Mirkka Rekola täytti 80 vuotta 26. kesäkuuta. Hesarin onnittelujutussa toimittaja sanoo: ”Mirkka Rekola on Suomen hienoin runoilija. Hienoin jonka olen löytänyt.” Sopii noinkin kärjistää. Tehdään ajatuskoe ja mietitään kenen runot tuntuvat tuoreilta sadan vuoden kuluttua. Rekola on vahvoilla.
Valekuun reitti (wsoy 2004) on Rekolan suurelta kustantajalta viimeksi julkaisema kokoelma. Pieni Katharos julkaisi kokoelman Vesi on maailman muisti (2007) koska se runoilijan ystävän ottaminen värikuvineen ei södikalle kelvannut.
Tein aikanaan Aamulehteen kritiikin Valekuun reitistä. Siinä sivutaan Rekolan runoilijanlaatua yleisimminkin, joten se sopii uusia tässä. Osa tekstistä on jo aiemmassa postauksessani, mutta ajankohtainen kertaus ei haitanne. Laajemmin kiinnostuneille voin suositella Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Alun terminologia saattaa olla hankalaa, mutta siitä selvittyä näköalat alkavat avartua. Yöpyödälle kirja on mitä parhain, ajattelun eväitä nautittavaksi muutama sivu kerrallaan.
……………………………………………………
Lehdissä on viime päivinä kutsuttu runoilija Mirkka Rekolaa eläväksi klassikoksi. En pidä nimityksestä. Sanat ovat totta vain erikseen. Yhdessä ne tuovat mieleen tuotantonsa näköispatsaaksi kivettyneen kirjailijan, joka seisoo ammoin kirjoitettujen säkeidensä jalustalla.
Rekolan Uusi kokoelma, Valekuun reitti osoittaa, että viidenkymmenen vuoden matka sanojen kanssa ei ole vienyt niiltä terää. Kieli on kirkasta ja säkeistä syntyvä energia jaksaa yhä murtaa luutuneita ajatuskulkuja. Rekola julkaisi esikoisensa Vedessä palaa 1954. Valekuun reitti on kahdeskymmenes neljäs lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon.
Sinä, minä ja maailma
Rekola on aina kirjoittanut trendeistä piittaamatta. Hän on ottanut vastaan haasteista kovimman – kirjoittaa siitä mitä ei voi sanoilla ilmaista. Vähempi ei ole riittänyt: ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / pidän sen avoimena.” Kun runoilijalle vuonna 1995 myönnettiin taiteen Suomi-palkinto raati arvioi hänen sanataiteensa kuuluvan maailman merkittävimpiin.
Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin.”, hän kirjoittaa.
Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.
Uudistajan osa
Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut suomen kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.
Markku Envall nostaa Rekolan muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan suomalaisen aforismin uudistajaksi. Aforistiikka kietoutuu myös Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi.
Runoilijaa on luonnehdittu mystikoksi, mutta sekin sana vie harhaan – siihen kytkeytyy vaikutelma hämäräperäisyydestä. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä.
Matkalla tulevaisuuteen
Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin.
Valekuun reitti murtaa lineaarista ajattelua. Kirjan keskellä on aikapiste, vertikaalin ja horisontaalin leikkaus, josta kurotetaan menneeseen ja tulevaan. Kokoelma alkaa laatikon pohjalta löytyvästä isän kynästä ja nousee lopulta tulevaisuuteen ja taivaaseen. Päätöksenä on sarjallinen runo, jonka näyttämönä on Kubrinovossa sijaitseva Pyhän Georgiuksen kirkko.
Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.
Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin. Runoissa aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.
Junaan kirjoitetussa runossa eri tilat, liike ja aikaulottuvuus koetaan samanaikaisesti: ”Minä saatoin istua koko matkan / sinua vastapäätä / ja pääteasemalla odottaa / että olet siellä vastassa minua.”
………………………………………………………
Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä merkittävästä suomalaisesta kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.
Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa saman kysymyksen äärellä:
”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”
……………………………………………………………………………
Jutun otsikkona on Rekolan kokoelman nimi vuodelta 1972.
