Lauri Viita kuoli joulukuussa1965 liikenneonnettomuuden uhrina. Viimeisiksi sanoiksi kolarin jälkeen on mainittu: ”Pahin on ohi.” Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Viidan syntymästä. Hesari teki aiheesta 14.1. kokosivun jutun: ”Kokoelma suurelta yleisöltä piiloon jääneitä runoja käynnistää Lauri Viidan juhlavuoden.” (linkki)
Tutkija Sakari Katajamäki on toimittanut teoksen Ne runot, jotka jäivät. Kirja sisältää puolensataa Viidan lehtiin, kirjeisiin tai käsikirjoituksiin tekemää vähemmän tunnettua runoa tai sikermää.
Lehtijuttuun oli nostettu runo, jonka kolme ensimmäistä säettä toivat välittömästi mieleeni Viidan nuoremman amerikkalaisen kollegan Raymond Carverin (1938-1988). Carver oli runoija ja novellisti, joka ”uskalsi kirjoittaa yksinkertaisesti tavallisista ihmisistä.”
Kun Carver löysi elämänsä rakkauden, runoilija Tess Gallagherin, hän kykeni nousemaan alkoholismista kuiville. He ehtivät elää yhdessä yhdeksän vuotta. Kaksi kuukautta suhteen virallistamisen jälkeen Carver kuoli 50-vuotiaana keuhkosyöpään.
Lauri Viidan lähtö oli nopea. Carver ehti sulatella lääkäriltä saamaansa tuomiota. Kummatkin kirjailijat päätyivät elämän puntaroinnissaan samaan lopputulokseen. Melodraaman ja patetian rima värähtää – vaan ei putoa. Se, jos mikä on mestarin merkki.
Lauri Viita: Onni
Sain sen mitä halusin, rakkauden,
ja sentään: olenko onnellinen?
Mitä odottelen?
……………………………..
Raymond Carver: Myöhäinen katkelma
Ja saitko tältä elämältä
mitä halusit, kaiken jälkeen?
Sain.
Ja mitä halusitkaan?
Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni
rakastetuksi tässä maailmassa.
……………………………..
Ekstralinkin olen jakanut aiemminkin, mutta onhan siellä runo, jonka stooriin joku toinen kirjailija tarvitsisi romaanin mitan: ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus”
(Carver suomennokset Lauri Otonkoski-Esko Virtanen)
Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi täyttää lauantaina 181 vuotta. Annetaan miehelle mahdollisuus päivittää blogi. Hänen ajatuksensa ja kuvauksensa käy hyvin yksiin päivänkohtaisen tilanteen kanssa.
Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters
Kivi kirjoittaa ikuisesta aiheesta komeasti. Kuoleman riveille kiertyy jylhää ja kirpaisevaa kauneutta. Kyse on samasta asiasta, jota Martti Lindqvist puntaroi vuonna 2002 julkaisemassaan kirjassa Hyvä, paha ja pyhä:
”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme. Samalla paha on myös ’outo ystävä’. Sanon näin, vaikka en osaa oikein perustella sitä.”
Kiven Sota on psykologisesti tarkkanäköinen runo. Lukekaa ja kerratkaa kuinka voittaja riemuitsee ja hourailee sekopäisessä ja kuvitellussa kunniassaan. Vallastaan juopuneiden johtajien harhoissa on tänäänkin kyse samasta sokeasta asenteesta.
Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja
S O T A
Jo leimuuvat tuliset viirit, / Kaks joukkoa tanterell’ seisoo, / Kuin ukkosen pilveä kaksi, / niin uhaten toinen toistans. / He ryntää päin / Ja yhteen iskee, / Kuin aalto ja karinen ranta, / Ja alkavi hirveä leikki.
Käy ympäri ankara kaiku / Kiväärein ja tykkien jyskeest’ / He, oksentain tulta ja savuu / Nyt antavat kuoloo kylmää, / Ja torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.
Kuin tuhanten koskien melske, / Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää / Se kuolon ja kunnian pelto, / Ja pilvenä savu kiirii. / Ja pilvien yös’ / Käy sankarlauma / Kuin peikkojen synkeä parvi, / Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.
Ja voitettu pakenee viimein, / Kuin murrettu, huokaava laine, / Hänt’ vainoen voittaja seuraa, / kuin riehuva myrskyn kierros, / Ja riemuitsee / Ja houraileepi, / Kosk’ kunnia päällensä loistaa, / Kuin kirkkaus taivasten taivaast’.
Mut kaatuneen sankarin sielu / On astunut korkuuden linnaan, / Ja, hymyten autuaas’ rauhas’ / Hän katselee tannert’ allans: / Siell’ torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.”
Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.
Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.
Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:
Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.
Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.
Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”
Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.
Runoilija Hannu Helin kuoli 26.1.2015. Hän oli syntynyt Oulussa 1944. Miehen bibliografiaan ehti kertyä n. 25 runokokoelmaa, yksi romaani. Huomionosoituksiakin tuli, mutta suurelle yleisölle tekijä jäi tuntemattomaksi. Helinin kustantaja ”hylkäsi” runoilijansa 1980-luvun lopulla, ja teokset alkoivat ilmestyä hänen oman yrityksensä, Pulvis & Umbran kautta.
Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.
Kirjailijoiden ja runolle vihkiytyneiden lukijoiden piirissä Heliniä arvostettiin. Viimeisinä vuosinaan, varsinkin kuolemaan johtavan syöpädiagnoosin saatuaan kirjailija saattoi olla henkilökohtaisissa mielipiteissään varsin piikikäs. Runoilijana hän oli tinkimätön, haki alati uutta ja uhrasi koko elämänsä kirjoittamiselle.
Tunsin Heliniä henkilökohtaisesti vain vähän. Teimme yhdessä muinoin muutaman runoilijavierailun Lukuviikon puitteissa. Sivukirjastoon saapui viisi kuulijaa, kapakkaan jo enemmän. Kahden kesken keskustelimme Marina Tsvetajevasta, jonka runokäännökset hän oli julkaissut.
Aamulehden kriitikkoaikanani kirjoitin lyhyet arviot useasta Helinin kirjasta. Viimeisen vuonna 2005 kokoelmasta Linnumpi nyt. Päätin arvion virkkeeseen: ”Pohjimmiltaan Hannu Helin on puhdas romantikko, jonka kirjat ovat rakkaudentunnustuksia runon ja kielen alati uudistuviin mahdollisuuksiin.”
Kuultuani runoilijan kuolemasta, poimin kotihyllystä hänen ensimmäisen kirjansa, joka käteen sattui. Ennusmerkkien hakemista kirjoista kutsutaan bibliomantiaksi. Käänsin siis satunnaisen sivun 1993 ilmestyneestä kokoelmasta Tuulen tiedekunta. Välitän Hannu Helinin terveiset blogin lukijoille:
Yhtäkkiä huomaan: olen
palaamassa kotiin
takaisin pystymetsään
jokapäiväiseen nokeen ja tuhkaan
lihakseni sitkistyvät
hirvenlihaksi
kasvatan hirvensarvet
ja muutun hirveksi
enkä kuole
koskaan.
……………………………………
Ekstralinkki viiden vuoden takaa: jutussa kuolemaa ja kiroilevia koiria…
Nappaan takaisin edellisen jutun väitteeseen kirjasesonkien kiihtymisestä. Jos kolikon kääntää, voi funtsia, että useat kirjat eivät pitkää ikää ansaitsekaan. Mutta kurkataan hieman syvemmälle. Maailma paahtaa niin hillitöntä vauhtia eteenpäin, ettemme osaa katsoa taaksepäin. Aikansa runouden uudistajan, Ezra Poundin sanoin: ”Perinne on kultavitja, jota varjelemme, ei kahleet meidän sitomiseksemme.”
Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims
Koska jutun lopettaa tuhannen vuoden takainen runo, katsotaan pikakelauksella miten sieltä on tänne tultu. Antiikin kulttuuria kaluttiin pitkään ja toki vieläkin, mutta sen tuhoutumisen jälkeen ensimmäinen selvästi eurooppalainen runoilijakoulu syntyi Etelä-Ranskan Provencessa. Trubaduurirunous levisi nopeasti myös naapurimaihin. Jo 1200-luvulla uuden runouden harjoittaminen oli yleistä koko Etelä- ja Keski-Euroopassa.
Italialaiset hyödynsivät teksteissään antiikin traditiota. Espanja loi kuoleman ja kesyttömän dramatiikan säkeet. Portugalin varhaiset runoilijat hakivat kaikupohjaa kansanlauluista ja Saksan minnerunoilijat käyttivät ritariperinteen kaikuja. Englantiin yllettyään uuden länsimaisen runouden perinne ehti yhä pohjoisemmaksi ja lopulta slaavilaisiin maihin saakka.
Kansankielisellä runoudella on kautta aikojen ollut vahva perinne. Keskiajalla se sai rinnalleen vaganttirunouden, joka oli ylioppilaiden ja muiden oppineiden latinankielistä lyriikkaa. Se ei pohjautunut antiikin perinteeseen vaan oli hetkessä ja arjessa kiinni.
Usein riimeissä pohdittiin yksilön osaa ja peilattiin oman elämän tuntoja ikuisuuskysymyksiin. Aivan kuten tänäkin päivänä. Meidän moraalikoodistomme, toiveemme, uhmakkuutemme ja unelmamme eivät ole tuhannessa vuodessa miksikään muuttuneet. Vaikka maailmanselitykset vaihtuvat, ajatteleva ihminen kamppailee yhä samojen peruskysymysten äärellä.
Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)
Mestari Eckart oli 1300-luvun mystikko, jonka mukaan koko ihmiselämän yllä leijuu olemattomuuden varjo, umbra nihili. Runous on aina ollut valona tätä varjoa vastaan. Seuraavassa vagantissa runoilija kamppailee omatuntonsa kanssa. Hän tarkastelee puutteitaan rehellisesti ennen kuin päätyy itsensä hyväksymiseen ja perikristilliseen kiteytykseen. Boheemielämän kuvaus koskettaa myös allekirjoittanutta. Kuinkas tällä aina jaksaisi pysyä kaidalla tiellä tai elää ihanteidensa mukaan. Tasapainoilua ystävät, tasapainoilua. Näin vaganttirunon säkeet 1100-luvulta (suom. Aale Tynni)
Alla kuuman häpeän, / vihaa täynnä hurjaa / sydäntäni ripitän, / kuuroa ja nurjaa. / Laatuni on köykäinen, / ylen liikkuvainen, / olen lelu tuulien, / lehti irtonainen.
Kuljen tietä laveaa / nuorten miesten lailla. / Paheeseen on halu vain, / hyve voimaa vailla. / Autuuteni unohdan, / elän himoissani, / lihan töitä toimitan, / kuollut sielultani.
Onpa syytös toinenkin: / tunnen pelipöydän. / Alastonna jälkeen sen / itseni kun löydän, / ulkonainen kylmyys tuo / sielulle on helle: / soinnin kauniimman se luo / laulun sävelelle.
Kolmanneksi väitetään: / viihdyn kapakassa. / Totta, senpä tahdonkin / pitää kunniassa, / kunnes parvi enkelten / seisoo kynnyspuulla, / requiemin viimeisen / olen saava kuulla.
Tahdon kuolla kapakkaan / enkä toivo muuta, / kunhan viinitilkkanen / vielä kastaa suuta. / Riemukuoro taivainen laulaa lähtevälle: / ”Herra olkoon laupias / juomarille tälle!”
Luonnon lahjaa meille soi / herra monenlaista / minä kirjoittaa en voi / ellen hiukan maista. / Helppo minut voittaa on / selvänä jos kenen. / Janon tuskaa inhoan, / ennen hautaan menen.
Hurskaan herra prelaatin / on nyt katsominen, / että tässä täytetään / käsky taivaallinen. / Ensi kiven laulajaan / heittäköön se teistä, / joka tunnoin syyttömin / mahtaa täällä seistä.
………………………………………….
Ekstralinkissä varsinainen veijari ja maailmankirjallisuuden kiintotähti 1400-luvulta.
Perjantairuno ei päivitä blogia aina omien mieltymystensä mukaan, vaan pyrkii ottamaan huomioon muidenkin maun. Parasta on, jos maailman tarpeet voisivat käydä yksiin omien toiveiden kanssa.
Päivän teksti on turkkilaisen Nazim Hikmetin. Hän syntyi Thessalonikissa 1902, opiskeli Moskovassa mm. marxilaista filosofiaa. 1938 hänet vangittiin kotimaassaan kansankiihottajana ja vapautettiin vasta 12 vuotta myöhemmin. Päivien luku tuli täyteen Moskovassa 1963. Tuotanto sensuroitiin Turkissa vuoteen 1965 saakka. Nyt häntä pidetään Turkin kansallisrunoilijana. Maailman mitassa Hikmet on tunnetuin turkkilainen runoilija.
Kuva, Iltalehden verkkosivut: ”Ukrainan palo uhkaa Eurooppaa”
Hikmet kirjoittaa yksinkertaisesti ja avoimen pateettisesti. Aiheet ovat useimmiten inhimillisen ideologisia ja parempaa maailmaa tavoittelevia. Turkki on sisällissotaa käyvän Syyrian pohjoinen naapuri. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan Ukraina on sisällissodan partaalla. Nazim Hikmetin tekstille näyttäisi olevan tilausta.
Lähettäkää minulle kirjoja / jotka päättyvät hyvin
joissa siipirikko lentokone / laskeutuu turvallisesti
Joissa lääkäri hymyillen / jättää leikkaussalin
ja sokean lapsen silmät / avautuvat näkemään
Joissa syytön vapautuu / murhaajan jo tähdätessä
Joissa kymmenen vuotta / odotettu kirje
vihdoin saapuu lintujen mukana
Joissa ihmiset seisovat / ja jonottavat runoilijoiden kirjoja
eikä kukaan menehdy kaivaten / leipää ruusuja aurinkoa ja vapautta
Lähettäkää minulle kirjoja / jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös / meidän tuskallinen ja rohkea
tarinamme päättyy hyvin
………………………………………..
EXTRALINKKI muutaman vuoden takaa. Neuvostovaltio syytti Joseph Broskyä yhteiskunnan loisena elämisestä. Muutaman rivin lainaus osoittaa, että länteen salakuljetetuissa kuulustelupöytäkirjoissa on absurdia huumoria. Nobelisti kuoli maanpaossa. Linkin jutussa myös Brodskyn runo.
Tuomari: Mikä on ammattinne?
Brodsky: Olen runoilija.
Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?
Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.
Perjantairuno ponnistaa muutaman vuoden takaa. Tampereen kaupunginkirjasto tilasi kirjanmerkkisarjan. Hyvä ja kulturelli idea, minulle mukava työ. Sain runoilijoiden tekstit, joihin pengoin kaupungin taidekokoelmista sopivat kuvat.
Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto
Valitsen postaukseen tänään oman tekstini, koska siihen kiertyy kaikuja edellisestä jutusta. Elämä on haurasta materiaa. Jos keho ei toimi kuten pitää, mieli seuraa helposti perässä. Ja toisin päin. Meille on kuitenkin annettu mahdollisuus katsoa itsellemme tapahtuvia asioita monesta mielikuvituksen kulmasta.
Toinen runo tulee Joseph Brodskyltä. Totalitaristinen järjestelmä murtaa taitelijansa, nobelistikin tuomittiin aikanaan pakkotyöhön. Kolmen vuoden takainen juttu kertoo mitä mieltä maanpaon valinnut Brodsky oli elämästä. (linkki)
Perjantairuno tulee kotihyllystä intuition ohjaamana. Sormi liikkuu kirjojen selkämyksillä eikä kovin pitkälle pääse: F, niin kuin Tua Forsström. Kirjailijan palkintolista on pitkä, mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1998. Runokokoelmia tusinan verran, puolet suomennettuja.
Runon valinta tuottaa enemmän vaivaa. Teksti löytyy lopulta Caj Westerbergin suomennoksena kokoelmasta Lumileopardi. Lumi on Forsströmin kokoelmien hallitseva elementti, joka kulkee muodossa jos toisessa läpi koko tuotannon.
Runo on lopulta selittämätön, viime rivit jäävät askarruttamaan. Kokonaisuutena tekstistä kasvaa elämänkaaren metafora. Avainsäkeet kertovat kohtaamattomuudesta – siitä miten ihminen on ikuinen arvoitus myös itselleen.
Kuin rukouksessa
pieni tyttö seisoo liikkumatta
kädet kohotettuina
vedessä, lähtee uimaan. Niin kuluvat
kesämme: varjossa korkeitten
puitten alla, vastaranta valossa.
Saunan savu hivelee ihanasti rinnettä
Sumu ajelehtii veden yllä:
Hän, jota odotat ei saavu
Hän jota odotat matkaa muualla
Kaste lankeaa, omenat putoavat
Tyttö leikki rannalla vielä
niin kuin olisi pieni
”Mutta etkö näe? Minä se olen!”
Alkaa pyryttää rajusti lunta:
Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä
riittämättömässä valossa, mutta sekin
mikä näkyy on kaunista.
Halkeamat, vesi. Kuumeen
ja suolan kulhot.
……………………………………………………
Kesäkuva YLE uutisten nettisivut/Tuija Salin 4.9.2013.
Kirjoja on kertynyt useaan paikkaan, järjestyksenä hallittu kaaos. Kotona neljässä hyllyssä, työhuoneella lisäksi pinoja eri paikoissa. Yhdestä löytyi kirja, josta minulla ei ollut heti muistikuvaa.
Irja Askola on Helsingin piispa. Hänen runokokoelmansa Jos olet, ole nyt (Kirjapaja 2006) ilmestyi hänen hoitaessaan vielä pappisvirkaa. Olin palkintoraadissa, kun valitsimme Einari Vuorela -runopalkinnon saajaa 2008. Askolan kirja toimitettiin arvioitavaksi, mutta ei yltänyt ehdokaslistalle. Palkitsimme Johanna Venhon hänen kokoelmastaan Yhtä juhlaa. (wsoy 2006)
Piti harventaa kertymää, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Jäin selaamaan kirjoja toisensa jälkeen. Askolan kirjan pointti ei ollut runoissa, vaan tekstin asenteessa ja mielipiteissä. Kokoelman julkaistessaan hän oli pappi, nyt piispa. Uskaltaisiko hän tänään kirjoittaa mielipiteensä auki yhtä avoimesti kuin näytteeksi valitsemassani runossa?
Tulin siihen tulokseen, että Askola ilmaisee mielipiteitään edelleen rohkeasti. Muutaman kuukauden takaisessa haastattelussa hän sanoo suoraan, että kirkko ja kristityt ovat aiheuttaneet seksuaalivähemmistölle kohtuutonta syyllisyyttä ja häpeää.
Näin Askola sanoi parin vuoden takaisessa Yle:n haastattelussa: ”Vihapuhe ei kuulu kristityille. Meidän pitää puolustaa jokaisen ihmisen oikeutta olemassaoloon ja perusturvaan. Pitää kuitenkin kuulla mitä puheen takana on. Vihan takana on aina joku viesti. Onko siinä pelkoa omasta toimeentulosta, terveydestä, tai oman tai läheisen tulevaisuudesta?
Kirkosta eroaminen kiihtyy. Ihmiset lähtevät eri syistä, ottavat usein tuekseen jonkin holtittoman henkilön puheista poimitun mielipiteen. Entä toisinpäin? Ehkä jonkin tahon ilmaiseman asenteen takia voisi liittyä takaisin kirkkoon. Ehkä sieltä löytyisi vastapainoa vaikkapa tuoreille Kokoomusnuorten kannanotoille. Olen sanonut täällä ennenkin, etten kuulu seurakuntaan. Liittyminen on vieläkin harkinnassa.
Voisin kuvitella, että kovimmat Askolan vastustajat löytyvät omista riveistä. Taannoin Lappeenrannan Lauritsalan seurakuntaneuvosto joutui äänestämään, saako Askola osallistua kotiseurakuntansa 60-vuotisjuhlaan. Osa neuvoston jäsenistä oli sitä mieltä, että suvaitsevainen Askola ei seuraa Raamatun sanaa oikein.
He ovat väärässä
alkoivat annostella armoa,
vaihtoivat anteeksiannon
ehdolliseksi tuomioksi ja
pieniksi päiväsakoiksi
He ovat väärässä
ankkuroituvat menneeseen,
vaikka toivo tapahtuu tulevassa
jähmettyvät
iltaruskon hiipuvaan hehkuun
aamuun uskaltautumatta
He ovat väärässä
sulkevat oven ja silmänsä
turhentavat tosiasiat ja tehtävänsä
hylkäävät toiset ihmiset
– huomaamatta itsensäkin
…………………………………………….
Irja Askola: teologian maisteri, pääaineena kirkkososiologia. Jatko-opinnot Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä Tansaniassa. Kirkolliskokousedustaja ja kirkon ulkoasian neuvoston jäsen vuodesta 2004. Julkaissut aiemmin mm. kolme runoteosta Anja Porion kanssa. Helsingin piispa syyskuusta 2010 lähtien. Naimaton. Kannattaa, että kirkko alkaisi siunata homoseksuaalien parisuhteita.
Tampereen kaupungilla on kohteita asukkaidensa virkistykseen ja vapaa-aikaan. Yksi Uudenkaupungin Ihalassa. Pikapäivitys tulee vuokramökiltä: kolme päivää pihalla ja merellä.
Saimalle kala on kaka. Napa on apu ja yleisimmät sanat mummu ja äiti. Haukipihvejä on paisteltu, saunottu, luettu ja pelattu illalla Saga-korteilla. Sekoitin pakan ja käänsin sinulle kolme korttia. Kerro niistä tarina itsellesi oman mielesi mukaan.
Runo tulee Jarkko Laineen muistoksi hänen kokoelmastaan Elokuvan jälkeen (1986) Kirjan sain ystävän edesmenneen isän jäämistöstä. Se on täällä mukana ensiluvussa. Kesä jatkuu kesä.
