Ajatuksia Idolista ja jotain hyvin henkilökohtaista

Julkaisin tammikuussa aikalaisromaanin, jonka tarina sijoittuu muutamien vuosien takaiseen Los Angelesiin ja hyvällä tahdolla Tampereeksi tunnistettavaan kaupunkiin. Kävi kuten vastaavissa tapauksissa usein: toista nimihenkilöä arveltiin tunnistettavaksi persoonaksi.

John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)
John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)

Idoli on fiktiivinen romaani. Kirjan henkilöt on rakennettu useasta eri lähteestä kliseisten näkemysten summaksi. Symbioosin jälkeen niihin on puhallettu inhimillisyys, henki ja elämä. Persoonallisen totuuden illuusio. Samaan tapaan kuin arjen sameasta mäskistä poltetaan kirkasta viinaa.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapala sanoi taannoisessa Hesarin haastattelussaan: ”Kirjallisuus on petosta, se on tunnustuksia asioista, joita ei ole tapahtunut.”

Romaanin tärkein päämäärä on kirjallinen. Ei henkilöt, ei tarina, ei rakenne, vaan tulos siitä mitä tällä kaikella halutaan sanoa. Mikä on ylipäätään niin tärkeää, että siitä kannattaa kirjoittaa. Tapauksessani uhrata puolitoista vuotta elämästään sanoakseen siitä jotain.

Kirjoitin jälkisanoihin muutaman rivin: ”Käsillä oleva romaani laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailija Max Frischin lausetta: Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin tarinan, jota luulee omaksi elämäkseen.”

John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)
John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)

Päähenkilöidensä kertomuksen vastapainoksi Idoli kehii sisäänsä viisi erilaista näkemystä ihmisten välisistä suhteista, joita olemattomaksi ohentuneella sanalla rakkaudeksi kutsutaan. Se voi olla tasavertaista tai alistavaa, joillekin rakkaus sopii, toisille käy kuolemaksi.

Jos vielä tiivistän romaanin yhteen sanaan, se on Valta. Ihmisille suodaan erilaisia vallan muotoja: väkivalta, raha tai poliittinen valta. Idoli tarkastelee eri kulmista julkisuuden suomaa valtaa ihmissuhteisiin.

Kaikkein sensitiivisimpiä alueita sivutessaan Idoli paljastaa kirjoittajansa, kuten niin useassa tekstissä käy. Ilmiötä kutsutaan autobiografiaksi. Kun kirjoitan romaanissani mielialalääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista seksuaalisuuteen, käytän omia kokemuksiani.

Parikymmentä vuotta sitten kuolema kätteli ja makasin teholla monitoreihin kytkettynä. Kun kysyin tippapulloa vaihtavalta hoitajalta selviänkö, hän vastasi: ”En mää vaan tiedä.” Nyt naurattaa. Mutta jutun jälkeen selvisin syvyyksistä vain yhdeksän kuukauden lääkkeillä ja osaavalla terapialla.

Tänäänkin jatkuu uusi romaanikäsikirjoitus, jonka aloitin jo ennen Idolin julkaisua. Hyvän ja pahan problematiikkaa käsittelevä teos haukkaa historiasta sadankolmen vuoden siivun ja päätyy vuoteen 2026 – samaan, jota kuvaa maailmansotien välissä valmistunut saksalaisen Friz Langin elokuva ja tulevaisuuden utopia Metropolis.

……………………………………………………………………………….

Blogin kolmen vuoden takaisessa ekstralinkissä ”Suomen ensimmäinen julkkis.”

………………………………………………………………………………

Miten luopua elämänsä merkittävimmistä asioista?

Päivälehdillä on tapana listata edellisvuoden merkittävimmät kulttuurielämykset. Mietin samaa, eikä tarvinnut pitkään pohtia. Oscar-jaossa juhlinut elokuva Birdman jätti muistijäljen, joka on yhä tuore ja elävä. Nostetaan se siis blogiin uudelleen vuoden ensimmäiseksi päivitykseksi. Ilokseni huomasin, että Aamulehden Markus Määttänen oli päätynyt samaan valintaan: ”Birdman-elokuva pesee mennen tullen niin James Bondin kuin Tähtien sodan uuden tulemisen.” Ekstralinkissä yllättää vaikutuksen tehnyt kirja.

……………………………………………………………………………..

Nyt on ystävät niin, että teidän, joilla on siihen mahdollisuus, kannattaisi käydä katsomassa meksikolaisohjaaja Alejandro Gonzáles Iñnaritun elokuva Birdman. Leffa keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja sai neljä: paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus ja paras kuvaus.

Birdman / Michael Keaton.
Birdman / Michael Keaton.

En vetoa palkintoihin pätkän vertaa, arvostetuimpien Oscareiden kerääjät ovat usein olleet imeliä megaspektaakkeleita ja keskivertomakuun laskelmoituja rahakoneita. Birdman kyseenalaistaa itsensä: elokuva on musta komedia, mutta pohjimmiltaan vakava, megaluokan juttu, joka vastapainoksi jumittaa Broadway-teatterin ahtailla käytävillä. Aiheeltaan ikiaikainen, mutta käsittelee tarinansa uudesta kulmasta musiikkia ja kuvausta myöten.

Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.
Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.

Pääosassa nähdään Michael Keaton, 63-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan parhaiten nimirooleistaan elokuvissa Batman (1989) ja Batmanin paluu (1992). Käsikirjoitus on hänelle räätälöity, mutta kärjistää ja kehii sisäänsä meitä kaikkia koskevan, perustavan kysymyksen: Miten elämänsä merkittävimmistä asioista voi luopua?

Toisille kysymys kulminoituu vähäisemmäksi, joidenkin kohdalla sen kanssa ei voi enää elää. Maineen maljasta maistaneet voivat kokea kuoleman parempana vaihtoehtona kuin kuuluisuuden katoamisen. Otan vain yhden läheisen esimerkin, jossa epätoivon kierre kuljetti tuhoon: Mika Myllylä.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

En puutu Birdmanin roolitukseen tai tarinaan tarkemmin. Tämä on suositus eikä juoniselostus – sellaisia löytyy verkosta riittämiin. Vedän paketin vieläkin tiukemmalle ja kiteytän tarinan viestin banaalisti kahteen sanaan. Elokuva kertoo monella eri tasolla mielikuvituksen voimasta.

Vielä yksi asia: Birdmanin kuvaaja Emmanuel Lubezki tekee tällä hetkellä maailman paras jälkeä. Oscar napsahti edellisestäkin elokuvasta Gravity (2013). Hän oli myös ehdolla kolmen vuoden takaisella työllä, The Tree of Life, johon myös ekstralinkki jutun lopussa.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Iñnaritu halusi, että elokuva näyttäisi yhdellä otolla kuvatulta. Lubezki toteutti idean ja kritiikit ovat arvioineet esikuvaksi Hitchcockin elokuvaa Köysi. Väitän, että tuoreempi innoittaja löytyy Michelangelo Antonionin elokuvasta Ammatti: reportteri, joka sai ensi-iltansa 1975. Se sisältää uutisfilmiltä napatun aidon teloituksen, mutta on jäänyt parhaiten mieleen yhdellä otolla kuvatusta seitsemän minuutin loppukohtauksestaan.

Vaikuttava elokuva on kulttuuristen viittausten rihmasto. Samoin kuin vaikuttava kirjallisuus, se kertoo jostain aivan muusta, kun antaa ensin ymmärtää.

……………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden vaikuttava kirja: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”

The Tree of Life

……………………………….

Kai muistatte, mitä Hohdon hullu kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Stanley Kubrick ohjasi Stephen Kingin romaaniin perustuvan elokuvansa Hohto, vuonna 1980. Jack Nicholsonin näyttelijäpersoonaan kulminoituva leffa lienee saanut televisiossa eniten uusintoja.

Elokuva on kiteytynyt kliseeksi Nicholsonin virnistyksineen. Ja mikäpä siinä, kliseet ovat taustoiltaan kiinnostavia, eikä vastaavaan moni kokonaisuus kykene. Hohto tulee jälleen Teemalta lauantai-illan uusintana tänään 28.3. Hesarin kriitikko arvottaa elokuvaa neljällä tähdellä.

Olen väittänyt, että 365 runon kokoelmani Babel (2013) päivittää maailmantilanteen luomisesta tuleviin päiviin saakka, joten on selvää, että Kubrikin elokuva löytyy tekstien rihmastosta. Kuten kaikki, minkä kuvitella saattaa. Tässä teksti nro 313. Kai muistatte, mitä maaninen kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Overlook-hotelli hakee talveksi uutta talonmiestä, entinen tappoi

perheensä ja ampui itsensä. Jack T. Ottaa paikan, elokuvan kirjailija

tarvitsee työrauhaa ja aution hotellin hiljaisuutta.

Seuraa hitaasti kehittyvää kauhua: Jackin poika kiitää käytäviä

polkuautollaan. Kuolleet kaksostytöt pyytävät häntä kanssaan

ikuiseen leikkiin, pojan suussa asuu mielikuvituskaveri ja hänellä

on kyky hohtaa – hän aistii pahan, häntä varoitetaan huoneesta 237.

Jack kirjoittaa kuumeisesti, aistii olemattomia ja sulkeutuu oman

yksinäisyytensä selliin. Lumimyrskyn mukana saapuu pimeys ja

sillä on kyydissä vielä synkempi pimeä. Murhaajaksi muuttunut

Jack alkaa jahdata vaimoaan ja poikaansa kirveen kanssa.

Työpöydän paperipinkassa viiden sanan lause toistuu toistumistaan:

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

…………………………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa. Elokuvaa ja kirjallisuutta otsikolla ”Hyvikset ja pahikset”.

Miten luopua elämänsä merkittävimmistä asioista?

Nyt on ystävät niin, että teidän, joilla on siihen mahdollisuus, kannattaisi käydä katsomassa meksikolaisohjaaja Alejandro Gonzáles Iñnaritun elokuva Birdman. Leffa keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja sai neljä: paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus ja paras kuvaus.

Birdman / Michael Keaton.
Birdman / Michael Keaton.

En vetoa palkintoihin pätkän vertaa, arvostetuimpien Oscareiden kerääjät ovat usein olleet imeliä megaspektaakkeleita ja keskivertomakuun laskelmoituja rahakoneita. Birdman kyseenalaistaa itsensä: elokuva on musta komedia, mutta pohjimmiltaan vakava, megaluokan juttu, joka vastapainoksi jumittaa Broadway-teatterin ahtailla käytävillä, aiheeltaan ikiaikainen, mutta käsittelee tarinansa uudesta kulmasta musiikkia ja kuvausta myöten.

Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.
Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.

Pääosassa nähdään Michael Keaton, 63-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan parhaiten nimirooleistaan elokuvissa Batman (1989) ja Batmanin paluu (1992). Käsikirjoitus on hänelle räätälöity, mutta kärjistää ja kehii sisäänsä meitä kaikkia koskevan, perustavan kysymyksen: Miten elämänsä merkittävimmistä asioista voi luopua?

Toisille kysymys kulminoituu vähäisemmäksi, joidenkin kohdalla sen kanssa ei voi enää elää. Maineen maljasta maistaneet voivat kokea kuoleman parempana vaihtoehtona kuin kuuluisuuden katoamisen. Otan vain yhden läheisen esimerkin, jossa epätoivon kierre kuljetti tuhoon: Mika Myllylä.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.
Alejandro Iñnaritu: Birdman.

En puutu Birdmanin roolitukseen tai tarinaan tarkemmin. Tämä on suositus eikä juoniselostus – sellaisia löytyy verkosta riittämiin. Vedän paketin vieläkin tiukemmalle ja kiteytän tarinan viestin banaalisti kahteen sanaan. Elokuva kertoo monella eri tasolla mielikuvituksen voimasta.

Vielä yksi asia: Birdmanin kuvaaja Emmanuel Lubezki tekee tällä hetkellä maailman paras jälkeä. Oscar napsahti edellisestäkin elokuvasta Gravity (2013). Hän oli myös ehdolla kolmen vuoden takaisella työllä, The Tree of Life, johon ekstralinkki jutun lopussa.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.
Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Iñnaritu halusi, että elokuva näyttäisi yhdellä otolla kuvatulta. Lubezki toteutti idean ja kritiikit ovat arvioineet esikuvaksi Hitchcockin elokuvaa Köysi. Väitän, että tuoreempi innoittaja löytyy Michelangelo Antonioni elokuvasta Ammatti: reportteri, joka sai ensi-iltansa 1975. Se sisältää uutisfilmiltä napatun aidon teloituksen, mutta on jäänyt parhaiten mieleen yhdellä otolla kuvatusta seitsemän minuutin loppukohtauksestaan.

Vaikuttava elokuva on kulttuuristen viittausten rihmasto. Samoin kuin vaikuttava kirjallisuus, se kertoo jostain aivan muusta, kun antaa ensin ymmärtää.

……………………………………………………..

1. Ekstralinkki: Terence Malikin vastaus Jumalalle.

2. Ekstralinkki: Birdmanin tarina hyödyntää Raymond Carveria, linkissä Miksi ette tanssi?

Törkeää säädyttömyyttä

Tässä tulee jyrkkä suositus: käykää katsomassa Morten Tyldumin ohjaama elokuva The Imitation Game. Brittitrilleri sai Suomessa ensi-iltansa viikonloppuna.

Elokuvan keskeinen juoni kiertyy toisen maailmansodan aikaan, jolloin englantilaisten tiedusteluosasto joutui toivottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Saksalaiset koodasivat viestinsä, joiden vastaanottamiseen tarvittiin Enigma-salakielikone. Jos lähettäjän ja vastaanottajan laitteet eivät olleet balansissa, viestin olisi voinut ratkaista vain käymällä läpi 159.000000000000000000 erilaista tulkintamahdollisuutta.

En käsitä vaihtoehtoja kuvaavaa lukua, muistan sen vain elokuvan repliikistä, kahdeksantoista nollaa pisteen perässä. Brittien tiedustelulta olisi kulunut vaihtoehtojen seulomiseen 20 vuotta. Ja jotta tehtävä ei olisi turhan helppo, saksalaiset vaihtoivat koneen asetukset päivittäin.

Enigma-koodin murtamista johtamaan tarvittiin brittinero, matemaatikko ja kryptoanalyytikko Alan Turing (1912 – 1954). Siinä sivussa tuli kehitettyä laite, valtava mekaaninen hirviö, joka johti modernin tietojenkäsittelyn perusteisiin ja kehittymiseen.

Elokuvan keskeisen roolin tekee Benedict Cumberbatch, joka on rankattu sukupolvensa lahjakkaimpien näyttelijöiden joukkoon, Time-lehti viime vuonna jopa yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. No jaa… seuratkaa näyttelijän fyysistä olemusta ja mikroilmeitä, kun hän tekee autismiin taipuvan Turingin roolin. Naispääosan näyttelee vakuuttavasti Keira Knigtley.

Neljä

Eilisessä Oscar-galassa pystin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta sai The Imitation Gamen käsiksen laatinut Graham Moore. Tänä aamuna Hesarin elokuvakriitikko olisi antanut parhaan miespääosan Oscarin Eddie Redmaynen sijaan Cumberbathille. Vain makuasioista voi kiistellä.

Elokuva käyttää klassiset tarinankerronnan keinot komeasti: hyvis osoittautuu pahikseksi, joka alkaa pistää kapuloita kehityksen rattaisiin, onnistumiset kääntyvät epäonneksi eikä stoorin edetessä mikään ole sitä miltä aluksi näytti. Elokuvan leikkaa mukaan takautumia ja tulevaisuutta, tarinan rytmitys ja fragmentaarisuus toimii tiheän intensiivisesti.

Poikkeusyksilöiden käy usein huonosti. Vuonna 1952 Turing sai syytteen ”törkeästä säädyttömyydestä”. Tuomio homoseksuaalisuudesta oli valinnainen: joko vankilaa tai estrogeenihormoni-injektioita kahden vuoden ajan. Mielisairaudeksi luokitellun taipumuksen ”hoito” sai Turingin tekemään itsemurhan.

Arvioidaan, että Enigma-salakielikoodin murtaminen pelasti 14 miljoonan ihmisen hengen ja lyhensi sotaa yli kahdella vuodella. Kirjallinen anteeksipyyntö Turingille tuli vuonna 2009. Pääministeri Gordon Brownin sanoin: ”Olemme pahoillamme, olisit ansainnut parempaa.” Turingin tuomion lainvoima kumottiin lopullisesti vasta vuonna 2013.

Ei vaino kovin kaukana ole, Suomessa homoseksuaalisuuden kriminalisointi kumottiin 1971. Sairausluokituksesta se poistettiin vasta 1981. Muistan keskustelut Mirkka Rekolan (1931 – 2014) kanssa, joka oli ehkäpä ainoa varteenotettava suomalainen nykykirjallisuuden Nobel-ehdokas. Hän ei tuntunut koskaan pääsevän lopullisesti yli siitä, että yhteiskunta oli luokitellut hänet nuoruudessaan rikolliseksi.

…………………………………………

1. Ekstralinkissä lisää tieteen ja elokuvan yhtymäkohtia.

2. Ekstralinkissä in memoriam Mirkka Rekola.

Alan Turingin löydät myös blogin 15.2. jutusta.

…………………………………………

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Suosittelin viikko sitten SOS-mediassa kirjaa ja sen filmatisointia, joka esitettiin illan elokuvana. Kyseessä oli Cormac McGarthyn Pulizer-palkittu romaani Tie. The Road julkaistiin 2006, Kaijamari Sivillin suomennos 2008.

Muutamassa seuraavan päivän kommentissa todettiin, ettei leffaa kestä katsoa loppuun eikä ”tarvitse nautiskella kiduttavasta ja vastenmielisestä kauhusta.” Siihen minulla ei ole lisättävää. Kukin makunsa mukaan.

Useimmiten elokuva ei kykene välittämään kirjailijan tekstin emotionaalista latausta, vaan kärjistää ja pelkistää tarinaa. Vaikka ei aina niinkään ole, samanlaisin vastenmielisyyden kommentein olen saanut takaisin myös lainaamiani kirjoja: Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus – J.M Coetzee, Maan sydämessä – Gaétan Soycy, Tulitikkutyttö – Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja – Ian McEwan, Semettipuutarha…

Estetiikka – miten laajasti sanan haluaa määritelläkin – on kirjallisuuden avainkysymyksiä. Ennakko-odotuksia ja arvostuksiaan voi punnita vaikkapa asenteella, ettei kaikki helpolta näyttävä ole heppoista, eikä rankka ja raskas ”korkeakirjallisuutta”. Vain lukemalla se selviää.

Minulle kestävin ja syvin muistijälki on jäänyt kirjoista, jotka ovat olleet alkujaan vaikeita tai ahdistavia lukukokemuksia. Alussa mainittu Tie pohtii selviytymisen mahdollisuuksia tuhoutuneella maapallolla, sitä miten raakaa ja pelkistettyä tulee ihmisen moraalista elämän edellytysten kadottua.

McCarthyn romaanin kieli on äärimmäisen vähäeleistä, ja peilaa ankeaa maisemaa, jossa isä ja poika vaeltavat. Itseäni jäi harmittamaan, että elokuvan ohjannut John Hillcoat hukkasi romaanin viimeisen kappaleen luoman kuvan, joka kääntää tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Tarjoan tekstin täällä ja nostan rinnalle myös toisen romaanin päätösrivit, joiden yhtäläisyys on ilmeinen.

J.M. Coetzeen vaellusromaani Michael K: elämä (suom. Seppo Loponen 1984) on monin tavoin sukua McCarthyn teokselle. Nuori mies haluaa äitinsä turvaan kaupungista ja lähtee kuljettamaan tätä kyhäämällään kärryllä maaseudun rauhaan. Sairas äiti kuolee ja pojan odysseia jatkuu jatkuvien vastoinkäymisten kautta läpi vihan, väkivallan ja pelon maailman.

Molemmat kirjailijat tarkastelevat länsimaista sivilisaatiota ja sen kyseenalaista moraalia. Hyvän ja pahan arkkityyppistä vastakkainasettelua. Kumpikin karttaa propagandaa, ei julista, osoittele tai tyrkytä. Romaanien päätökset ovat sukua antiikin tragedioiden katharsikselle, elämänhalun uudistumiselle.

McCarthy lopettaa romaaninsa universumin ja ikuisuuden mittaiseen symboliikkaan:

”Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammaleelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia.”

Coetzee päättää romaaninsa toivoon ja elämän jatkumisen mahdollisuuteen:

”Ja jos ukkeli kapuaisi alas rattailta, verryttelisi jäseniään, katsoisi paikkaa jossa se pumppu oli ollut, se jonka sotilaat olivat räjäyttäneet niin ettei mitään ollut jäänyt jäljelle, ja valittaisi: ’Mistäs vesi otetaan?’ niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit aiheeseen:

J.M. Coetzee ja otsikon viite väkivaltaan.

Simpanssin kauneus ja kirjallinen ahdistus.

………………………………………

Keskinkertaisuus ja kuuluisuus?

Edellinen postaukseni pisti miettimään, mitä maailmanlaajuiseen maineeseen tarvitaan silloin, kun tuloksia ei voida mitata, merkitä ja taulukoida. Yksinkertaistaminen ja arveluttava ajatusketju kuljetti kahteen johtopäätökseen:

1. Meille kerrotaan mikä on hyvää tai huonoa, esteettistä tai epäesteettistä. Riittävän laajasti ja usein toistettu ”totuus” muokkaa mielipiteitä ja kerää kuuluisuutta lumipalloefektin tavoin. Jos mielikuvien pöytä putsataan, mitä mahtaa jäädä Mona Lisasta. Kyllä, olen itsekin jonottanut kameran kanssa, eihän Louvresta voi poistua näkemättä ja kuvaamatta La Giogondaa.

2. Toinen menestyksen edellytys vaatii keskinkertaisuutta, helppoutta ja kaiken epäilyttävän yksilöllisyyden karsimista. Hampurilainen on äärimmäisen yksinkertainen keksintö. Voit kävellä mäkkäriin yhtä hyvin Pekingissä, Pariisissa kuin Bogotássakin. Viime vuonna päivitetyn tiedon mukaan McDonald’s -ketjuun kuuluu 35.000 ravintolaa. Maailmasta löytyy vain 7 maata, joista tämä ruokakulttuurin latistaja puuttuu.

Mietin myös, onko lukuromaanin reseptillä tietoisesti kasattu kirja aina heppoista huttua? (nimitystä viihdekirja ei enää sovi käyttää) Ei ole. Nappaan tähän ensimmäisenä mieleeni nousevan esimerkin.

Eric-Emmanuel Schmitt (s.1960) on Ranskan menestyneimpiä kirjailijoita. Metafysiikasta väitellyt filosofian tohtori, jonka kirjojen myynti on miljoonaluokkaa, käännöksiä 25 kielelle. Näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten hioma rautainen ammattitaito puskee läpi myös menestyskirjasta Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset. (Like 2005, suom. Marja Haapio)

Ei teosta romaaniksi sovi kutsua, reilun kokoisella fontilla taitettuja sivuja kertyy vain 87, novellin mitta ja yhdeltä istumalta luettu. Tarinasta tehtiin myös elokuva vuonna 2003. François Dupeyron ohjasi ja pääosaan hankittiin harmaantunut legenda Omar Sarif. Kakkosroolin tekee nuori Pierre Boulanger.

Leffa ylittää keskinkertaisuuden riman – viidestä tähdestä kolme. Jokunen kriitikko on intoutunut antamaan neljä. Hyvää mieltä ja haikeaa huumoria ei auta väheksyä. Niitä tarvitaan, ja niille on paikkansa. Tässäkin tapauksessa uskallan suositella kirjaa, mutta molempi parempi.

Herra Ibrahim tekee kunniaa ”keittiöpsykologialle” mutta onnistuu vaikuttamaan ja koskettamaan tavalla, josta jää kauan kestävä muistijälki. Tarinasta kehittyy myös kadotetun isä- ja äitisuhteen kuvaus ja yksitoistavuotiaan Momon kasvutarina, joka lähtee liikkeelle 1960-luvun Pariisista.

Eric-Emmanuel Scmitt osaa tiivistää ja karsii tekstistään kaiken epäoleellisen. Jokainen dialogin repliikki imee eteenpäin ja lopulta tarinasta kehkeytyy tarkkanäköinen elämänkaaren metafora. Lopputulos on kuin aikuisten satu, johon on helppo uskoa. Jotain kadotettua nousee lukijan mieleen uudelleen.

Bongasin tänne taannoin kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. Herra Ibrahim mahtuu listalle ensimmäisellä lauseellaan: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.” (LINKKI)

Poikkeukset vahvistavat sääntöjä ja auttavat ennakkoluuloihin. Joskus helppo voi olla vaikeaa. Seuraavassa jutussa muutama täydentävä pointti kulttuurin estetiikkaan ja sen arvostukseen.

Väärä valinta

Ennakkoluulojen, väärinvalittujen perusteiden, puutteellisten tietojen ja epärealististen odotusten ketju johtaa väistämättä pettymykseen. Asiassa kuin asiassa.

Valitsin pari viikkoa sitten kirjaa lentokentän pokkarihyllystä. Haruki Murakami (s.1949) julkaisi romaaninsa Norwegian Wood 1987. Aleksi Milonoffin suomennos ilmestyi Keltaisessa kirjastossa 2012.

Haruki Murakamin kuva: Gasper Tringale
Haruki Murakamin kuva: Gasper Tringale

Pettymysten ketjun ensimmäinen lenkki pokkarin takakannessa oli vain virkkeen mittainen: ”The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea.”

Murakamin romaani oli pahin pettymys aikoihin. Se taas johtuu ennakko-odotuksista, joita ovat luoneet miljoonamyynnit ja yli neljässäkymmenessä maassa julkaistut käännökset. Muistin myös vuosittain kirjailijalle povatut Nobelit ja tungin kirjan reppuuni.

On väärä valinta tehdä tänne juttua Norwegian Woodista. Mutta minkäs teet. Ehdin ilmaista närästykseni SOS-mediassa jo aiemmin, ja lupasin perustella mielipiteeni. Ne ovat äärimmäisen henkilökohtaiset ja tulevat tiukassa paketissa.

Murakamin romaanin kieli on löysää, liiallisten rönsyjen ja turhan täytemateriaalin rasittamaa. Se johtaa myös merkityksettömiin, mutta kiusallisiin epäloogisuuksiin:

”Pitkä tukka oli kauhea riesa ja pyysin, että Reiko leikkaisi sen. Onko se sinusta nätti?” Neljäkymmentäkahdeksan sivua myöhemmin ollaan vasta seuraavan päivän puolella: ”Naokolla oli siniset farkut ja valkoinen pusero ja takki toisessa kädessään. Katselin, miten hänen pitkä suora tukkansa heilui olkapäiden kohdalla puolelta toiselle.”

Sentimentaalisuuden, seksuaalisuuden ja melodraaman yhdistäminen onnistuu romaanissa ylen harvoin. Useimmiten se vaatisi lisäksi vielä yhden voimakkaan elementin. Vaikkapa dramaattisen historiallisen kehyksen, kuten Katja Ketun Kätilössä.

Norwegian Woodin lävistävä eroottinen vire on vaivaannuttavan yksioikoista, jopa naiivia. Paulo Coelhokin kirjoittaa genren puitteissa paremmin. Kyllä… Coelhon seksuaalisuutta setvivä Yksitoista minuuttia on luettu. Pakkohan se on, jotta tietäisin mistä puhun.

Murakamin sivuhenkilöt haahuilevat tarinassa vailla merkitystä. Alussa usein mainittu Kamikaze vain katoaa niine hyvineen. Muut maistuvat paperilta. Päähenkilöille annetaan tilaa pitkissä kohtauksissa, jotka on sijoitettu jonkinlaiseen ”parantolaan”. Laitos nostaa mieleen Kazuo Ishiguron romaanin Ole luonani aina, joka onkin tasoltaan jo aivan eri planeetalta ja suositusteni saattelema.

Norwegian Woodista on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kirja olisi sietänyt heittää kesken, mutta odotin jonkinlaista ”Deus ex Machinaa”, joka pistää Murakamin purukumin pakettiin. No, ehkä sellaisena voisi pitää päähenkilön rakastetun hirttäytymistä. Helppo ja heppoinen päätös. Sellaisenkin saa toimimaan. Siinä tapauksessa kannattaa katsoa Lars von Trierin leffa Dancer in the Dark.

Summa summarum: minulle on jo ehditty suositella Murakamin muita, tutustumisen arvoisia kirjoja. Lupaan lukea.

Lopuksi anekdootti: Beatles julkaisi kappaleensa Norwegian Wood, kokoelmalla Rubber Soul (1965). Laulun nimen ”toinen” merkitys kuvasi sukupolvelleen marisätkää. Kappaleen taustalla helähtelee Georgen soittama intialainen sitar.

………………………………………………

Ekstralinkki: mainitsin tässä Katzuo Ishiguron romaanin. Yli neljän vuoden takainen postaus nostaa romaania. Se onkin jutussa mainituista ainoa kirja, jonka muistijälki on säilynyt vahvana ja tuoreena.

Kehut Reinaldo Arenasille – urputuksen aiheet kriitikoille

Olen nostanut blogiin tänä syksynä julkaistua proosaa. Muun muassa. Yksi kriteereistäni on ollut teosten keskinäinen erilaisuus. Kielellinen tai rakenteellinen, mutta erityisesti se, mistä kulmasta teos ottaa haltuun käsittelemänsä aiheen.

Tähän juttuun liittyy myös ärsytyksen aihe, mutta jätetään se viimeiseksi ja unohdetaan tulevista teksteistä. Blogin fokus ei ole provosoitumisen pyörittelyssä. Tärkein siis ensin:

Reinaldo Arenas. Kuva: Flickr / Cristee Dickson.
Reinaldo Arenas. Kuva: Flickr / Cristee Dickson.

Pienkustantamo Iván Rotta & Co julkaisee kotimaisten tekijöiden lisäksi latinalaisamerikkalaista käännöskirjallisuutta. Syksyn tuore uutuus, Reinaldo Arenasin Matka Havannaan (suom. Samuli Arkko) on kieleltään ja rakenteeltaan yksi omaperäisimmistä lukemistani romaaneista.

Kirjan synkkänä pohjavirtana kulkee Kuuban diktatuuri, jonka castrokommunistinen järjestelmä painaa yksilönsä lihamyllyn lävitse. Vuonna 1943 syntynyt kirjailija istui 70-luvulla homoseksualismista tuomittuna kaksi vuotta El Morron vankilassa ja yritti paeta maasta useaan otteeseen.

Vuonna 1980 Arenas jätti kotimaansa 125.000 muun kuubalaisen kanssa, jotka pääsivät lähtemään El Marielin satamasta. Loppuelämänsä kirjailija asui pakolaisena New Yorkissa. Sairastuttuaan aidsiin hän tappoi itsensä vuonna 1990. Ikuinen totalitarismia vastustanut taistelija, pakolainen ja homoseksuaali – Arenasilla oli pohjaa ”outsiderin” näkökulmaansa.

Arenas on maailmanluokan kirjailija, jonka tusinan julkaisun tuotannosta on aiemmin suomennettu vain romaani Harhanäkyjen maailma (suom. Mirjaliisa Nuuttila 1989). Julian Schnabel teki vuonna 2000 hänen muistelmateokseensa perustuvan elokuvan Ennen yötä. Kirjailijaa näytellyt Javier Bardem nousi Oscar-ehdokkaaksi.

Matka Havannaan on kolmeen, tiukkaan osaan jaettu romaani. Jokainen on kirjoitettu omalakisella kielellään. Ensimmäistä voisi nimittää maagiseksi realismiksi, ellei se olisi vieläkin enemmän: silkkaa kirjallista surrealismia. Seuraava osa kuljettaa tarinaa arkisemmalla kielellä, itse tapahtumat ovat silti houreisen absurdeja: Leonardo da Vinci on herännyt eloon ja kulkee öisiä katuja muotoaan muuttavan transseksuaalina.

Romaanin viimeisessä matkassa pakolainen palaa Havannan epätodelliseen maailmaan, jossa kaikki on kielletty ja turistipassilla matkaava mies kuin eläintarhan kummajainen. Painostava tunnelma päättyy yllättävään loppukäänteeseen, joka enteilee kirjailijan kuolemaa.

Matka Havannaan ei ole iloinen kirja. Huumori – mustaa tai ei – on sekin karsittu olemattomiin. Jäljelle jää siis kirjailijan kielellinen virtuositeetti, etenkin tarinan ensimmäisessä osassa, sekä romaanin rakenne.

Vallankumouksen, diktatuurin ja tyrannian seuraukset Reinas paloittelee näennäisesti erilaisiksi matkojen kuvauksiksi. Kun kokonaisuus loksahtaa paikalleen tulos on kauhistuttavan tehokas. Näinkin voi tarinansa tehdä. Hesarin kriitikko kehuu kaksi ensimmäistä osaa ja lyttää viimeisen. Olen totaalisesti eri mieltä: ilman lopun tiukkaa näkökulman vaihdosta kokonaisuus ei toimisi kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Mistäkö tiedän kirjailijan tavoitteet? En tiedäkään. Lukekaa itse ja olkaa mieltä.

………………………………………..

Lopuksi lupaamani seikka joka kiristää kaalia. Useat käännöskirjojen kriitikot ovat ottaneet asiakseen poimia pinseteillä kirjoista ”käännösvirheitä”. Pientä priorisointia please! Kannattaako viisisataasivuisesta romaanista nostaa lehden niukassa tilassa mainittavaksi, että alkuperäistekstin sana ei tarkoita ”kenttävääpeliä”, vaan ihan tavallista ”vääpeliä”.

Esimerkki ei koskenut Reinasin kirjaa – mutta tämä koskee. Ensimmäisessä löytämässäni arviossa Matka Havannaan määritellään ”kolmen pienoisromaanin sikermäksi”. No, jollei tarina yhdisty omassa päässä, voihan aina lukaista mitä nimiölehdellä kerrotaan: ”Romaani kolmesta matkasta”.

Toinen lukemani arvio haluaa kyseenalaistaa koko romaanikäännöksen: ”Gioconda de Leonardo da Vincin kuuluisa, monen miljoonan arvoinen maalaus on jo puolestaan sellainen virhe, että luottamus järkkyy koko työhön: Cioconda ei ole osa Leonardon nimeä, vaan Mona Lisan italian- ja espanjankielinen nimi.”

Juuri näin on. Kun malttaa lukea tarinan tarkemmin, käy ilmi, että kirjailija (ja kääntäjä) käyttää väärää nimeä esimerkkinä roskalehtien sivistymättömyydestä ja rappiosta. Muutamaa sivua myöhemmin mainitaan miten ”La Cioconda on palannut taas tavanomaiseen paikkaansa.” Ja edelleen: ”Pienessä kyltissä, aivan kehyksen vieressä sanottiin, että taulun oli maalannut joku Leonardo da Vinci vuonna 1505.”

Kriitikoilla on usein tarve osoittaa arvioissa omaa erinomaisuuttaan. Juuri samoin kuin tein itse tässä. Mutta minä lupasin lopettaa.

…………………………………………..

Blogi on käsitellyt usein diktatuuria ja totalitarismia. Linkeissä tällä kertaa Joseph Brodsky sekä Hitler ja Etty Hillesum

……………………………………………..

Irakin Purkkajeesus

Hassan Blasim (s.1973) on irakilaissyntyinen kirjailija. Hän opiskeli Bagdadissa elokuva-alaa ja ehti tehdä kaksi palkittua lyhytelokuvaa. Hän on taustaltaan šiialainen ateisti. Kun vaikeudet kotimaassa alkoivat, Blasim muutti Suomeen vuonna 2004. Mies asuu ja työskentelee Tampereen Pispalassa.

Suomessa Blasim on käsikirjoittanut ja ohjannut YLE:lle neljä lyhytfilmiä. Novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli tavoitteli The Independent -lehden käännöskirjapalkintoa vuonna 2010. Kokoelmalle Irakin Purkkajeesus, kyseinen palkinto myönnettiin 2014. Kirja sai myös Englannin Pen-klubin palkinnon. Kummatkin kokoelmat on arabiasta suomentanut Sampsa Peltonen.

Palkinnot saattavat olla vahva suositus, mutta nostan Purkkajeesuksen blogiin henkilökohtaisen lukukokemukseni perusteella. Tärkein huomio ensin: novellien karkein mahdollinen jako erottelee tekstit Tsehovilaiseen ja Borgesilaiseen perinteeseen. Blasim näyttää ja päivittää historiallisemman, jo katoamassa olevan novellikerronnan tavan.

Blasim on sadunkertojien sukua. Toisessa maailmantilanteessa hänet olisi helppo kuvitella Bagdadin torille kertomaan ammatikseen yleisölle lyhyitä ja yllätyksellisiä tarinoitaan. Se, että novelleihin on nostettu poliittista ja yhteiskunnallista otetta ja kritiikkiä, ei vähennä niiden absurdia luonnetta.

Le Figaro/Goran Tomasevic/Reuters
Le Figaro/Goran Tomasevic/Reuters

Kirjailija sekoittaa sumeilematta komedian ja tragedian, silkan sadun ja äärimmäisen arkisuuden. Tulos on käänteissään uskottava ja epäuskottava, kertomukset päättyvät useimmiten yllätykselliseen maksiimiin, mutta eivät koskaan naulaa tekstiä lopullisesti kiinni. Tarina jatkuu lukijan päässä viimeisen pisteen jälkeen.

Blasimin novellit voisi jakaa täysin uskottaviin, mutta eriskummallisiin tarinoihin – toisaalta novelleissa on henkilöitä, jotka pystyvät katseellaan kadottamaan veitsiä tai tuomaan niitä takaisin. Viimeisessä tekstissä tarinaa ihmisystävästään kuljettaa ja kertoo koira.

Niminovelli on suosikkini, siinä liikutaan uskottavuuden illuusion rajalla. Kahdeksan sivun tarinassa on vain muutaman lauseen käänne, joka muuttaa tarinan lopun toisessa elämässä kerrotuksi – tai enhän minä tiedä voisiko se olla totta. Lukekaa.

………………………………………………….

Ekstralinkit aiempiin juttuihin: Tsehovilainen novelli ja ALICE MUNRO

Borgesilainen novelli ja JORGE LUIS BORGES

………………………………………………….