”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

Perjantairuno ryömii juuri julkaistusta Nihil Interit ry:n 20-vuotisjuhlakirjasta Muodonmuutoksia? (toim. Sirpa Kyyrönen & Tiina Lehikoinen) Vuonna 1993 runoyhdistyksen perustajia oli neljä, toiminnan aktiiveiksi heistä jäivät Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen.

Muodonmuutoksia? 20-vuotisjuhlakirja/Nihil Interit ry.

Kirjan esipuheessa Parkko keroo: ”Visiot toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Pari vuotta myöhemmin Nihil oli yksi uuden sukupolven runouden kannattelijoista kustannustoiminnan, Tuli&Savu -lehden ja runotilaisuuksien ansiosta.”

Hesari teki viime lauantaina kolmen sivun jutun osuuskunta Poesiasta ”joka julkaisee Suomen jännittävintä kirjallisuutta” ja imuroi kirjallisuuspalkinnot. Jutussa kerrotaan myös, että ”Poesian kasvualusta on Nihil Interit /…/ Monet Poesian jäsenet ovat olleet ensin mukana Nihil Interitissä ja vuorollaan toimittamassa sen julkaisemaa runolehteä Tuli&Savu.”

Muodonmuutoksia? -juhlakirjassa pääsevät ääneen 30 Nihilissä vuosien varrella vaikuttanutta aktiivia. He kertovat yhdistystoiminnastaan ja kirjassa julkaistaan myös heidän runouttaan. Tekijöiden luetteloa voisi ainakin lainausmerkkeihin pistettynä pitää maamme uuden runouden ”läpileikkauksena” muutamia aivan tuoreimpia tekijöitä lukuunottamatta.

Olen mukana Muodonmuutoksissa esikoisteokseni teksteillä, koska aktiivivuoteni yhdistyksessä osuivat sen alkutaipaleelle, Johanna Venhon päätoimittajakaudelle vuosituhannen vaihteeseen. Rivijäsen olen edelleen. Perjantairunoksi haen kirjasta Henriikka Tavin hykerryttävän hauskasti kulkevan tekstin, joka on alun perin julkaistu kokoelmassa Maaliskuu (Poesia 2012).

Osmoderma eremita female.

Runot ovat kielellisiä olioita / mutta ne pannahiset ovat myös / kielellisiä elukoita.

Runot ovat kielellisiä otuksia / mutta ne öttiäiset ovat / myös kielellisiä ötököitä.

Runot ovat kielellisiä örkkejä / mutta ne pönthiittiset / ovat myös kielellisiä pläjäyksiä.

Runot ovat kielellisiä mörrimöykkyjä / mutta ne kiusankappaleet ovat / myös kielellisiä hapsenkakkiaisia.

Runot ovat kielellisiä kaskaita / mutta ne verenimijät / ovat myös kielellisiä punkkeja.

Runot ovat kielellisiä petoja / mutta ne kakkiaiset / ovat myös kielellisiä turskia.

Runot ovat kielellisiä susia / mutta ne pirulaiset ovat myös / kielellisiä kettuja.

Runot ovat kielellisiä riiviöitä / mutta ne hättiäiset / ovat myös kielellisiä rontteja.

Runot ovat kielellisiä saamareita / mutta ne perkeleet / ovat myös kielellisiä leijonia.

Runot ovat kielellisiä jalopeuroja / mutta ne männiäiset / ovat myös kielellisiä ajattaria.

……………………………………………….

Runoilijoiden luettelo ja kirjan tilaukset Nihin Interitin sivuilta. (linkki)

Juhlakirjan kansi: Tiina Lehikoinen.

Hyönteiskuva: Erakkojäärä / Osmoderma eremita. Wikimedia.

Protesti elämän riittämättömyyttä vastaan

Riikka Pelon Marina Tsvetajevasta ja tämän tyttärestä kertova romaani Jokapäiväinen elämämme on palkittu tänään Finlandialla. Kirja on vielä lukematta, mutta teen jutun tänne myöhemmin. Päivän ydinteksti tulee nobelistilta.

Siivosin leikemappejani ja käsiin sattui katkelma Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta tasan kolme vuotta sitten. Muutaman rivin lainaus puheesta osoittaa kaksi hämmästyttävää (?) asiaa: 1. Kirjallisuus voi muuttaa maailman. 2. Lukeminen antaa meille useamman elämän kuin yhden.

Albrecht Dürer: Die Apokalyptische Reiter (1497)

Llosa piti luentonsa Tukholmassa 7.12.2010. Espanjankielinen puhe kesti 54 minuuttia. Lopuksi kaksi kappaletta tekstistä. Parin vuoden takainen päivitykseni Llosan romaanista Maailmanlopun sota löytyy tästä linkistä.

”Joskus kyselin itseltäni, voiko synnyinmaani kaltaisessa maassa, jossa on vähän lukijoita ja niin paljon köyhiä, lukutaidottomia ja vääryyttä, jossa kulttuuri on harvojen etuoikeus, olla vain minua koskeva ylellisyys. Mutta nämä epäilyt eivät koskaan tukehduttaneet uraani, ja olen aina jatkanut kirjoittamista, jopa silloin kun leivän hankkiminen vei miltei kaiken aikani. Luulen tehneeni oikein, sillä jos kulttuurin kukoistaminen yhteiskunnassa vaatii ensin korkeakulttuuria, vapautta, vaurautta ja oikeudenmukaisuutta, sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä kriittinen henki, olisi edes olemassa.

Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

………………………………………….

Leikeaineisto: Parnasso 2 / 2011. Suom. Sulamit Reenpää.

Kuva: Albrecht Dürer: Die Apokalyptischen Reiter (1497–98)

Mona Lisan silmät – kuvia Toscanasta

Tein kolmen viikon takaisen päivityksen Ellen Gallagherin näyttelystä. Napsiessani kuvia Sara Hildénin avajaistilaisuudessa, tuttu mies kommentoi: ”Olet sitten alkanut valokuvaamaan.”  Kaveri on itse valokuvaaja, joka toimi yhtä aikaa kanssani Pirkanmaan taidetoimikunnassa.

Ei minulla kommenttiin vastausta ollut, mutta tottahan se on. Aloitin hieman toisella kymmenellä. Ensimmäinen kamera oli isäni arpajaisvoitto, kaksisilmäinen peiliheijastuskamera Yashica D.

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Seuraava löytyi divarista, Voigtländer Vito, jonka optiikka kääntyi palkeella kameran sisään. Sitten Yashica TL Electro X järjestelmäkamera. Ensimmäisen digitaalisista Canoneistani hankin, kun kuvien resoluutio ylitti kolme megapikseliä. Sillä ylsikin jo Kamera-lehden kansikuvaan.

Tuoreinta kameraa harkitsin kauan. Mieluusti pokkaria parempi, toisaalta en halua kuljetella järkkärin varusteita reissatessa. Valintani oli Panasonic Lumix DMC-FZ200, jossa on Leican kiinteä optiikka. Polttovälin kinovastaavuus 25-600 mm. Ja mikä merkittävintä, valovoima säilyy heikentymättä 24 kertaisen zoomin loppuun saakka.

Toscana, Siena, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Olen ollut hankintaan sekä tyytyväinen, että tyytymätön. Harjoiteltavaakin on vielä, mutta kameran automaattiasetusten pitäisi olla niin hyvät, etteivät tilanteet katoa säätöjen kanssa sählätessä. Lumixissa on myös valmiita tehosteasetuksia, mutta niitä on syytä karttaa. ”Luonnolliset” kuvat kestävät paremmin aikaa ja katselukertoja.

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Toscana, lokakuu 2013

Tähän juttuun poimin yhdeksän kuvaa parin viikon takaiselta Toscanan reissulta. Napsin yli 1500 otosta ja karsin niistä kannettavalle 432 kuvan albumin. Viimeisessä kuvassa on mielenkiintoinen yksityiskohta, Mona Lisan silmien takaa häämöttää Medicien, firenzeläisen mahtisuvun (v. 1200-1700) vaakuna. Toscanassa renessanssi on yhä kaikkialla läsnä.

Maailmanluokan juttuja

Tampere tarjoaa tiukkaan tahtiin maailmanluokan taidenäyttelyitä. Tässä muutama avajaiskuvani Ellen Gallagherin näyttelystä AxME. Näyttelyn nimi on mustien slangia ja merkitsee: ”Kysy minulta.” Laaja retrospektiivi oli esillä Lontoon Tate Modernissa ja jatkaa Sara Hildénin taidemuseolta Münchenin Haus der Kunstiin tammikuussa 2014.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Vapriikissa on esillä Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Tampereen taidemuseossa Gordon Watkinsonin Euroopassa ja USA:ssa kiertänyt valokuvanäyttely Bauhausin perinnöstä. Mainitsen vielä toukokuisen Thomas Schütten Frauen -näyttelyn Hildénillä. Schütte on kuvanveistäjä ja yksi aikamme tunnetuimmista nykytaiteilijoista.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Ellen Gallagherin (s.1965) taide käsittelee tiivistettynä kahta asiaa: totta ja tarua. Totuuden otsikon alla käsitellään Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestön historiaa, sitä miten ”afrikkalainen ihminen muuttui amerikkalaiseksi mustanaamaksi”. Taruja visualisoivat sarjat kuvaavat merenalaisen mantereen asukkaita ja fantasiaolentoja. Myytit ovat saaneet alkunsa orjalaivojen ajoilta, aaltoihin hypänneet tai heitetyt jatkavat elämäänsä Drexciyalla, mustan Atlantiksen maailmassa.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Gallaherin estetiikka on tiukkaa, aihe kerrallaan hän työstää kokonaisuuksia, joissa näkyy aikaa vievän työn valtaisa määrä. Tärkein työväline on kirurgin veitsi. Tekniikka on omaperäinen, usein kaksiulotteinen tai kerroksellinen, paperileikkauksissa herkkä ja läpinäkyvä.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Kysyttyjen näyttelyiden saaminen tänne vaatii osaamista ja hyviä suhteita avainhenkilöiden ja merkittävien museoiden kesken. Juttuni on muistutus tamperelaisille ja tänne suuntaaville, älkää ohittako hienoja näyttelyitä.

Lopuksi pari pointtia:

1. Printtihesari teki Gallagherista aukeaman ennakon. Tässä nettijutun linkki.

2. Tampere täyttää tänään 234 vuotta. Vuoden takaisen runon/jutun kaupungin perustajasta löydät linkistä.

Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kaksikymmentä teosta, valtaosin lyriikkaa. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Kari Aronpuro

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Hans Magnus Enzensberger

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Enzensberger korostaa haastattelussaan miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Hans Magnus Enzensberger: Mausoleumi. Suom. Kari Aronpuro

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista,

saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle

tuoksuen, vaan vernissalle ja noelle

haisten. Hän häipyi sulan metallin

höyryyn. Tämä tässä, musta

valkoisella paperilla, jäi jäljelle:

Keinotekoisen kirjoittamisen taito,

quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………………………….

H U O M !

Ylihuomenna kalastetaan, joten Perjantairunoksi kelpaa katsoa pari vanhempaa juttua. Mainittua Werner Aspernströmiä käsittelin heti Vuosikertomuksen ilmestyttyä. (linkki)

William Carlos Williamsista kertova juttu Nerouden lyhyt oppimäärä löytyy yli kolmen vuoden takaa. (linkki)

……………………………………………………..

Tunnetko tinttamareskin?

Pieni välipäivitys tulee kiireen keskeltä. Velaatan avaruuskeskus – Velaatta Space Center avataan yleisölle 16. kesäkuuta. Pellolle pystytetään kuuraketin lähtöteline, jonka lavalla sininen lehmä ja kantoraketti Velaatta I odottavat avaruusseikkailua.

Laskeutumisalueella maitolaiturin kupeessa odottaa tinttamareski, jossa avaruusturistit voivat kuvauttaa itsensä todisteeksi kuukäynnistä. Tinttamareski on lavaste, jolla on pitkät perinteet kiertelevien sirkusten ja tivolien ajoista lähtien. Alkuperäinen tyyli oli sarjakuvan sukua, toteutukseltaan hieman kömpelö ja naiivi.

Velaatan avaruuskeskus valmistuu, toukokuu 2013

Nykyään vastaavia kulisseja tehdään valokuvista tulostamalla. En halunnut sellaista Suomen ensimmäiseen avaruuskeskukseen. Kysyin kuvaan apua muutamalta sarjakuvapiirtäjältä. Kun he eivät tarjoukseen tarttuneet, piti tehdä kokonaan itse. Läppäriä ja projektoria käytin vain luonnoksen suurennospiirroksessa. Loppu vaati suteja, Miranolia ja ahkeruutta enemmän kuin ikinä osasin ennakoida.

Velaatan avaruuskeskuksen tinttamareski, maitolaiturimuseon kesä 2013

Vielä pitää tehdä aukot kuvattavien kasvoille, raketin kokoaminen on aloittamatta. Seuraava päivitys tulee, kun ehtii. Sitä ennen voit lukea Kuolemattomuuden kaavan, päivityksen parin vuoden takaa. Se kertoo ensimmäisestä ihmisestä avaruudessa ja hänen vierailustaan Tampereen keskustorilla: LINKKI

Perjantairunon Pilvipumppu

”Minä teen tiettäväksi että Tristan Tzara muotoili sanan DADA helmikuun 8. klo 6 illalla; olin paikalla kahdentoista lapseni kanssa kun Tzara ensi kertaa lausui tämän sanan joka nostatti keskuudessamme ymmärrettävää innostusta. Tämä tapahtui Café Terassessa Zürichissä, ja minulla oli rusinapulla vasemmassa sieraimessa. Olen varma ettei tällä sanalla ole mitään merkitystä, ja että vain imbesillit ja espanjalaiset opettajat hämmästelevät päivämääriä.”

Hans Arp, Dada 1919.

Dada lähti liikkeelle Zürichistä vuonna 1916. Suuntauksen tavoitteena oli olla kaiken sen vastakohta, mitä Taide edusti. Liikkeen syntymään saakka kuvataiteessa ja kirjallisuudessa oli ollut merkitys tai viesti, Dada hylkäsi ne ja jätti kaikki tulkinnat kokijan kontolle.

Dadassa oli nykytaiteen siemen, joka johti uusiin suuntauksiin. Ironista kyllä vastahankaisuus, loukkaavuus ja hämmennyksen ilmaisu muuttui lopulta itsekin taiteeksi. Sattuma ja satunnaisuus voitiin hyväksyä luovuuden perustaksi. Liikkeen keskeisiä toimijoita olivat mm. alussa mainittu Tristan Tzara, Marcel Duchamp, Guillaume Apollinaire, Max Ernst, Hugo Ball, Man Ray ja alun lainauksen kirjoittanut Hans Arp (1916-1966).

Hans Arp, otos Katherine S. Dreier 1926.

Palladium Kirjat julkaisi saksalais-ranskalaisen Arpin valittujen runojen kokoelman Pilvipumppu Markku Inton kokoamana ja suomentamana 2011. Arp oli kuvanveistäjä, taidemaalari ja runoilija, Dadan perustajajäsen ja yksi keskeisimmistä toimijoista. Multipersoona kuittasi myös Venetsian biennaalissa 1954 kuvanveiston suuren palkinnon.

Arpin kokoelman julkaisusta käyttäisin sanaa Kulttuuriteko, ellei se olisi jo niin loppuun kaluttu. Ja jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että Pilvipumppu näyttää monelle tämän päivän kokeellista runoutta kirjoittavalle jo yli puoli vuosisataa sitten kuiviin imaistun kaivon.

Arp opiskeli kolmessa taidekoulussa, mm. Pariisin Académie Julianissa, joten visuaalisuutta ja värejä löytyy myös teksteistä. Viime viikon Perjantairunoon hänet yhdistää Paul Klee. Kummatkin osallistuivat aikanaan myös saksalaisen Der blaue Reiter -ryhmän toimintaan.

………………………………………………………………..

IHMETORVIKONFIGURAATIO 1

nielaistut pojat puhaltavat ihmetorvea

kultakenkäiset enkelit tyhjentävät punaisista kivistä täysiä

säkkejä joka raajalle

johan muotoutuvat mastot ja tähtikuviot

siskot näyttävät jälkiä pilvilinnoista kukkarokissoista

löytölapsista höyrylehmänpuremista satuloiduista

jäniksistä

verekseltään pehmustetuista leijonista

leimuavilla pyöränpuolilla linnut pyörivät yli taivaan

tähdet aivastavat vahanenistään kukkakimppuja

joka iikka on humalassa ja ui pehmeillä sormilla

palavat leijonat suhahtavat yli värisevien koivujen

kellä häntä on sitoo siihen lyhdyn

koko yö päälläseisontaa hajareisin lohikäärmeillä

tanssintaa

salkoihin kiivetään ja raavaasti painitaan hau hau yössä

raikuu vaan

…………………………………………………………….

Kuvat: Hans Arp, Dada 1919. Kuvaretusointi Katherine S. Dreierin otoksesta 1926.

Kirjan ja ruusun päivä: Cervantes & Shakespeare

Kirjan ja ruusun päivää on vietetty vuodesta 1925. Aluksi 7. lokakuuta, joka oli Miguel de Cervantesin syntymäpäivä 1547. Vuodesta 1930 lähtien on juhlittu 23. huhtikuuta, jolloin Cervantes ja William Shakespeare kuolivat, kummatkin vuonna 1616.

William Shakespeare, kuva sivustolta: Alluvium-journal.

Kirjallisuuden päivän vietto lähti leviämään Barcelonasta, Kataloniassa tuli tavaksi, että mies antaa naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan. Vuonna 1995 UNESCO julisti päivän kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. Kirjoja juhlitaan ”vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina.”

Miguel Cervantes, kuva: Wikimedia Commons

Tuore 365 runon teokseni Babel ei väistä velvollisuuksiaan, vaan kirjasta löytyy runo kahden klassikkokirjailijan kunniaksi. Nykyhetkestä käydään yli neljänsadan vuoden takana ja päädytään lopulta kolmen vuoden päässä odottavaan tulevaisuuteen. Tässä teksti nro 84:

Kadonnutta hautaa

jäljitetään madridilaisesta nunnaluostarista,

jonka kolmensadan vuoden takaisessa remontissa

sekoittuivat vainajien luut –

Miguel C. halutaan viimein löytää.

Tutkijat kaipaavat vastauksia Don Quijoten luojan

elämää koskeviin arvoituksiin.

Oikeuslääkärit uskovat tunnistavansa C:n

joka haavoittui vasempaan käsivarteen

ja sai hakapyssystä rintakehäänsä

Lepanton meritaistelussa 1571.

Kirjailija joutui merirosvojen vangiksi ja orjaksi Algeriaan,

hän työskenteli veronkerääjänä ja vakoojana,

kuoli tietämän mukaan maksakirroosiin.

Kallon mallinnuksella voitaisiin viimein

rekonstruoida luotettavasti kirjailijan kasvot.

Niin C. palaisi itse oman kuolemansa

maailmanlaajuisiin juhliin yhdessä William S:n kanssa

vuonna 2016, jolloin kummankin kuolemasta

on kulunut neljäsataa vuotta.

…………………………………………………………….
(Julkaisin runon täällä jo reilu vuosi sitten, taisi olla sitä aikaa, kun viimeistelin sen Espanjassa.)
Shakespearen kuva sivustolta Alluvium-journal, Cervantes: Wikimedia Commons.

Varaslähtöjä II

Viime lauantai: jatkan työhuoneella romaanikäsistä, joka on kulkenut Los Angelesin kujalle, Taiwan Seafood & Fish companyn rapistuneille kulmille. Kadun päässä väreilevät pilvenpiirtäjien haamut, joita nousevan auringon säteet alkavat terävöittää.

Teksti takkuaa ja kurkkaan naapurin pajaan. Sauli Iso-Lähteenmäki on aloittamassa Valkeakosken sairaalan tilaamaa työtä ja pohjustaa alumiinilevyjä. Vastapäisen ateljeen Petri Niemelä on saanut pakattua Müncheniin De Martino Galleriaan lähtevän näyttelynsä.

Tarmo Paunu: Sibelius, 2011

Seuraavassa työhuoneessa on tiukka tempo. Tarmo Paunu nitoo maalattuja kankaita kehyksiin, kuplamuovi kahisee ja pakattuja töiden välissä mahtuu tuskin kulkemaan. Tarmon liki 80 maalauksen kokoelma avaa Taidehallin uuden, Vuoden taiteilija -näyttelysarjan. Vielä maanantai ja tiistai tiukkaa ripustusta, avaus yleisölle keskiviikkona 20.4.

Tarmo Paunu: Keitä te olette, mistä mä tulin, 2012.

Tarmon työt pursuavat huumoria, ihmettelyä ja elämäniloa. Sumeilemattomalla otteellaan Paunu vie valitsemansa tyylilajin aivan äärirajoille. Hän tekee myös päivityksiä taidehistorian ikoneista. Toivottavasti ehdin katsomaan Rakkaudesta -näyttelykokonaisuuden Taidehallissa ja kirjoittamaan tänne muutaman rivin lisää.

Tarmo Paunu: Pagan Couple, 2011.

Palaan työpöydän taakse. Vastapäisen seinän takaa tuskin erottuva klassinen musiikki paljastaa, että myös Viggo Wallensköld työskentelee. Näin hänen töitään muutama viikko sitten Taidemuseo Emmassa. En tiedä mitä uutta juuri nyt on tulossa. Romaanikäsikseni ei etene puolta liuskaa enempää, mutta tunnen vilauksen verran hetkeen tarttumisen taikaa. Pyynikin punatiilitehtaalla taiteilijat muuttavat maailmaa, ja olen jollain tavoin siinä osallisena.

……………………………………………………………………..

Tarmo Paunun Rakkaudesta –näyttely Helsingin Taidehallissa 20.4.-26.5.2013. http://taidehalli.fi/

Kuvat: Sibelius, 2011. Keitä te olette, mistä mä tulin, 2012. Pagan Couple, 2011.