Panu Rajala, plagiaatit ja maailmankirjallisuus

SOS-media hälisee väitteestä, että Panu Rajalan Intoilija, Fotografin muistikuvat, olisi plagiaatti koska Rajala on upottanut romaaniinsa Inhan muistiinpanoja sellaisenaan. Kiistaa ei käydä siitä, että se olisi tekijänoikeuksien vastaista, tai siitä etteikö lähteitä olisi mainittu.

Ne, joita asia närästää, esittävät, että lainaukset pitäisi merkitä muusta tekstistä erottuvaksi. Toiset ovat sitä mieltä, että Rajalalle on sattunut lapsus kiireen keskellä. Minusta tuntuu mahdottomalta, että kokenut kirjailija merkitsee lähteet ja olettaa, ettei kukaan huomioi niistä kaivettuja lainauksia. Uskon, että Rajala on käyttänyt tekstiä hyvässä uskossa autenttisuutta tavoittelevaan fiktioon.

Kantani kiteytys löytyy Mustasta runokirjasta (Like 2000) koko teksti löytyy myös Hannu Mäkelän toimittamasta antologiasta Päivistä parhaimmat (Otava 2001)

”Ja kun varastan, haluan varastaa niin että kaikki näkevät, rehellisesti.”

Selailin aamulla myös lehtileikkeitäni. Harmi, etten ole merkinnyt papereiden kulmaan vanhan Hesarin päivämäärää. Lainaan tähän muutaman rivin Jukka Petäjän kokoaman jutun alusta:

”Onko ihmisellä tekijänoikeus omaan elämäänsä? Onko kuollut ihminen kirjailijalle vapaampaa riistaa kuin elävä? Onko kaunokirjallisella ilmaisulla yksiselitteiset laissa määritellyt juridiset reunaehdot? Kysymykset ovat yksinkertaisia, vastaaminen ei /…/

Laki ei voi määritellä, mihin kirjallisuudessa loppuu kirjailijan oma elämä ja mistä alkaa toisten elämä, se jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.”

Summa summarum: tähän(kään) juttuun ei mielipidettäni kaivata. Mutta jos minulla olisi vielä uusi ja kokonainen elämä käyttämättä, tekisin väitöskirjan lainauksista maailmankirjallisuudessa. Tietystä kulmasta katsottuna merkittävää kirjallisuutta ei ole ilman aiemmin kirjoitetun lainaamista ja varastamista – huomaamattomasti tai huomiota herättävästi.

……………………………

Ekstralinkissä varastetaan 164 kirjan nimeä: ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”.

…………………………

Brittinero Alan Turing pakottaa minut päivittämään

Blogi on päivitettävä sunnuntaina, sillä Hesari kertoo tänään radioteatterin uusintakuunnelmasta: Turing – matka tietokoneen keksijän mieleen. Kaksi vuotta sitten ilmestynyt 365 tekstin kokoelmani Babel käsittelee myös Turingia. Kirja kehii sisäänsä koko universumin jättämättä vähäisintäkään asiaa käsittelemättä – saatika brittimatemaatikkoa, joka oli tietojenkäsittelytieteen uranuurtaja.

Suomessa saa ensi viikolla ensi-iltansa myös Morten Tyldumin elokuva The Imitation  Game, joka kertoo Turingista (1912 – 1954). Nerokas matemaatikko kykeni kyseenalaistamaan Einsteinin suhteellisuusteorian ja keksi tietokoneen toimintaperiaatteen. Toisen maailmansodan aikana hänen roolinsa oli keskeinen murrettaessa saksalaisten Enigma-salakielikoneen käyttämää koodia.

Sunnuntain kuunnelma kertoo ihmisestä tieteensä takana. Niin myös Babelin  häntä käsittelevät rivit, jotka verkostoituvat ikiaikaiseen mytologiaan ja kyseenalaistavat lopulta itsensä. Olkaa hyvä, tekstit 321 ja 322.

Alan Turing laski perhosten pesän sijainnin niiden lentoreiteistä.

Pojan lempisatu oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä.

Hän ajoi sata kilometriä polkupyörällä ollakseen paikalla

ensimmäisenä koulupäivänään Sherbone Schoolissa.

Myöhemmin Alan korvasi aritmetiikkaan pohjaavan formaalin kielen

Turingin koneilla ja todisti, että niiden kaltainen laite

ratkaisisi kaikki matemaattiset ongelmat jos ne voitaisiin

esittää algoritmeina. Hän mursi natsien Enigma-salakielikoodin

ja kehitti loogista teoreemaa, jossa ristiriidasta

v o i t a i s i i n   p ä ä t e l l ä   k a i k k i .

Turing tutki kryptoanalyyseja, matemaattista biologiaa

ja morfogeneesiä. Hänen mukaansa nimetyllä testillä

koetetaan tunnistaa tietokoneen ja ihmisen tekemä teksti,

eikä uusimmissa kokeissa ole kyetty erottamaan niitä toisistaan.

Turing tuomittiin samasta syystä kuin Oscar W. runossa 170.

Hän teki itsemurhan syömällä syanidilla myrkytettyä omenaa.

Lumikki oli hänen lempisatunsa.

…………………………

Baabelin palvelinta inspiroi ajatus, että tulevan kirjan versio 2.0

tehtäisiin tietokoneella ja alistettaisin Turingin testiin.

Tietoiset ohjelmointivirheet tekisivät runoista inhimillisiä

ja algoritmien avulla säkeet sisältäisivät kaiken minkä

yksi vuosi kykenee peilaamaan aikojen alusta lähtien.

…………………………..

Ekstralinkissä Einstein ja kymmenen grammaa energiaa, joka riitti tuhoamaan Hiroshiman.

……………………………

Kuunnelma Turingista, Radio ykkösellä 15.2. klo 15.00, uusinta ma 16.2. klo 19.03. Käsikirjoitus Mikko Jaakkola ja Jussi Lehtonen, ohjaus Mikko Jaakola. Pääosassa Jussi Lehtonen.

………………………..

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta

Päätin kirjoittaa tänne viime vuonna julkaistusta romaanista, joka teki poikkeuksellisen voimakkaan vaikutuksen. Vaihdoin aihetta, kun luin aamulla Reetta Meriläisen kolumnin Hesarista. Pistetään siis Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia hetkeksi jonotuslistalle.

Meriläinen on Hesarin entinen päätoimittaja, joka kirjoittaa  keskeneräisyyden ihanuudesta, siitä miten asiat ja uutiset eivät ole makkaroita, joilla on alku- ja loppupää. Kaikki virtaa jatkuvasti ja voimme nähdä siitä vain osan kerrallaan.

Minulle mielenkiintoisinta on jutun päätös, johon Meriläinen nostaa ranskalaisen ajattelijan, Joseph Joubertin (1754-1824). ”Joubert on keskeneräisyyden mestari. Hän ei julkaissut yhtään kirjaa vaan muutaman lehtikirjoituksen. Onneksi toiset kokosivat Joubertin muistiinmerkitsemät ajatukset kansien väliin; suomeksi niitä löytyy kirjasta Mitä ajattelen (Otava 2007, käännös Martti Anhava)”

Muistin, että kyseinen kirja ei ole kotihyllyssä vaan työhuoneella, joten loikkasin fillarin satulaan poimiakseni tänne muutaman Joubertin ajatuksen.

Joubert oli aikanaan arvostettu kirjallisten piirien keskustelija, mutta kuten hänen ystävänsä, kreivi Mathieu Molé kuvaa: ”Hän pani alkuun kaksikymmentä teosta saamatta valmiiksi ainoatakaan. Sama koski hänen lukemistaan, hän ei koskaan lukenut kirjaa loppuun.”

Joubertin jäämistöstä löytyi parisataa muistivihkoa ja kasa irrallisille lapuille merkittyjä ajatuksia. Kirjoittajan sisarenpoika editoi materiaalia omavaltaisesti ensimmäiseen julkaisuun, joka painettiin 1838. Vuosikymmeniä myöhemmin aineistoa koottiin eksaktisti ja osattiin arvostaa Joubertin keskeneräisyyttä ja ”ilmavaa epäjärjestystä”. Uusimman englanninkielisen valikoiman on koonnut ja kääntänyt Paul Auster.

Jos Joubertin tekstistä poimii ajatuksia pinseteillä, häntä saattaisi pitää puhdasverisenä aforistikkona. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on ajattelija, usein keskeneräinen, mutta aina lukijassa omia assosiaatioketjuja herättävä. Tiukimpaan puristetut oivallukset hyötyvät elintilasta, tekstillisestä ”väliaineesta” ympärillään.

Mitä ajattelen, ei ole laakista luettava kirja. Se sopii selattavaksi ja punnittavaksi muutama sivu kerrallaan. Lopuksi Joubertilta muutama aforistiseksi kiteytynyt ajatus:

Jos veitsessä on kahva, miksi tarttua terään?

Mitä mieltä olette nautinnoista siten kun ette enää välitä niistä.

Miten onkaan vaikea olla samaan aikaan älykäs ja järkevä!

Kuinka tietämättömyys yhdistää ihmisiä. Politiikan pitää hyötyä siitä.

Tehdä ensin paremmin kuin toiset ja sitten paremmin kuin itse.

Tuntemattomat asiat pitää aina liittää tuttuihin.

Näen mielelläni kaksi totuutta samalla kertaa. Jokainen hyvä vertaus tarjoaa meille tuon edun.

Filosofina oleminen sanan kansanomaisessa merkityksessä tarkoittaa sitä että on päättänyt arvioida kaikkea oman järkensä mukaan.

Kuinka monesta lauseesta ja opista voisi sanoa: Tarkasti vaan ei selvästi sanottu!

Kylmä järki on hyvän suuri vihollinen.

Me kun emme voi mitään sille että kunnioitamme sitä mitä näemme kunnioitettavan.

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä Jerzy Lec, Gestapon koulima sarkastinen aforistikko.

…………………………………….

Onko hän lukeneempi jalkapalloilija kuin useimmat kirjailijat?

Perjantairuno pointtaa Brasilian MM-kisoja. En osaa sanoa, onko kirjailijoissa poikkeuksellisen vähän tai paljon pallofaneja. Sen tiedän, että joillekin kisat ovat elämän kokoinen juttu.

Ensin tulee mieleen runoilija Panu Tuomi. Sen verran on miehen kanssa tullut keskusteltua, etteivät hänen kolmen päivän takaiset kommenttinsa Aamulehdessä olleet yllätys: ”Aion katsoa kaikki 64 matsia. En pysty keskittymään mihinkään muuhun.”

Kuva: Wallpaper/Wallhamdu.com
Kuva: Wallpaper/Wallhamdu.com

Tuomi rinnastaa jalkapallon, kirjallisuuden ja musiikin: ”Olen kirjoittanut runoja, joihin olen ottanut vaikutteita jalkapallon sommitelmallisuudesta.” Klassisen musiikin ystävä näkee brassien pelin Bachin fuugana: ”Brasilian pelissä on parhaimmillaan samanlaisia aaltoilevia sommitelmia, sanoisinko polyfonisia kudelmia.”

Ehkä Tuomen hauskin sitaatti pitää paikkansa: ”Suosikkipelaajani on Italian Andrea Pirlo. Hänestä huokuu sivistyneisyyttä. Hän on taatusti lukeneempi mies kuin useimmat kirjailijat.”

Nyt haetaan kuitenkin runoa samassa fanituksen ja jalkapallohuuman hengessä. Se löytyy muutamassa minuutissa, kun muistan Claes Anderssonin nuoruuden ykkösharrastukset jazzin ja jalkapallon. Hän kertoo vieläkin käyvänsä mielellään katsomassa pelejä.

Kokoelmassa Ajan meno (suom. Jyrki Kiiskinen, wsoy 2008) on viiden sivun mittainen runo, josta lainaan tähän viimeiset säkeet. Tuttu juttu, tuo rajojen ja kiintopisteiden asettaminen, että eläisi ainakin niiden yli. Muistan oman vastaavan kokemukseni jo 20-vuotiaana.

……………………………………………………………

Se joka uskoo rakastavansa kaikkia ei rakasta ketään

Se joka väittää ettei ole ikinä rakastanut ketään

ei ole selvinnyt ensirakkaudestaan

Yksi futiskavereistani toivoi että maailma

pysyisi pystyssä ainakin jalkapallon MM-kisojen yli

Muuten en jaksa elää hän sanoi

Kun on ollut muutamia kertoja lähellä rajaa

ei tuhon ajatus enää houkuttele

Emme tiedä mitä meillä on mutta tiedämme mitä saamme

Vain fakiiri ja miljardööri eivät toivo mitään

Monet tyytyvät kohtuuteen kuten minäkin: vähän

ystävyyttä yksittäisiä orgasmeja kamarimusiikkia punaviiniä jalkapalloa

Sen kummempi ei maallinen taivaanvaltakuntani ole

Päivät kuluvat, niistä tulee kuukausia, vuosia, lapsista tulee vanhoja

kaikki menee hitaammin paitsi aika joka kiiruhtaa tiehensä kohti

……………………………………………………………

Anderssonin runous ei ole minua erityisesti säväyttänyt. Hyvää ”perussettiä”, sanoisin. Blogin tavoite ei kuitenkaan ole silkan suosikkilistan esittely. EXTRALINKEISTÄ löytyy pari päivän Perjantairunoa sivuavaa aiempaa juttua.

1. Tein jutun Anderssonin täyttäessä 75 vuotta. linkki

2. Laajemmin suomenruotsalaisesta runoudesta, erityisesti Rabbe Enckellistä. linkki

Mut mikä se on, se kyldyyri?

Jatkan vielä kahden edellisen päivityksen aihetta. Kierrätän tekstin kolmen vuoden takaa. Ehkä tuli punnittua kulttuurikysymyksiä tavallistakin tarkempaan, osallistuin vielä silloin Pirkanmaan taidetoimikunnan apurahapäätöksiin. Yhtä kaikki, asetelmat eivät näytä muuttuneen. Jääkiekkoakin seurataan taas tarkasti.

……………………………………………………………………………….

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Telkassa pyörähti eilen ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior.

Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita. Ja kertovat itse miten harrastus pitää porukan poissa kaduilta.

”Ilmaveivi” taitaa olla urheilukulttuuria. Jos kultajuhlat kauppatorilla eivät sitä ole, siinä on ainakin peili, josta voi kurkata yhtä puolta kansankulttuurista. Kun Emil Laamanen (ikä ei tiedossani) piirtää harrastuksestaan kuvan, se on ehdottomasti osallistuvaa ja moneen suuntaan avautuvaa kulttuuria. Lopuksi tiivistys ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemykseeni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille.

2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita.

3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit.

4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita.

5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kun en itse uskalla, otan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.

Lopuksi Eino Leinoa: ”Kyldyyri, kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt on huuto suuri. Mut mikä se on, se kyldyyri?”

Kohota sivistysprosenttiasi

Kaksi syytä kierrättää päivän postaus tasan neljän vuoden takaa. Ensinnäkin puuhat muiden asioiden parissa – kiire, johon on turha vedota, koska se johtuu aina omista valinnoista. Toiseksi ”naamakirjassa” levinnyt kauhistelu Pia Viitasen tuoreesta Hesarin haastattelusta. Ehkä jutun tekijä oli tarkoitushakuinen ja halusi iskeä kulttuuriministeriä vyön alle. Katsoin myös itse peiliin. Cervantesin perusklassikko on vieläkin lukematta

……………………………………..

Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.

Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että  sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?

En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.

Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdeksankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.

Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”

Käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia:  ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”

Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa. James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”

Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.

”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

Perjantairuno ryömii juuri julkaistusta Nihil Interit ry:n 20-vuotisjuhlakirjasta Muodonmuutoksia? (toim. Sirpa Kyyrönen & Tiina Lehikoinen) Vuonna 1993 runoyhdistyksen perustajia oli neljä, toiminnan aktiiveiksi heistä jäivät Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen.

Muodonmuutoksia? 20-vuotisjuhlakirja/Nihil Interit ry.

Kirjan esipuheessa Parkko keroo: ”Visiot toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Pari vuotta myöhemmin Nihil oli yksi uuden sukupolven runouden kannattelijoista kustannustoiminnan, Tuli&Savu -lehden ja runotilaisuuksien ansiosta.”

Hesari teki viime lauantaina kolmen sivun jutun osuuskunta Poesiasta ”joka julkaisee Suomen jännittävintä kirjallisuutta” ja imuroi kirjallisuuspalkinnot. Jutussa kerrotaan myös, että ”Poesian kasvualusta on Nihil Interit /…/ Monet Poesian jäsenet ovat olleet ensin mukana Nihil Interitissä ja vuorollaan toimittamassa sen julkaisemaa runolehteä Tuli&Savu.”

Muodonmuutoksia? -juhlakirjassa pääsevät ääneen 30 Nihilissä vuosien varrella vaikuttanutta aktiivia. He kertovat yhdistystoiminnastaan ja kirjassa julkaistaan myös heidän runouttaan. Tekijöiden luetteloa voisi ainakin lainausmerkkeihin pistettynä pitää maamme uuden runouden ”läpileikkauksena” muutamia aivan tuoreimpia tekijöitä lukuunottamatta.

Olen mukana Muodonmuutoksissa esikoisteokseni teksteillä, koska aktiivivuoteni yhdistyksessä osuivat sen alkutaipaleelle, Johanna Venhon päätoimittajakaudelle vuosituhannen vaihteeseen. Rivijäsen olen edelleen. Perjantairunoksi haen kirjasta Henriikka Tavin hykerryttävän hauskasti kulkevan tekstin, joka on alun perin julkaistu kokoelmassa Maaliskuu (Poesia 2012).

Osmoderma eremita female.

Runot ovat kielellisiä olioita / mutta ne pannahiset ovat myös / kielellisiä elukoita.

Runot ovat kielellisiä otuksia / mutta ne öttiäiset ovat / myös kielellisiä ötököitä.

Runot ovat kielellisiä örkkejä / mutta ne pönthiittiset / ovat myös kielellisiä pläjäyksiä.

Runot ovat kielellisiä mörrimöykkyjä / mutta ne kiusankappaleet ovat / myös kielellisiä hapsenkakkiaisia.

Runot ovat kielellisiä kaskaita / mutta ne verenimijät / ovat myös kielellisiä punkkeja.

Runot ovat kielellisiä petoja / mutta ne kakkiaiset / ovat myös kielellisiä turskia.

Runot ovat kielellisiä susia / mutta ne pirulaiset ovat myös / kielellisiä kettuja.

Runot ovat kielellisiä riiviöitä / mutta ne hättiäiset / ovat myös kielellisiä rontteja.

Runot ovat kielellisiä saamareita / mutta ne perkeleet / ovat myös kielellisiä leijonia.

Runot ovat kielellisiä jalopeuroja / mutta ne männiäiset / ovat myös kielellisiä ajattaria.

……………………………………………….

Runoilijoiden luettelo ja kirjan tilaukset Nihin Interitin sivuilta. (linkki)

Juhlakirjan kansi: Tiina Lehikoinen.

Hyönteiskuva: Erakkojäärä / Osmoderma eremita. Wikimedia.

Protesti elämän riittämättömyyttä vastaan

Riikka Pelon Marina Tsvetajevasta ja tämän tyttärestä kertova romaani Jokapäiväinen elämämme on palkittu tänään Finlandialla. Kirja on vielä lukematta, mutta teen jutun tänne myöhemmin. Päivän ydinteksti tulee nobelistilta.

Siivosin leikemappejani ja käsiin sattui katkelma Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta tasan kolme vuotta sitten. Muutaman rivin lainaus puheesta osoittaa kaksi hämmästyttävää (?) asiaa: 1. Kirjallisuus voi muuttaa maailman. 2. Lukeminen antaa meille useamman elämän kuin yhden.

Albrecht Dürer: Die Apokalyptische Reiter (1497)

Llosa piti luentonsa Tukholmassa 7.12.2010. Espanjankielinen puhe kesti 54 minuuttia. Lopuksi kaksi kappaletta tekstistä. Parin vuoden takainen päivitykseni Llosan romaanista Maailmanlopun sota löytyy tästä linkistä.

”Joskus kyselin itseltäni, voiko synnyinmaani kaltaisessa maassa, jossa on vähän lukijoita ja niin paljon köyhiä, lukutaidottomia ja vääryyttä, jossa kulttuuri on harvojen etuoikeus, olla vain minua koskeva ylellisyys. Mutta nämä epäilyt eivät koskaan tukehduttaneet uraani, ja olen aina jatkanut kirjoittamista, jopa silloin kun leivän hankkiminen vei miltei kaiken aikani. Luulen tehneeni oikein, sillä jos kulttuurin kukoistaminen yhteiskunnassa vaatii ensin korkeakulttuuria, vapautta, vaurautta ja oikeudenmukaisuutta, sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä kriittinen henki, olisi edes olemassa.

Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

………………………………………….

Leikeaineisto: Parnasso 2 / 2011. Suom. Sulamit Reenpää.

Kuva: Albrecht Dürer: Die Apokalyptischen Reiter (1497–98)

”Hyvä Jumala, hänet on ammuttu!”

Nappaan vielä viikontakaista juttua hännästä. Kerroin metsästäneeni alkuperäistä artikkelia Saarikosken lemmikkioselotista. Huutonetistä löytyneen lehden ehti kuitenkin saada joku muu.

En ole keräilijä. Paperit pysyvät järjestyksessä, mutta turhaksi käyneestä rojusta luopuminen on minulle helppoa. Itse asiassa koen helpotusta, kun saan heittää tavaraa pois. Kun käsikirjoitus valmistuu revin lähdeaineistojen lehtileikkeet, tulosteet ja muistikirjat.

Viikkosanomat No 48B 3.12.1963

Jotain näemmä kuitenkin jää. Löysin työhuoneelta kansion, jossa on vanhoja Viikkosanomien numeroita. Kennedy on juuri ammuttu. Lehti tekee jutut normaalinumeroihinsa ja kasaa lisäksi 3.12.1963 ilmestyvän erikoisliitteen, joka on omistettu kokonaan murhalle.

Minulla ei ole käsitystä, olinko nähnyt lehtiä niiden ilmestyessä tai lähivuosina sen jälkeen. Vaikka netistä löytää nykyään kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman, vanhoissa Viikkosanomien numeroissa on magiaa, joka tuo Dallasin tapahtumat lähemmäs.

Viikkosanomat No 48B 3.12.1963

Sain lehdet haltuuni likipitäen niin, kun sen kerron romaanissani Linnun muotokuva (Like 2011). Olen käyttänyt aiemminkin Kennedy-aineistoa proosassani, mm. havaintoja hautajaiskuvista ja perhealbumin kuvia lomanvietosta heidän kesäpaikassaan Massachusettsin Hyannis Portissa.

Viikkosanomat No 49 6.12.1963

Dallasin kolme laukausta ammuttiin viisikymmentä vuotta sitten 22.11.1963. Viikkosanomat kertoo myös miten Väinö Linna oli ollut Amerikassa murhan tapahtuessa. Alla romaanista poimittu tekstipätkä päivän muistoksi.

Viikkosanomat 48B 3.12.1963

”Kolme vanhaa lehteä, joiden sivuille nainen oli leikannut tarralaput juttujen merkiksi. Päällimmäisenä marraskuun Viikkosanomat No:48 vuodelta 1963. Sakari Mättänen: Suuren surun päivät. Viikkosanomien toimittaja Yhdysvalloissa: Kertomus presidentti Kennedyn kuolemasta ja tähtilipusta puolisalossa.

Joulukuun Kuudennen päivän numero jäähyväiskuvineen Arlingtonin sotilashautausmaalta. Samasta lehdestä löytyi myös juttu Väinö Linnan Amerikan matkasta, hän oli ollut Los Angelesissa murhan tapahtuessa. Kirjailija sanoo järkyttyneensä tiedosta ja ihmetelleensä miten avoimesti ihmiset näyttivät tunteensa ja itkivät kaikkialla.

Kolmantena nipussa oli kaksikymmentäneljäsivuinen erikoispainos, josta löytyi juttu Kennedyn yhdeksänlapsisen miljonääriperheen pojan tiestä huipulle, sekä kuvareportaasi kuoleman sekunneista Dallasissa.

Kolme laukausta on ammuttu.

Presidentin päästä vuotaa verta.

Jacqueline Kennedy huutaa: – Jack! Voi ei, ei!

Kuvernööri on lyyhistynyt vaimonsa käsivarsille.

Kivääri vedetään sisään erään talon kuudennen kerroksen ikkunasta.

Kadun varrella huutaa eräs nainen: – Hyvä Jumala, hänet on ammuttu!

Presidentin autonkuljettaja huutaa: – Nopeasti pois täältä!

Abraham Zaprudekin kamera kuvaa jatkuvasti.”

……………………………………………………………

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Aino Mantsas ja Tauno Palo (Hilmanpäivät 1954)

Kun Armi Kuusela kruunattiin universumin kauneimmaksi 1952, lehdet kirjoittivat: ”Tuntui siltä kuin salotöllin tyttö olisi päässyt maailman huipulle ja vetänyt sinne mukanaan koko kansan.” Kymmenen vuotta myöhemmin Tauno Palo esiintyi Apulehden kansikuvassa kesäpuuhissaan. Kuvatekstin lakoninen nokkeluus oli vielä kaukana kohuista: ”Isä-Palo, poika-Palo ja savuavat ahvenet.”

Oselotti (tunturisusi.com)

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Pentti Saarikoski (Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto)

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966

Pentti Saarikoski

………………………………………………………

Saarikosken kuva: Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto. Tauno Palo ja Aino Mantsas elokuvassa Hilmanpäivät (1954) Elokuvauutiset.fi Oselotti sivuilta: www-tunturisusi.com