polizei. Läpi päästyäni seurasin miten poliisi pysäytti vierustoverini ja kutsui myös kollegansa paikalle. Heppu ohjattiin sivuun.
Muuta havaintoa ei jäänyt, jatkolentoni portti oli jo auki ja viimeisen kuulutuksen valo vilkkui. Jälkeenpäin voin tunnustaa lähettäneeni ilmassa jonkin toiveen jonnekin. Ehkä jumala joskus kallistaa korvansa profeetoilleen huolimatta siitä, millä nimellä me heitä kutsumme.
Lopuksi saattaisi sopia runo Alain Bosquetin kokoelmasta Jumalan piina (wsoy 1996). Teen tästä Euroopan runousakatemian perustajasta oman jutun, kun ehdin. Herra oli yksi viime vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita. (ja onhan minulla ollut kunnia istua illallisella hänen vaimonsa Norman pöytäkumppanina, mitä en nyt malta jättää mainitsematta…)
”Jos sana jumala aiheuttaa teille ihottumaa”, sanoo Jumala, / ”niin nimittäkää minua alabasteriksi, pääskyseksi tai puroksi, / tiedän kyllä että tarkoitatte minua. / Jos sana jumala tekee teidät sairaaksi, / niin keksikää joku toinen, / joka muistuttaa aamukastetta, hentoa huokausta / ja jopa kauhistuttavaa tyhjyyttä / sillä mikään ei enää loukkaa minua: / minun sanastossani kaikki sanat tarkoittavat samaa.”
