Kustantajan koira vahtii kirjailijan moraalia

Viivyn vielä edellisen postauksen aiheessa parin anekdootin verran. En siksi, että Mika Waltarin haudantakainen mielipide asiaan olisi tärkeä tai edes huomion arvoinen. Ensimmäinen lainaus tukee sitä, miten menneiden perään on hyödytön haikailla: Maailma muuttuu Eskoseni… Toinen juttu taas on huumorissaan aivan absurdi. Liekö totta.

Kuva Waltarin kirjoituskaudelta Savonlinnan Suruton -huvilalla

Ensimmäinen otteeni on Päivi Huuhtasen esseestä, joka käsittelee Waltarin taidekäsitystä. Julkaistu 1982 Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Mika Waltari -Mielikuvituksen jättiläinen (WSOY).

”Waltarin romaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936), jossa on luettavissa runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia, esiintyy nuori kirjailijahahmo varsin vaatimattomassa valossa. Häntä kuvataan toistuvasti pieneksi ihmiseksi. Vakaumus esiintyy selvänä Waltarin samoihin aikoihin antamissa ohjeissa nuorille kirjoittajille (Aiotko kirjailijaksi, 1935). Hän toteaa: Kirjailija ihmisenä on aina pettymys sellaiselle, joka on tutustunut vain hänen teoksiinsa. Selitteleminen ei hivenenkään vertaa paranna kirjan arvoa.”

No jaa… Waltari oli kirjailija, eikä aavistanut mihin markkinoinnin rautaiset lait johtavat. Toinen muutaman rivin lainaus sen sijaan huvittaa minua suuresti. Waltari kirjoitti sen Jalmari Jäntin 70-vuotispäiväksi toimitettuun Juhlakirjaan 1946.

”Epäilemättä onkin kirjailijain alkoholinkäyttö tuottanut paljon huolia kustantajille, mutta liikaa oli sentään mielestäni, kun Yrjö Jäntti oleskellessani Porvoossa kirjoittamassa lähetti koiransa Suden saattamaan minut asuntooni syötyäni päivällistä hänen luonaan, ja tuo pelottava eläin esti muristen ja hampaitaan näyttäen minut poikkeamasta Seurahuoneeseen, vaikka tunsin kaipaavani lasillista konjakkia.

Totisesti, kustantajan kasvattama koira saattoi minut kotiovelle asti, ja kun kurkistin ovesta, viivyttyäni porraskäytävässä viitisen minuuttia, nähdäkseni oliko tie Seurahuoneeseen jo selvä, istui tuo pirullisen viisas ja kirjailijavierailuihin tottunut koira yhä edelleen oven edessä vahdissa ja näytti minulle hampaitaan, joten minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin mennä nukkumaan selvin päin.”

Elämää isommat ”kliseet”

Suositellessaan toiselle lukemista, ottaa aina melkoisen riskin. Makuasiat, niistähän vasta voikin olla eri mieltä… Ja hyvä niin. Ystävä kysyi kesälomalle klassikkokirjojen vinkkejä. Välttelin ”tiiliskiviosastoa” ja uskalsin suositella muun muassa Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä. Ehkä kesällä voisi muiden puuhien tilkkeenä tutustua Kenkon lyhyisiin pohdiskeluihin ja huomioihin elämästä. Piti oikein kaivaa kirja hyllystä ja katsoa mille sivuille on tullut itse käännettyä koirankorva, mistä löytyy alleviivaus.

Yoshida Kenko, Joutilaan mietteitä n.1330-1331

Kenko kirjoitti Joutilaan mietteet eli Tsurezuregusan liki seitsemänsataa vuotta sitten. Kirja on omalaatuinen kokoelma toisiinsa vain löyhästi liittyviä pohditoja, toteamuksia, huomioita ja anekdootteja. Aiheiden kirjo liikkuu ketunpuremista elokuun kuutamoon ja elämän tarkoitukseen. Kriittisyys, kliseet, totisuus ja huumori sekoittuvat tavalla, jota luonnehtisin (ellei se olisi niin kliseistä ) elämäksi.

Kai Niemisen suomentamat mietteet julkaistiin 1978. Ymmärtääkseni uusintapainoksia on kirjasta otettu myöhemmin. Kenko kertoo paljon ajan tavoista ja viittaa aiempiin klassikoihin, mm. Genjin tarinaan (yksi maailman vanhimmista romaaneista) Kungfutseen ja Sei Shonagonin Päänaluskirjaan (Japanin hovin seuranaisen kirjoituskokoelma n. vuodelta 1000, josta Peter Greenaway teki elokuvan Pillow Book, 1996).

Kenko on esteetikko, joka kirjaa kiistan siitä pitäisikö kirjakääröjä säilyttää pajusta punotulla hyllyllä säleiden suuntaan vai poikittain. Juttu huvittaa minua suuresti. Samoin kuutamon kuvaus lyhykäisyydessään: ”Syksyinen kuutamo on sanomattoman kaunis. Joka huomauttaa että ainahan kuutamo on kaunis ei ymmärrä mitään; on surullista ajatella että jonkun aistit voivat olla niin turtuneet.”

Otan lopuksi Kenkolta pidemmän lainauksen. Ajatus on tuttu ja satojen vuosien kuluttama, jokainen on sen jossain muodossa kuullut. Kannattaa suoda kuitenkin muutama ajatus sille, mitä teksti merkitsisi juuri Minulle tai Sinulle. Juuri Nyt.

”Sen joka on tehnyt ratkaisevan päätöksen astua Polulle, on heitettävä mielestään kaikki muu. Hänen ei pidä ryhtyä toteuttamaan edes välttämättömän tuntuisia, alati mielessä olleita suunnitelmiaan. Jos hän tuumii Hoidanpa vielä tämän tai Annan saman tien vielä nuo ohjeet tai Jollen järjestä sitä tai tätä, joudun naurunalaiseksi. Ettei koituisi harmeja… Tai Vuosikausia päätökseni on saanut odottaa, odottakoon nyt vielä hetken. Parempi pohtia kaikessa rauhassa… ja muuta tuonkaltaista, välttämättömiä asioita kertyy loputtomiin eikä ratkaisun päivä koita milloinkaan. Yleensä kaikki vähänkin ajattelukykyiset näyttävät elävän koko elämänsä tuota päivää odotellen.

Eihän kukaan sano Hetkinen ennen kuin lähtee vieressä syttynyttä tulipaloa pakoon. Joka tahtoo pelastaa itsensä hylkää oitis omaisuutensa ja pakenee, pohtimatta onko se häpeällistä. Odottaako elämä ihmistä? Kuolema iskee nopeammin kuin tuli ja tulva, eikä sitä käy pakeneminen. Kun hetki koittaa, voiko kukaan kieltäytyä luopumasta iäkkäistä vanhemmistaan, pienistä lapsistaan, valtiaansa suosiosta, rakastamistaan ihmisistä, sanoen että luopuminen on niin vaikeaa?”

Muistuttaako kana runoilijaa – vai toisin päin?

Tein ensimmäisen juttuni tähän blogiin tasan vuosi sitten. Nyt järjestysnumero on 86. Kun arvioin kirjoittamani merkkimäärän, tekstiä kertyy n. 230-sivuisen romaanin verran. Olen saanut lukijoita, palautetta, ystäviä ja juttutilauksia – tarkistin juuri Blue Wingsin kesäkuun numerossa julkaistavan Matkanovellini vedoksen. Lukijamäärät ovat alusta kymmenkertaistuneet ja vakikävijöitä on yhtä hyvin Kaliforniasta kuin Pariisistakin… Sydämellinen KIITOKSENI kaikille!

Valokuva Loomis Dean

Kun mietin juttujeni rajausta, halusin alusta lähtien nostaa esiin kirjallisuutta ja kulttuuria, josta muut eivät juuri sillä hetkellä kirjoita. Unohdettujen runojen klinikka oli yksi keskeinen ajatus. Tänään tarjoan siis runon Kanasta ja hipun tietoa Zbigniew Herbertistä.

Hyviä kirjailijoita – runoilijat mukaanlukien – on kahdenlaisia. Sellaisia, joiden kirjallisen virtuoositeetin tajuaa jo muutaman rivin luettuaan, vaikka teksti ei tyydyttäisikään omaa esteettistä makua. Ja sellaisia, jotka erinomaisuutensa lisäksi tarjoavat lukemisen nautintoa. Puolalainen runoilija Zbigniew Herbert (1924 – 1998) lukeutuu jälkimmäisiin. Jussi Rosti on suomentanut hänen tuotantoaan Kyynelten teknologiasta -kokoelmaan (wsoy-nvl, 2005) ja kirjoittanut valikoimaan intohimoisen esipuheen.

Kun toinen maailmansota syttyi, Herbert oli viisitoistavuotias. Synnyinkaupunki jäi miehityksen jalkoihin ja kuuluu nyt Ukrainalle. Sodan jäljet ja Euroopan kulttuuritraditio näkyvät teksteissä. Runoilija käyttää usein myös kirjallista perintöä ja viittaa taiteeseen ja historiaan. Herbertin runous asettaa yksilön ongelmat laajempaan yhteyteen ja kyseenalaistaa ideologiset järjestelmät.

Kun lähtökohdat ovat näin ylevät, voisi kuvitella, että lukijalle viskataan kaluttu luu. Näin ei käy. Teksteissä pilkahteleva huumori ja edellämainittu kirjallinen virtuoositeetti erottaa tosi tekijät latteuksien latelijoista. Pablo Nerudan tapaan Herbert on kirjoittanut runoja myös yksittäisistä objekteista kuten vaikkapa karhusta, viulusta tai kanasta:

”KANA

Kana on mainio esimerkki siitä, mihin tiivis yhteiselo ihmisten kanssa johtaa. Kana on menettänyt kokonaan lintumaisen keveytensä ja sulonsa. Pyrstö törröttää pitkulaisesta takapuolesta kuin huonoa makua osoittava iso hattu. Sen harvat hurmoksen hetket, kun se seisoo yhdellä jalalla ja liiskaa ympyräiset silmänsä kiinni kalvomaisilla luomilla, ovat iljettäviä. Ja kaiken huippuna on tuo laulun irvikuva, kurkusta leikattu itkuvirsi, jolla se anelee sanomattoman naurettavaa asiaa: pyöreää, valkeaa, tuhruista munaa.

Kana muistuttaa joitakin runoilijoita.”

Terveiset kirjaston viinikellarista!

Mieleeni jäi vuoden vaihteessa Kirjailija -lehden juttu, jossa Kristiina Wallin pohti unelmaduuniaan. Josko hänellä olisi pieni nakkikoppi, jossa voisi harjoittaa kirjailijan ammatin lisäksi hänen toista työtään, kirjansidontaa. Kopin katolla voisi lukea: Nakkeja ja Sidontaa. Hauska ajatus, yksinäisen työn vastapainoksi saisi myös sosiaalisia kontakteja. Mietin omaa unelmaani ja muistin, että olin jo kirjoittanut sen romaaniini Saat toivoa kolmesti. Olen aina haaveillut viettäväni talven kylmän sydämen kirjaston viinikellarissa. Ja mikä ettei, kyllä siellä kesälläkin sadeviikko vierähtäisi.

Kuvamanipulaatio: Nicholson, Dunaway ja kirjaston viinikellari.

Käännyn väärästä risteyksestä. Hetkessä olen hukassa. Soratie käy kinttupoluksi ja päädyn taloröttelön pihaan. Mikä lie kummituskartano. Pitäisi palata heti. Kävelen kuistille ja avaan oven. Olen uskonut kirjastoon kasatun viinikellarin olevan hullujen haavetta. Astun outoon tilaan kuin Solarista kiertävään avaruusalukseen. Pölyisten hyllyjen puristuksessa odottaa lepotuoli, jonka lukulampun keltainen kehä on vanginnut paikoilleen. Sen lämmin syli kutsuu minua.

Ovi loksahtaa lukkoon takanani. Kuljetan kättäni kirjojen selkämyksillä: Brodsky, Calvino, Carver, Coetzee, Moravia, Munro, Mann… olkoon, Kuolema Venetsiassa ei kiinnosta tänään. Valitsen viinihyllystä Argentiinan muhevaa Malbecia, ja seuraksi satunnaisen runon. Huokaisen tuolissani – luotan sattuman voimaan ja avaan Sirkka T:n kirjan: ”Hyvä ystävä, siteeraan heti aluksi erästä runoilijaa: täällä sinä et ole dosentti, täällä sinä olet kylässä. Vieraita me olemme todella näissä elämän juhlissa. Toivon, että et sinä, kuten useimmat, sorru tavanomaisuuteen ja kuvittele, että minä olen vetäytynyt, kuten he asian ilmaisevat.”

Heitän mielestä muut daamit, kun käsiini osuu kirjan kuva, josta katsoo Faye Dunaway. Himoitessani häntä Chinatownin aikaan, pimeän elokuvateatterin välähtelevässä valossa, olin kuin vauhko Vincent, ja olisin leikannut vasemman korvalehteni yhdestä suudelmasta. Täällä toiveet käyvät vihdoin toteen – Faye karkaa kirjasta ja lupaa hieroa kipeää niskaani. Kiroan vanhan kouluni, jossa luettiin latinaa, saksaa ja ruotsia. Mitään niistä en osaa. Mutta mitä me sanoilla teemme. Viereisessä huoneessa odottaa vuode.

Minulla on kirjoja, nainen ja viiniä. Mietin, onko sanojen järjestys oikea, puuttuuko minulta mitään? Ja niin kuin raha ei ole köyhiä varten, he hukkaavat sen… samoin tyytyväisyys saa onnen katoamaan. Palaan viinin ja kirjojen pariin. Uskon aikakoneeseen ja syöksyn sisään taidekirjojen kuviin. Giandomenico Tiepolo vie minut Venetsian karnevaaliin ja rakkauden kaaokseen. Kohtaan kaunottaren, joka on maalannut kauneuspilkun lähelle silmänurkkaansa osoittaakseen minulle miten intohimoinen hän on.

Etsiessäni meille kunnon Chiantia, hyllystä tipahtaa Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja. Minun on pakko lukea kaksi novellia niiltä sijoiltani, koska en malta lopettaa. Pelkään, että joudun palaamaan paratiisistani ja päädyn takaisin mielikuvituksettomuuden mielettömään maailmaan. Loikkaan takaisin lepotuoliini Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan kanssa. Luen yhden lauseen ja panen toivoni siihen: ”Joinakin hetkinä tyhjä elossaolon tunne muuttuu positiiviseksi voimaksi.”

Ahmin kaikkea kerralla liikaa. Haen hyllystä Yoshida Kenkon Joutilaan mietteet. Hän on viisas ja huumorintajuinen mies, liki seitsemänsataa vuotta minua vanhempi. On nulikkamaista, että alan kiistellä hänen kanssaan kirjakääröjen säilytystavan estetiikasta: pitäisikö ne asettaa pajusta punotulle hyllylle pitkittäin vai poikittain? Lopulta kävelen kirjan kansien välistä suoraan hänen huoneeseensa. Riisipaperisermit on vedetty sivuun ja ikkunan takana kasvaa kirsikkapuu.

Toisesta todellisuudesta erottuu ääniä. Minua etsitään. Ehkä tehtävään on haalittu joku viskinpolttama palkkionmetsästäjä Peckinpahin elokuvasta, koska hän ampuu kyselemättä lukitun oven läpi niin, että säleet sinkoilevat ympäriinsä.

Ei hätää. Minä olen poissa, enkä aio palata.

Huumoria hirsipuun varjosta

Mitä arjen ominaisuutta ihmiset läheiseltään eniten kaipaavat? Älykkyyttä, yhteisiä harrastuksia, samaa maailmankatsomusta? Jos nettipalstoihin tai kirjeenvaihtoilmoituksiin voi luottaa, huumorintaju on ominaisuus yli muiden. Lisämääreistä riippumatta sitä kaivataan jokaisessa viestissä. En ole vielä kuullut kenenkään sanovan: viihdymme hyvin yhdessä, koska olemme molemmat viestintäkonsultteja. Ihmistä, jolla ei ole lainkaan huumorintajua ei kukaan halua kaverikseen.

Kuvamanipulaatio, puupiirros keskiajalta.

Entä huumori maailmankirjallisuudessa? Raikuvaa naurua tai hiljaista hyrinää. Proosasta voisi valita jokaista lajia mielin määrin. Lyriikan kohdalla täytyy jo raapaista korvallista. Lapsille suunnatuista säkeistä löytyy iloa, mutta pääasiassa runoilijat ovat ammentaneet kyynelten kaivosta. Ehkä koskettava humoristi voi tulla vain ihmisestä, joka on kokenut myös ilon kääntöpuolen.

François Villon oli yksi kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Hän syntyi Pariisissa 1432. Mies oli varas, juoppo ja irtolainen. Kahdesti hänet tuomittiin rikoksistaan hirteen, mutta kuninkaan armosta hän pelastui kummallakin kerralla.  Hän oli harvinaisen lukenut mies, maisteri, joka tunsi aikansa opit ja antiikin sivistyksen: ”Vuonna neljätoista viiskytkuus / minä François Villon, oppinut, / terveruumiinen ja -sieluinen, / päätin tahtoa ja uskoa, / ett´ on syytä työnsä punnita, / kuten Vergilius arvelee, viisas roomalainen. Muuten vois / pahoin harhaan mennä ihminen.”

Villonin julkaistujen balladien lista on pitkä. Pieni testamentti julkaistiin vuonna 1456, ja pääteos Suuri testamentti. 1461. Niiden runoissa varaton Villon jättää ystävilleen ja eritoten vihamiehilleen kaiken mahdollisen ja mahdottoman: hengen ja materian, todellisen ja kuvitellun, onnen eväät… ja onnettomuudet. Hattunsa hikinauhan, kitkerään viiniin keitetyt sudenpäät, rähjäiset kapakat, ikuisen elämän taivaspaikat ja tautien vitsaukset.: ”Vielä muistan Perrenettia, / sitä Bastard de la Barrea, / koska on niin mallikaveri. / Vaakunansa mustain palkkien / sijaan annan kolme noppaani. / Niissä sivupaino. / Kortit myös. / Mitä muuta? Jos hän pieraisee, / tulirokko häneen tarttukoon.”

Villonin huumorintaju on arjen vastoinkäymisiä suurempi. Hän on vastarannan kiiski, sivistynyt hylkiö, jonka petipaikka on bordellin nurkassa. Kurjalle ja kärsivälle lähimmäiselle hän antaa lohtua. Vihamiehet hän kiroaa niin, että katkeruus sulaa nauruun. Itselleen hän ei halua mitään, vaan pyytää lopulta armoa niiltäkin, jotka ovat häntä eniten loukanneet. Osattomuus ja onneton rakkaus oli Villoninkin luomisvoiman takana, sama pettymys, joka on kautta aikojen synnyttänyt maailmantaiteen mestariteoksia: ”Hänen sulonsa mut  ansaan vei, ja hän oli julma hellurei. /…/ Mua viritteli aikansa. / Kerroin kaiken, salat sydämen, / hän vain teki pilaa minusta.”

Villonia lukiessa katoavaisuuden kliseet saavat uusia näkökulmia. Ilmaisu on tarkkaa ja monivivahteista, tekstistä voi nauttia myös historiallisena ajankuvana. Taitoni eivät riitä alkuperäisen tekstin vertaamiseen, mutta korvani sanoo, että Veijo Meri on tehnyt ainutlaatuisen upean suomennoksen. Jos ei laillani halua uppoutua runomittateorioihin, mutta oppia jotain kielen rytmistä, Villonia ei parane ohittaa. Otava julkaisi Testamentin käännöksen ensi kertaa 1974. Vain tosi humoristi voi testamentata omat tekstinsä tähän tyyliin:

Saakoon lättänenä Seneschal,

kerran velasta mut pelasti,

ylennyksen kyläsepäksi,

ankat, hanhet kyllä kengittää.

Saa myös nämä runot pilanpäin

keventääkseen elon ikävää.

Hän voi sytykkeinä polttaa ne,

ikäviä parhaat laulut on.