Adolf Hitlerin aivot

Jukka Kemppinen käsitteli blogissaan taannoin aivotutkimuksen nykytilaa: ”Alan perusteet järkkyvät. Aivojen eri osissa on keskuksia, kuten puhetta tuottava lohko, mutta ne eivät toimi itsenäisinä osina, vaan suunnattomina verkkoina. Aivot eivät muistuta vähimmässäkään määrin tietokonetta. Ne ovat paljon monimutkaisemmat kuin kukaan olisi tohtinut kuvitella vielä muutamia vuosia sitten. Ne ovat myös täynnä yllätyksiä.”

Kun en asiaa tunne, voin väittää, että aivotutkimus tulee mullistamaan käsitykset ihmisen mahdollisuuksista. Olen ollut tutkimuksista kiinnostunut, mutta se on aivan eri stoori. Siihen kuitenkin liittyy, että Kemppisen kirjoitus sai minut kaivamaan työhuoneen hyllystä David H. Ingvarin kirjan Kymmenet aivot. (Like 2000)

Daily Record 2.5.1945

Ingvar lähestyy tutkimusta perinteisen lääketieteen keinoin ja pohtii miten aivojen sairaudet ovat muokanneet vaikutusvaltaisten ihmisten käytöstä. Jokainen luku on otsikoitu potilaan sairauden tai mahdollisen kuolinsyyn mukaan:

Aleksanteri Suuri ( 356-323 e.K.r.) Viininjuoja

Fjodor Dostojevski (1821-1881) Epilepsia, ”pyhä” sairaus

Friedrich Nietzsche (1844-1900) Aivokuppa

Woodrow Wilson (1856-1924) Aivohalvaukset

Vladimir Lenin (1870-1924) Aivohalvaukset

Winston Churchill (1874-1965) Lordi Moranin potilas

Adolf Hitler (1889-1945) Lääkkeiden väärinkäyttö

Mao Zedong (1893-1976) Sydänkohtauksia, ALS

Ernest Heminway (1899-1961) Vanhus ja viina

John F. Kennedy (1917-1963) Addisonin tauti

Luvut ovat lyhyitä, diagnostisia ja peilaavat potilaan suhdetta ympäristöönsä heidän käyttäytymisensä kautta. Taudeille tyypilliset oireet, käytös ja seuraukset nostetaan esiin. Näin Kappale Aleksanteri Suuren alkoholismista:

”Koko lyhyen aikuisen elämänsä Aleksanteri käytti runsaasti viiniä puuduttaakseen epävarmuutensa ja pelkonsa sekä vaimentaakseen epäilyt, joita hän tunsi ympäröivää maailmaa kohtaan. Kulutus lisääntyi ja viimeisinä vuosina huomio kiinnittyy kroonisille väärinkäyttäjille luonteenomaisille persoonallisuuden muutoksille. Niihin kuuluvat tunteiden epätasapaino, raivokohtaukset, aggressiivisuus, ennalta-arvaamattomuus ja raakuus.”

Kirjan luvuissa otetaan myös kantaa lääkäreiden etiikkaan ja moraaliin, miten ja millaisella vastuulla he hoitavat potilaitaan, joilta saattaa totaalisesti puuttua kyky empatiaan. Edellä mainitun arvion saavat sekä Mao että Lenin. Ingvarin mukaan ”Lenin oli kuitenkin huomattavasti älykkäämpi.”

Bundesarchiv Koblenz (10.4.1938)

Luku Hitleristä on psykoanalyyttinen: ”Harvan poliitikon elämäntarina, käytös ja kirjoitukset tarjoavat yhtä paljon klassisia herkkupaloja. Siitä löytyy kaikki, mikä voisi olla perustana läpi elämän kestäville neurooseille ja persoonallisuuden häiriöille. Mitä enemmän saamme tietää hänestä, sitä selvempänä tulee esiin valtava tragiikka siinä, että hän sai jatkaa niin kauan ja toteuttaa sairaita ideoitaan niin järjestelmällisesti, sai johtaa niin monen miljoonan ihmisen hävitystä ja viedä maansa tuhoon.”

Natsipropaganda esitti Hitlerin raittiina ja tupakoimattomana vegetaristina, lasten ja eläinten ystävänä, joka uhrautui maansa puolesta. USA:n tiedustelupalvelu huomasi aikaisessa vaiheessa Hitlerin sairaalloiset piirteet. Psykoanalyytikko Walter Langerin salainen raportti valmistui 1943, mutta julkaistiin vasta 30 vuotta myöhemmin. (The mind of Adolf Hitler)

Oppimaton Hitler epäili akateemisesti koulutettuja lääkäreitä ja kääntyi epäilyttävien puoskareiden puoleen. Esimerkkinä Theodor Morell, häikäilemätön pillerilääkäri, joka käytti Hitleriä koekaniinina ”ihmelääkkeilleen”.

Hitler sai keskushermoston piristeitä: kofeiinia, cardiazolia, coramiinia ja sympatolia. Hän käytti myös amfetamiinin sukuista pervitiniä suoraan suoneen ruiskutettuna. Lääkepalettiin kuului myös runsaita annoksia testosteronia ja toisen lääkärin määräämänä nenäsumuttimen kautta 10 prosenttista kokaiiniliuosta, joka johti ainakin kerran kuolemanvakavaan yliannostukseen.

Hitlerin lasketaan käyttäneen yli seitsemääkymmentä eri ”lääkettä”.  Hermojärjestelmä oli yhä myrkyttyneempi ja kuluneempi. 1940 alkoivat lisääntyä Parkinsonin taudin oireet. Hän muuttui aina vain sekavammaksi ja järjettömämmäksi.

On ihmeellistä, että hän kykeni säilyttämään asemansa loppuun saakka. Vastuu on jakautunut monelle, läheisille ja kenraalikunnalle. Samoin 3000 saksalaiselle lääkärille, jotka olivat SS:n aktiiveja. Heidän joukossaan täytyi monen huomata ja ymmärtää Hitlerin psyyken ja käytöksen sairaat piirteet.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme…

Hesarin kulttuuri uhraa tänään aloitussivunsa Björn Wahlroosin tuoreelle kirjalle Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle.

Nimessä on outo paradoksi. Demokratia on kansanvaltaa. Ja demokratiassa asioiden pitäisi edetä enemmistön tahdon mukaan. ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Johannes Virolaisen tokaisu jäi lentäväksi lauseeksi. Ei auta, vaikka yksittäiset ajattelijat kokisivat olevansa kuinka oikeassa.

Helsingin Sanomat 17.4.2012

Lasse Rantasen piirtämä sivunkorkuinen kuva hätkähdyttää. Se on taidokas, pirullisen piikikäs ja moneen suuntaan aukeava. Hyvän maun rima värähtää. Monet pitävät julkista pilapiirrosta itsestään kunnianosoituksena. Tätä Nalle tuskin kehystää työhuoneensa seinälle.

Hesarin arvion kirjoittaa Timo Harakka. Terävä toimittaja, joka valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa talouden käsitehistoriasta. Kompetenssi siis tuntuisi riittävän. Avainsana on käsitehistoria. Sen eväillä Harakka kyseenalaistaa ja ”oikoo” Wahlroosin väitteet kohta kohdalta:

”Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus”, Harakka kiteyttää.

Harakan pääpointteja on, että Wahlroos nojaa vanhentuneeseen tietoon, eikä tunne markkina- ja taloustutkimuksen nykytilaa. Hän on juuttunut  1980-luvun uusliberaalien taloustieteilijöiden näkemyksiin, joita esittivät mm. Milton Friedman, Eugene Fama ja Gary Becker.

Harakka löytää kirjasta yhden vähän valoisamman näkökulman: ”Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että lukija saa tilaisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.”

Mielenmaiseman kuvausta ei löydy kritiikistä, mutta Aamulehti nostaa senkin esiin. Matti Mörttinen kirjoittaa: ”Välillä tuntuu, että kirjaa tehdessään Wahlroosin on pitänyt ravistella itseään ärsyttämään. Hän tekee sitä muun muassa kertomalla kirjoittavansa esipuhetta Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä. Toisaalla hän harmittelee luontotuhoja nostamalla sen seurauksista tärkeäksi esimerkiksi vaikeudet saada mistään villisammen kaviaaria.”

…………………………………………..

Laulussa kerrotaan, että karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. ”Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.” En tunne tapausta niin tarkoin, että yltäisin diagnoosiin. Ehkä runonpätkästä olisi kuitenkin lääkkeeksi. Vai pitäisikö sanoa vastamyrkyksi. Laitetaan säkeisiin hippu romanttista paatosta ja ripaus sokeria, josko se sitten paremmin maistuisi:

Seisot ruusutorilla, niin kuvittelet,

olet vapauteen tuomittu.

Sinua kaupataan voimakkaana ja terveenä,

kun avaat suusi, joku jo tutkii hampaitasi.

Sinua ylistetään, olet paljon enemmän kuin hintasi arvoinen.

Pysyt itsekin siinä uskossa,

jossa rahalla totuudet mitataan,

yrität tehdä voittoa jokaisen viivan alle.

On mahdoton lähteä lentoon, eikä sitä halua

edes todeksi uskoa.

Vaan arvaamatta näet taivaalla oudon linnun

ja ihmettelet

miten ihminen siivekkääseen rakastuu.

Mikään ei katoa!

Päivän juttuun hippu kovaa faktaa. Tarkalleen ottaen 10 grammaa. Määrän merkitys selviää lopussa – ja se on ällistyttävä.

Aluksi pari seikkaa, joiden ymmärtäminen tuottaa itselleni vaikeuksia. Energiaa ei voida kuluttaa. ”Energiankulutuksella” tarkoitetaan, että arvokkaammassa muodossa oleva energia (esim. öljyn kemiallinen energia) muutetaan vähemmän arvokkaaksi, vaikkapa kuumaksi ilmaksi.

Hiroshima 6.8.1945.

Asia yksinkertaistettuna: suljetussa energiajärjestelmässä energian määrä on vakio. Eli kun ajat auton kiviseinään, liike-energia muuttuu melu- ja lämpöenergiaksi ja mm. lentävien kappaleiden energiaksi.

Asia mutkistuu, kun lisätään mukaan massa. Albert Einstein kuvasi massan vain erääksi energian muodoksi. Ei voimaa ilman ainetta. Ja kääntäen, ei ainetta ilman voimaa.

E=mc² – massa on energiaa. Energiaa ei siis voi muuttaa ainoastaan muiksi energiamuodoiksi, vaan myös massaksi, ja päinvastoin. Suhteellisuusteorian mukaan suureen nopeuteen kiihdytettäessä kappaleen massa kasvaa. Valonnopeudella se olisi ääretön. Jos hyttysen vauhti olisi 99,9999999999999 prosenttia valonnopeudesta, se painaisi yli seitsemän tuhatta kiloa.

Albert Einstein 1879 - 1955.

Einsteinin kaavan mukaan voidaan laskea energian arvo. Massa kerrotaan valonnopeuden neliöllä (c²). Luvusta tulee suunnattoman suuri, ja se tarkoittaa, että aineessa on sidottuna käsittämättömiä määriä energiaa. Kymmenen grammaa riitti tuhoamaan Hiroshiman elokuun 6. päivän aamuna 1945.

Kun energia muutetaan massaksi, saadaan hiukkas- ja antihiukkaspareja, joiden massa vastaa niiden tuottamiseen tarvittavaa energiaa. Raskaiden hiukkasten hajotessa moneksi kevyeksi, energiaa jää yli ja syntyneet hiukkaset saavat sen mukaansa liike-energiana. Näin tapahtuu atomiytimen radioaktiivisessa hajoamisessa.

Tässä vaiheessa lienee käynyt selväksi, että olen lukenut jotain fiktion vastapainoksi. Kyse on kirjasta Luonto, tiede ja elämä. (Ajatus kirjat 2007) Toimittaneet Detlev Ganten, Thomas Deichman ja Thilo Spahl. Kaikki herrat alansa huippuja.

600-sivuisen kirjan järjestelmällinen lukeminen olisi minulle puuduttavaa. Selailukirjana se on mitä mainioin. Einsteinin ajattelumekanismeista olen ollut jo aiemmin kiinnostunut ja kirjoittanut niistä mm. tähän blogiin. Tiedemiesten moraalipohdinoihin en ota kantaa, maailma hakee aina uomansa tavalla tai toisella. Ehkä kaikissa luomisprosesseissa – tuloksista riippumatta – on jotain samankaltaista.

Näin sanoo fysiikan nobelisti (1921), jota taloudenhoitaja kutsui pienenä Kajahtaneeksi ja muut sisarukset Veli Pitkäpiimäksi.

”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne kirjoitetaan tai puhutaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.”

Oikeutta ja kohtuutta Ashrafin puolesta?

Jutussani ennen joulua (21.12.) epäilin, että suomalaiseen alkuperäiskulttuuriin kuulumaton joulupukki oleskelee täällä ilman maahanmuuttoviranomaisten lupaa. Ehkä maailman arvokkaimman brändin punanuttuinen markkinamies ei tarvitse sitä. Reaalimaailmassa on toisin. Sain jutustani henk.koht. palautetta, jossa kysyttiin olenko lukenut Juha Suorannan pamfletin Piilottajan päiväkirja?

Suomalainen sotilas Afganistanissa, kuva Hannes Heikura, Hesari 12.2.2010

Iltapäivälehden otsikko kertoi keväällä 2009: ”Tampereen yliopiston professori auttoi turvapaikanhakijan piiloon”. Poliisi aikoi käännyttää alaikäisen, Ashraf Sahil -nimisen afgaanipojan Maahanmuuttoviraston määräyksestä. Kirjassaan Suoranta kertoo mitä turvapaikanhakijan vapaaehtoinen auttaminen käytännössä tarkoittaa. ”Onko minulla Suomen kansalaisena mahdollisuus, viranomaisten tapaan, saada ja vaatia oikeutta ja kohtuutta lähimmäiseni puolesta?”, kirjoittaja kysyy.

Suurinta ääntä maahanmuuttopolitiikasta pitävät räyhät, jotka asioista vähiten tietävät. Tai ne, joiden moraalikoodisto on luotu putkiaivoisella yksisilmäisyydellä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta kirjoittaa: ”Olen tullut huomaamaan, että paras tapa edistää näitä asioita on olla kuin Björn Borg Wimbledonissa, kuin jäävuori, ei meuhkata eikä protestoida, vaan pysyä asiassa.”

Piilottajan päiväkirjassa Suoranta pistää itsensä likoon rehellisesti ja uskaltaa kirjoittaa myös negaation kautta: ”Minun henkeni on nyt heikko, eikä sitä vahvista ilkeänpuoleinen havainto, että kaikkein hankalimmaksi asiaksi Ashrafin kanssa koen arkisen kanssakäymisen. En osaa tarkkaan sanoa, miksi näin on. Yritän pohtia asiaa erottamalla toisistaan vanhemmuuden, ystävyyden ja auttamissuhteen sekä niissä vallitsevat erilaiset käyttäytymissäännöt ja moraalikoodit.”

Suorannan pamfletista kasvaa laaja essee, joka pohtii yhteiskunnan ja yksilön vastuuta, maahanmuuttotyötä tekeviä organisaatioita, kirkon asemaa ja auttamishalua tai haluttomuutta, sekä maahanmuuton taloudellisia kysymyksiä: ”Tarkoitukseni ei ole ratkaista aiheeseen liittyviä monia ongelmia ja avoimia kysymyksiä, vaan tehdä niitä näkyviksi, ehkä myös hälventää asiaa koskevan julkisen keskustelun vääristyneimpiä muotoja.”

Teorioilla on vähäinen voima esimerkkiin verrattuna. Väitteet vaativat perustelunsa, joiden verkkoon on helppo sotkeutua. Hyvä tarina herää eloon ja sillä on mahdollisuus vaikuttaa. Parituhatta vuotta sitten muuan puusepän poika kertoi aina vertauksen, jotta kovakalloisimmatkin ymmärtäisivät mistä on kyse. Suorannan Piilottajan päiväkirja kaikkine käänteineen on tällainen kiisteltyä kysymystä selkiyttävä tositarina.

Hesari kirjoittaa tänään Sivuääniä -palstallaan: ”Maahanmuutto ei ole kuuma peruna vain tulevissa eduskuntavaaleissa. Myös kevään kirjoissa sitä käsitellään monelta kantilta.” Pohjiksi voisi lukea Suorannan 142 sivuisen pokkarin. Osallistuvan havainnoinnin metodilla tehty teksti on elämänmakuista ja auttamisen etiikan pohdinnat syventävät kuvaa.

Olen hyvin vastentahtoisesti edes omien kirjojeni ”markkinamies”, mutta pistän tähän linkin, josta Piilottajan päiväkirjan voi tilata: http://www.intokustannus.fi/kirja/piilottajan_paivakirja/ Kirja maksaa kolmetoista euroa postimaksuineen, e-kirja kympin. Ja pienenä esimerkkinä huolestuneille: tässä on makua sähkökirjan tulevaisuudesta. Se pärjää hyvin painetun kirjan kainalossa ja kummatkin hyödyntävät toisiaan.

Tulevaisuuden maailmassa

Hävettää tunnustaa, että olen liikkeellä nykykreikan lyhyellä kurssilla. Hallitsen puhekielen kolme sanaa: kaliméra, kalispéra ja efharistó – hyvää päivää, iltaa ja kiitos. Olen päättänyt opetella aakkoset ensi kerraksi. Latinan luvuistani olisi hipsu hyötyä Italiassa, ei täällä.

Ateena, Syntagma, 21.11.2010

Ihmiset ovat kuitenkin äärettömän ystävällisiä, jos asia ei kaikkien kansa selviä, otetaan puhelu englannintaitoiselle ystävälle ja ojennetaan kännykkä kouraan. Päivän lenkit kulkevat enimmäkseen sivukujien kautta. No, arkeologinen museo saattaa olla vielä listalla.

Ateena 23.11.2010

Jos olisin valokuvaaja, tekisin dokumentin Ateenan graffiteista. Nyt käsikirjoitus jatkuu vihkoon, sillä kone saattaa jumittaa kesken kaiken ja hukata rivejä tallennusyrityksistä huolimatta.

Ateena, Plakan kirpputori 21.11.2010

Olen suositellut aiemminkin Kirsti Simon suuren kirjaa Akropolis. (Tammi 1999) Vaikka olisi kiiinostunut Kreikasta vain kesälomaviikon verran, tämä esseiden ja tietokirjallisuuden rajamailla liikkuva teos kannattaa lukea. Näinkin Simonsuuri kirjoittaa:

”Kreikassa kysymys alkuperästä on yksi keskeisiä väittelyjen ja teosten teemoja. Kreikka on pieni maa kuten Suomikin, Euroopan reunalla ja isompien puristuksessa.

Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään ”juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai ”henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.”

Maailman tärkein sana

Leikkelen lehtiä usein. Säästelen silppua mapeissa ja laatikoissa. Ehtiessäni käyn leikkeitä läpi ja huomaan, että moni tärkeäksi tuntemani asia on menettänyt merkityksensä. Sellaiset revin roskiin, mutta aina joku helmikin jää. Aikanaan nekin pitää hävittää uuden tieltä.

Esko Valtaojan repliikki Basso -lehdestä.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sai Tieto-Finlandian vuonna 2002 kirjallaan Kotona maailmankaikkeudessa. Teos käsittelee tiedettä, joka tutkii elämän synnyn ja kehittymisen mahdollisuuksia planeettamme ulkopuolella. Luettunani yleistajuiselle kielelle käännettyä astrobiologiaa, minusta tuli välittömästi Valtaoja-fani. Mielenkiintoisen asian takia, mutta myös siksi, että Valtaoja kirjoittaa erittäin hyvin. Suosittelen kirjaa käänteisenä esimerkkinä kryptiseen taidepuheeseen eksyneille. Sieltäkin on mahdollista löytää selville vesille.

Ymmärrän toki, että Valtaoja popularisoi tiedettä. Niin kaltaisilleni pitääkin. Tajuan senkin, miten iso avaruus hänen päähänsä mahtuu verrattuna omaan kallooni. Se ei ole suinkaan arvokysymys: tähtien väliset etäisyydet ovat pitkät, kirjoittaessani minua kiinnostaa yhden ihmisen kokoinen suure. Eikä se ole koskaan olemassa yksin, vaan aina suhteessa toiseen ihmiseen.

Repäistessäni Valtaojan ”aforistisen” leikkeen, huomasin, että olen tiedostamattani etsiskellyt maailman tärkeintä sanaa. Jonkinlaista ajattelun ankkuria, sellaista ”Sesam aukene” -tyyppistä. Alkemistin kaavaa tai ”Abrakadabraa” – taikasanaa ajanlaskumme alkuajoilta.

Valtaojan virke on hieno, sille sopii miettiä sovelluksia ja käyttökohteita rajattomasti. Siitä löytyy myös etsimäni sana, joka on naamioitunut pieneksi ja tavalliseksi kuin pölyhiukkanen. Sana on MIKSI. Kysymysmerkin voi pistää perään, mutta sitäkään ei tarvita, sana sisältää sen jo.

Miksi on aktivoiva sana, joka ei anna tyytyä ensimmäiseen kelvolliselta tuntuvaan johtopäätökseen. Miksi auttaa ymmärtämään mitä asioiden takana piilee. Kauniilta kuulostava ideologia voi osoittautua rahan tai muun arvossapidetyn asian ansaintalogiikaksi. Ihminen voi käyttäytyä oudosti ja epäloogisesti peittäessään perimmäistä haluaan. Useimmiten tiedostamattaan.

Kun luen Viron älymystön kommentteja Sofi Oksasen Puhdistuksesta, kysyn miksi. Kun kuulen fanaattisia mielipiteitä voista ja kasvirasvoista, kysyn miksi. Kun kerjääminen aioitaan kriminalisoida, kysyn miksi, kun Taleban iskee, kysyn miksi. Enkä aio tyytyä ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastaukseen…

Niinhän kaikki tekevät. Sisäinen puhe ja informaation käsittely ei koskaan lakkaa. Siinä ero juuri onkin. Tiedostan nyt nuo viisi kirjainta eri tavalla. Miksi on maailman tärkein sana. Pidän avainajatuksen käsillä koko ajan, en hukkaa sanaa hetkeksikään.