Mikä tälläytyjätyyppi sinä olet?

Ostin naistenlehden. Kuulin, että siinä on kuukausi sitten julkaistusta romaanistani muutaman rivin arvio. Muualla ei niitä ole ollut. Syykin selvisi: ainoatakaan arvostelukappaletta ei ole lähetetty yhtään mihinkään. Kustantaja kertoo Kirjavälityksen mokanneen. Siitä viis. Ehkä kirja aikanaan löytää lukijan… jopa kriitikon.

Me Naiset 1.9.2011

Me Naiset kertoo, että kirjoitan herkästi ja arvoituksellisesti kysymyksistä, joihin ei ehkä ole vastauksia olemassa. Hyväksytään. Lehti antaa kahdelle muulle romaanille kolme pointsia, Linnun muotokuvalle neljä. Kelpaa.

Lehden kannessa kerrotaan: Näin Suomi meikkaa! Mikä tälläytyjätyyppi sinä olet? Muodissa muhkeat neuleet. Syö päivälle hyvä alku. Naisessa tärkeintä on luotettavuus. Uusi Sarja! SEKSIHENK.KOHT.

Jokin aika sitten Me Naiset julkaisi hesarissa kokosivun ilmoituksia, joissa näkyivät edellisen vuoden numeroiden kannet. Kasasin kiinnostavista ja tarkoin valituista juttujen otsikoista runon. Saattoi siihen jotain tarttua tästä ajasta, jonkin elämän arkkityyppinen tarina:

Nainen kuvaa kansien henkilöt aina suoraan edestä,

kasvot kohti kameran linssiä:

”Se saa mallin näyttämään itsenäiseltä ja voimakkaalta.”

Olen koko ikäni hakenut miehiltä hyväksyntää

Nuori onni löytyi Afrikasta

Antakaa meille aikaa rakastua

Rakkaus teki minusta vahvan

Nuori aviomies antaa uutta energiaa

Mieheni hemmottelee minua kokkaamalla

Odotusaikana olen elänyt onnea ja surua

Hyvä suhde ja toivottu vauva

Osaatko vastaanottaa ja antaa rakkautta?

Äkkipikaisuuteni johtaa välillä vaikeuksiin

Rakkaus auttaa unohtamaan

Lähelläni on tosi vähän ihmisiä

Olen kääntänyt yksinäisyyteni voimaksi

Olen sinut menneisyyteni kanssa

Railakas elämä oli pakokeino

Minulla oli sama taipumus juomiseen kuin isälläni

Nyt elän hetken kerrallaan

Henkisen romahduksen jälkeen löysin kyvyn rakastaa

Olen tehnyt töitä kasvaakseni ihmisenä

Rakkaus nosti voittoon kuoleman porteilta

”Bookmarkki” kirjan julkistuksesta!

Uusi romaanini Linnun muotokuva julkistetaan Tampereen teatterikesän Tapahtumien yössä 4.8.2011. Tilaisuus Akateemisessa kirjakaupassa klo 23.00, haastattelijana Mari Hyrkkänen.

Kuva sivuilta Vanished Americana.

Pidempi lukunäyte löytyy kotisivujeni kautta. Tähän vain kaksi lyhyttä kappaletta:

”Bill katsoo tyttöä, eikä hän itsekään tajua miksi, mutta hän kaivaa lantit taskustaan ja solauttaa ne tytön kouraan. Ja joskus myöhemmin, kun hän tajuaa asioiden oikean laidan, hän ihmettelee miten tyhjästä tipahtaneeseen tyttöön voi rakastua ennen kuin nenästä valuva veri hyytyy.

Ja hitto soikoon, jukravit! punapaitaiselle pojalle taitaa käydä samoin, tyttö on hypnotisoinut hänetkin tai sitten häneen iskee hulluuden salama pilvettömältä taivaalta, sillä hän tutkii taskujaan ja kilauttaa omatkin kolikkonsa tytön kämmenelle. Lopulta kyse ei olekaan rahasta vaan siitä, että he kolme sinetöivät ystävyytensä niin mutkattomasti ja yksinkertaisesti. Niin se käy. Kaikki voi lähteä kasvamaan muutamasta kolikosta.”

Elämän tärkein taito?

Ensin helppo kysymys, jonka joku (silkkaa kohteliaisuuttaan) saattaa joskus tehdä: ”Koska sinulta on odotettavissa uusi kirja?” Silloin kun käsikirjoitus ja kustannussopimus on tehty, siihen on yksinkertaista vastata. Muulloin ei.

Jatkokysymys on aina sama… ja mahdoton vastata: ”Mistä se kertoo?” Romaani haukkaa sen verran tarinaa sisäänsä, että sen kuvailu ei parilla lauseella onnistu. Tai sitten onnistuu, mutta muutama sana johtaa helposti harhaan ja koko kysymys on merkityksetön.

Linnun muotokuva. Julkaisu 4.8.2011.

Edellinen kirjani käsitteli identiteetin ongelmaa. Ihmisen alati vaihtuvaa persoonallisuutta. Elokuun 4. julkaistavassa Linnun muotokuvassa on kaksi mottoa, jälkimmäinen napattu vajaan vuoden takaisesta Paul Austerin haastattelusta:

”Mikään ei ole varmaa. Harva meistä ymmärtää mitä tapahtuu. Jotenkin kutkuttavaa on, että me luulemme, että tiedämme mitä tapahtuu, vaikka emme tiedäkään.”

Kirjailija ei yleensä tee romaaninsa takakansitekstiä. Hän on liian syvällä omassa tarinassaan. Kustannustoimittajani muokkasi tämän kansitekstin Linnun muotokuvasta:

”Äkkinäisten käänteiden mies on jättänyt työnsä. Avioliitto on sentään pysynyt vakaana – vai onko? Unettomana yönä hän katselee itseään, kotiaan ja vaimoaan kuin itsensä yleisönä. Kenen elämää hän itse asiassa elää?

Yksi puhelinsoitto laukaisee lumivyöryn, joka on syntynyt jo kaukana nuoruudessa. Heitä oli kolme sarjakuvan sankaria. Pecos Bill itse, toveri Davy ja sitten Jane. Ratkaisematon yhtälö vaatii ratkaisua. Janen soiton jälkeen kaikki kysymykset tuntuvat kuitenkin olevan yhä vailla vastausta. Onko ensirakkaus yksi niistä tärkeimmistä tienhaaroista, joita elämän varrelle alkaa kertyä loputtomasti?

Linnun muotokuva on jännittäväksi kiristyvä, tumman huumorin sävyttämä tarina, joka kykenee yllätykseen vielä viime sivuillaan.”

Kotisivuiltani (linkki) löytyy lukunäyte kirjasta. Kappale on ”suvantopaikasta” ja luottaa tällä kohdin tunnelmaan ja itse kielen voimaan. Merkittävin valintakriteerini taisi kuitenkin olla se, että sivut sisältävät kuvauksen siitä miten poika oppii lukemaan. Niin tärkeästä taidosta kaikki alkaa.

Lassien kotiinpaluu, missit ja miljonääri Manilasta

Syksyllä julkaistavan romaanin pilkut alkavat olla paikallaan. Kustannustoimittajan toiveet tiivistyksistä ja lisäyksistä menivät liki tasan. Parinsadan liuskan käsis lyheni vajaalla liuskalla. Taitettuun kirjaan jää kolmisensataa sivua. Tässä pieni siivu puolivälin paikkeilta.

”Televisio korjautetaan eikä lopputulos ole sen kummempi, muutaman viikon kuluttua korjaaja avaa taas tekonahkaisen työkalulaukkunsa olohuoneen sohvalle ja kyykkii television takana hikeä valuen. Kolmannen kerran jälkeen laite saa jurottaa nurkassaan mulkosilmäisenä ja sokeana. Jos tähdellistä tarvetta tulee, voin katsoa televisiota läheisessä baarissa tai naapurissa. AGA herätellään henkiin vasta ennen seuraavaa kilpailua, jossa Miss Suomeksi valitaan Virpi Miettinen, hän on vielä seesteinen kuin kansanlaulu, jossa taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä, hän ei vielä aavista miten tie aukeaa Pierre Balmainille, Chanelille ja Itävallan kauppahuoneelle, avioliittoihin, alkoholismiin ja karismaattisen uskonliikkeen evankelistaksi.

Lassie palaa kotiin, elokuvaversio 1943.

Televisio toimii kolme viikkoa ennen kuin hiipuu jälleen. Avaan takakannen ja huomaan miten pieneen väliin juotettu lanka on sulanut poikki. Sovittelen tilalle nuppineulan ja kas, ruutu välähtää eloon ja laite toimii monta päivää kunnes se kesken Lassien kotiinpaluun syöksee tulta ja savua ja sytyttää olohuoneen verhot tuleen.

Seuraavat kisat seurataan uudesta vastaanottimesta ja missikokelaiden vaihtaessa uimapuvuista ilta-asuihin katsojia viihdytetään Ossi Malisen orkesterin säestyksellä. Flamencotanssijoiden pelmahtaessa estradille kuuluttaja kertoo miten nyt on vuorossa jalalla koreastilaitto espanjalaisittain. Lopulta hillitty ja etäinen Satu Östring saa kimaltavan kruununsa ja kilpailun juontaja pääsee muotoilemaan viimeisen repliikkinsä: Tv-lähetyksen päätyttyä saavat lehtikuvaajat kauan odottamansa tilaisuuden läheltä kuvaamiseen ja paljon filmiä kuluukin valmistauduttaessa voittajien esittelyyn painomusteen välityksellä.

Ritva Lehto kruunataan vuonna 1967. Hänet valitaan myös Miss Universum -kilpailussa kolmanneksi perintöprinsessaksi, hänestä tulee Euroopan kuudenneksi kaunein ja Miss Skandinavia -kilpailun toinen perintöprinsessa. Hän kärsii migreenistä ja julkisuudesta. Avioiduttuaan hän ottaa itseltään hengen yhdeksän päivää häiden jälkeen, vain vähän ennen kuin olisi täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta.

Virgilio Hilario ja Armi Kuusela. Kuva: Iltasanomien arkisto.

Kuluu vuosi, televisio toimii yhä ja missikisojen tuomaristossa istuu Gil Hilario mustat lasit silmillään. Ne paljastavat ja peittävät samaan aikaan, ne merkitsevät, että hän on jotain erikoista, hyvin tärkeää ja tänne kuulumatonta: miljonääri Manilasta, ja että hänen vaimonsa ei ole enää Muhoksen maalaistyttö, joka valittiin aikanaan Kalifornian Long Beachissa ensimmäiseksi Miss Universumiksi, vaan hänestä on tullut kansainvälinen seurapiirirouva. Ja kun Leena Brusiin kruunataan tv-studiossa, Virgilio ottaa hetkeksi mustat lasit päästään ja nousee onnittelemaan.

Illan lähetystä seurataan joka ainoassa televisioperheessä, äiti näkee yhtä aikaa kahden ja puolen miljoonan katsojan kanssa Virgilion paidan ja ompelee seuraavana yönä minulle samanlaisen. Se odottaa aamulla tuolinkarmilla, ja Hilario-paita tarkoittaa, että sitä pidetään housun päällä, sen kauluskäänne on lovettu ja litteä, tai paidassa on pieni pystykaulus. Ensimmäinen Hilario-paitani on kermankeltainen ja kiiltävä, koska siihen hätään ei muuta kangasta ole löytynyt. Pidän paidasta. Se merkitsee, etten ole enää samanlainen kuin muut, vaan jotain aivan erityistä.”

Vähän ääntä ja enkelikuoron asioita

Kerro miten erinomainen olet, kaikki myöntävät, vaikka eivät usko. Kerro miten surkea olet, kaikki uskovat, mutta eivät myönnä. Jotenkin noin se ajatus kiertää hämäläisellä. Ja johtaa siihen, että kaiken varmuuden vuoksi itsensä vähättelystä on täällä kehittynyt suoranaista taidetta.

Pieni välihuuto blogiin.

Jos tamperelaista kannustetaan tai kehaistaan, ensimmäinen repliikki on: ”Jaa mää vai?” Taustalla kummittelee kuitenkin hyväksynnän tarve, joka ottaa kipinää itsensä kyseenalaistamisesta. Omakehu on niin kova paikka, että se pitää aloittaa pitkällä negaatioiden listalla.

No jaa, päästään asiaan. Mutta se on ihan vaatimatonta vaan. Ja toisten ansioo. Ollilan Simo retuseeras ja päivitti mun kotisivut. Siältä löytyy syksyllä julkastavan uuren kirjankin nimi. Lukunäyte tulee sitten myähemmin, kuv viilataan pilkup paikalleen. Ja muutaman runon luin, joihin Silvennoisen Hanna sävelsi upeet taustat.

Skarpatuille kotisivuille löydät vasemman yläkulman ekasta linkistä. Jos et jaksa äänirunoja Talousuutisia pidemmälle, ehkä kuitenkin viimeisen Nimettömän. Runosta saattaisi löytyä ironiaa, mutta sellaisessa on aina sapekas ja puolusteleva sivumaku. Hämäläisen totista huumoria enkelikuoron säestyksellä – ehkä se on sitä?

Oikeutta ja kohtuutta Ashrafin puolesta?

Jutussani ennen joulua (21.12.) epäilin, että suomalaiseen alkuperäiskulttuuriin kuulumaton joulupukki oleskelee täällä ilman maahanmuuttoviranomaisten lupaa. Ehkä maailman arvokkaimman brändin punanuttuinen markkinamies ei tarvitse sitä. Reaalimaailmassa on toisin. Sain jutustani henk.koht. palautetta, jossa kysyttiin olenko lukenut Juha Suorannan pamfletin Piilottajan päiväkirja?

Suomalainen sotilas Afganistanissa, kuva Hannes Heikura, Hesari 12.2.2010

Iltapäivälehden otsikko kertoi keväällä 2009: ”Tampereen yliopiston professori auttoi turvapaikanhakijan piiloon”. Poliisi aikoi käännyttää alaikäisen, Ashraf Sahil -nimisen afgaanipojan Maahanmuuttoviraston määräyksestä. Kirjassaan Suoranta kertoo mitä turvapaikanhakijan vapaaehtoinen auttaminen käytännössä tarkoittaa. ”Onko minulla Suomen kansalaisena mahdollisuus, viranomaisten tapaan, saada ja vaatia oikeutta ja kohtuutta lähimmäiseni puolesta?”, kirjoittaja kysyy.

Suurinta ääntä maahanmuuttopolitiikasta pitävät räyhät, jotka asioista vähiten tietävät. Tai ne, joiden moraalikoodisto on luotu putkiaivoisella yksisilmäisyydellä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta kirjoittaa: ”Olen tullut huomaamaan, että paras tapa edistää näitä asioita on olla kuin Björn Borg Wimbledonissa, kuin jäävuori, ei meuhkata eikä protestoida, vaan pysyä asiassa.”

Piilottajan päiväkirjassa Suoranta pistää itsensä likoon rehellisesti ja uskaltaa kirjoittaa myös negaation kautta: ”Minun henkeni on nyt heikko, eikä sitä vahvista ilkeänpuoleinen havainto, että kaikkein hankalimmaksi asiaksi Ashrafin kanssa koen arkisen kanssakäymisen. En osaa tarkkaan sanoa, miksi näin on. Yritän pohtia asiaa erottamalla toisistaan vanhemmuuden, ystävyyden ja auttamissuhteen sekä niissä vallitsevat erilaiset käyttäytymissäännöt ja moraalikoodit.”

Suorannan pamfletista kasvaa laaja essee, joka pohtii yhteiskunnan ja yksilön vastuuta, maahanmuuttotyötä tekeviä organisaatioita, kirkon asemaa ja auttamishalua tai haluttomuutta, sekä maahanmuuton taloudellisia kysymyksiä: ”Tarkoitukseni ei ole ratkaista aiheeseen liittyviä monia ongelmia ja avoimia kysymyksiä, vaan tehdä niitä näkyviksi, ehkä myös hälventää asiaa koskevan julkisen keskustelun vääristyneimpiä muotoja.”

Teorioilla on vähäinen voima esimerkkiin verrattuna. Väitteet vaativat perustelunsa, joiden verkkoon on helppo sotkeutua. Hyvä tarina herää eloon ja sillä on mahdollisuus vaikuttaa. Parituhatta vuotta sitten muuan puusepän poika kertoi aina vertauksen, jotta kovakalloisimmatkin ymmärtäisivät mistä on kyse. Suorannan Piilottajan päiväkirja kaikkine käänteineen on tällainen kiisteltyä kysymystä selkiyttävä tositarina.

Hesari kirjoittaa tänään Sivuääniä -palstallaan: ”Maahanmuutto ei ole kuuma peruna vain tulevissa eduskuntavaaleissa. Myös kevään kirjoissa sitä käsitellään monelta kantilta.” Pohjiksi voisi lukea Suorannan 142 sivuisen pokkarin. Osallistuvan havainnoinnin metodilla tehty teksti on elämänmakuista ja auttamisen etiikan pohdinnat syventävät kuvaa.

Olen hyvin vastentahtoisesti edes omien kirjojeni ”markkinamies”, mutta pistän tähän linkin, josta Piilottajan päiväkirjan voi tilata: http://www.intokustannus.fi/kirja/piilottajan_paivakirja/ Kirja maksaa kolmetoista euroa postimaksuineen, e-kirja kympin. Ja pienenä esimerkkinä huolestuneille: tässä on makua sähkökirjan tulevaisuudesta. Se pärjää hyvin painetun kirjan kainalossa ja kummatkin hyödyntävät toisiaan.

Lumesta – lyhyesti

Käytyäni Central Marketin kalatorilla kuulin, että Pirkanmaalle on satanut lunta. Kaivoin siis kirjahyllystä Lassi Nummen kokoelman Matkalla niityn yli (Otava 1986). Omistuskirjoituksen mukaan kirjailija itse on jättänyt kokoelman Ateenaan tasan yksitoista vuotta sitten.

Kalaa Ateenassa 8.11.2010

Osastosta Talviniitty, löytyy kolmen säkeen runo, jossa sanaa lumi ei edes mainita. Mutta siellä se on, majesteettisen voimakkaana. En nyt tähän hätään muista koskaan lukeneeni komeampaa ensilumen kuvausta:

Suunnaton avara tila.

Maa palauttaa taivaalle

kauan pidättämänsä valon.

…………………………………..

Ps. ystävät Facebookissa kyselivät 15 minuutissa laadittua 15 tärkeän kirjan listaa. En pystynyt tekemään sitä, mutta palaan asiaan tässä blogissa kunhan ennätän.

Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta…

Eilisen Aamulehden (23.7.) kulttuurisivulta löytyy juttu otsikolla: ”Mari Mörö vastustaa kirjailijoiden brändäystä”. Tässä suora lainaus tekstin alusta: ”Kunhan on kiinnostava tyyppi, sisällöllä ei ole niinkään väliä! Julkkiskirjailijat jylläävät.” Siinä on kiteytettynä kirjailija Mari Mörön mukaan se, mitä WSOY:n uusi johto odottaa kirjallisuudelta. Mörön kanssa samaa mieltä on iso joukko kirjailijoita.”

Mainoskuva elokuvasta Pekka Puupää, 1953

Tämä selvä. En ole vielä kuullut, että kukaan kirjailija olisi brändäyksestä innostunut. Markkinoinnin perään on toki kyselty. Ammatikseen kirjoittava tuskin pahastuu lisäansioista. Siitäkin olen samaa mieltä, että Jacques Eijkensin lausunto siitä miten kirjojen kustannus on pieniä perunoita ja vain prosentin luokkaa Sanoman kokonaisbudjetista on harvinaisen typerä. Kääntäen ja provosoiden: henkirikoksia tehdään suhteessa väestöön niin vähän, ettei muutama murha tunnu missään.

Puupää-elokuvissa Pätkän vakirepliikki kuului: ”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta kysyn vaan…” Se mitä itse haluaisin kysyä on mitä Eijkens tarkkaan ottaen tarkoitti brandäyspuheillaan. Odotan jatkohaastattelua. Se on selvä, että ”julkkiksen” kirja saa näkyvyyttä ja saattaa myydäkin tuotoksen kirjallisesta tasosta huolimatta. Sitä taas on turha paheksua. Se mitä joku lukee ei ole minun asiani. Ostetaanhan iltalehtiäkin.

Pointti on siinä, että itse en ole vielä nähnyt näin pienessä maassa yhtään kustantajan brändäämää kirjailijaa. Vai tuleeko jonkun mieleen, että kustantaja on järjestänyt ja tunkenut Jari Tervon telkkaan. Pokkarilistan kärjessä on Jouni Hynysen Kesämies. Miksi? Siksi, että suosittu muusikko Hynynen on brändännyt itsestään kaljaakittaavan rocktursakkeen. Aivan itse. Kustantaja on älynnyt hyödyntää sitä, että mieheltä syntyy kuulemma tekstiäkin.

Mörö-jutun tekstissä toimittaja kiteyttää vielä: ”Mari Mörö on todella pettynyt siihen, että kirjailijan brändäys on tärkeintä ja samalla aliarvioidaan lukijaa. Syntyy vääränlainen mielikuva, että hyvä kirja on yhtä kuin se, mikä on esillä eniten.”

Tähän en voi sanoa muuta kuin sen, että lukija on aina oikeassa. Ei lukijaa voi aliarvioida. Ihmiset ovat aina lukeneet huonoa ja hyvää kirjallisuutta. Kummalla on isompi painoarvo: tuhannella viihdekirjan ahmijalla vai yhdellä klassikon lukeneella? Kirjallisesti kunniahimoisella kirjoittajalla on edelleen tasan yksi tehtävä: kirjoittaa niin hyvä kirja kuin kykenee. Kustantajalla on omat duuninsa. Jos kemiat eivät pelaa on hyvä ottaa etäisyyttä. Mörö on tehnyt näin. Hatunnoston paikka.

Mitäs tähän sanoisi valistusfilosofi Voltaire (1694-1778) joka kannatti valistunutta yksinvaltiutta. Tasavalta ja demokratia olivat hänen mielestään ”Massojen idiotismia”. Asiaa Voltairen valossa katsottaessa, lukevan yleisön mausta ei siis kannata liiemmin kantaa huolta.

Mitä lomalla luettaisiin?

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Lukemista rantalaiturille, kesä 2010

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.

Kohota sivistysprosenttiasi

Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.

Silmä ja Orson Wellesin Don Quixote

Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että  sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?

En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.

Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdeksankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.

Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”

Sivistyksen käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia:  ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”

Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa.  James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”

Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.